Osa 1 - Kyyneliä ties kenellä

James Potter katsoi kaihoten ulos makuusalin ikkunasta pimeään yöhön. Edellinen päivä oli ollut voitokas: hän, huispauskapteenina oli pitänyt kauden ensimmäiset harjoitukset, kerättyään ensin kasaan parhaimman joukkueen, mitä Tylypahkan historiassa oli koskaan nähty.
Jotenkin ihmeen kaupalla, Lily Evans, johon James oli ollut ihastunut jo kolmannelta luokalta asti, ei ollut huutanut hänelle, vaikka hän oli lähes koko päivän maanitellut tyttöä kanssaan ulos, mutta siinä saattoi olla syynä se, että Severus "Ruikuli" Kalkaros oli pysynyt lähes koko päivän poissa Kelmien jaloista.
James naurahti vaisusti, kun muisti, kuinka professori McGarmiwa oli antanut Rohkelikolle viisitoista pistettä siitä, kun James oli muka loitsinut Siriuksen koiraksi ja takaisin. Mutta eihän Minerva tiennyt, että James, Peter ja Sirius olivat animaageja, ja koira sattui olemaan Siriuksen eläinhahmo.
James kääntyi ympäri, ja katsoi makuusalin nurkassa olevaan peiliin. Peilistä katsoi omahyväisesti hymyilevä, silmälasipäinen poika. Pojalla oli musta, sotkuinen tukkapehko, hän oli pitkä ja hoikka, ja kaikin puolin komea seitsemäntoistavuotias poika.
James pörrötti hiuksiaan takaa, ja sai ne siten sojottamaan entistä enemmän pystyssä, ja kipusi sitten omaan pylvässänkyynsä, joka oli Remuksen ja Siriuksen sänkyjen välissä.
James makasi hetken selällään, yrittämättä nukkua.
Ehkä... James ajatteli, ehkä huomenna Lily jo suostuisi tulemaan kanssani Tylyahoon. James käänsi kylkeä, ja nukahti lähes saman tien.
Nukkuessaan, hän näki unta huispauksesta ja Lilystä...

 "Sarvihaaaraaaa!?" kuului Siriuksen huuto, joka kiiri alas oleskeluhuoneeseen. Ne Rohkelikot, jotka olivat jo heränneet, tiesivät, että kohta Kelmit - kuten he itseään kutsuivat - olisivat taas täydessä vauhdissa.
Myös Lily Evans tunnisti äänen kuuluvan Sirius Mustalle, kelmeistä komeimmalle ja kepeimmälle. Vaikka kelmit kieltämättä olivat hyvännäköisiä (lukuun ottamatta Peteriä, joka oli lyhyempi, ja pyöreämpi kuin kolme muuta kelmiä), ei Lilyllä ollut paikkaa sydämessään heistä kenellekään. Varsinkaan Potterille.
Lilystä James Potter oli säälittävä, kuvottava ja toivoton. Mikä parhaiten milloinkin sopi. Ja hän oli tehnyt selväksi, että James tiesi, mitä hän tästä ajatteli.
Tai ainakin hän yritti muistuttaa itselleen, että oli aina inhonnut Jamesia. Mutta kun he noin kuukausi sitten aloittivat koulun, Lily ei ollutkaan tuntenut niin suurta inhoa Jamesia kohtaan, kuin aikaisempina vuosina, ja inhon tilalle oli tullut jokin aivan muu tunne, jota Lily ei halunnut sisäistää.
Vaikka hän hyvin tiesi, mikä se tunne oli - se oli ihastumista -, se tuntui Lilystä niin... niin väärältä, ettei hän ollut sitä vielä itselleen myöntänyt.
Lily havahtui mietteistään, kun hän kuuli jo liiankin tutuksi tulleen äänen kutsuvan häntä. Se oli Potter...
 "Huomenta Evans!" James toivotti iloisena jo ennen kuin oli kunnolla päässyt poikien makuusaliin johtavista portaista alas.
 "Huomenta Potter", Lily vastasi kohottamatta katsettaan Me noidat-lehdestään, ääni kylmänä kuin jää. Syrjä silmällään hän näki, kuinka James hymyili hänelle Kelmihymyään, joka sai suurimman osan tytöistä lankeamaan jalkoihinsa. Lähes kaikki muut, paitsi Lilyn.
 "Lily," James aloitti, mutta joutui keskeyttämään, sillä Lily oli nostanut katseensa, ja katsoi Jamesia nyt silmät viiruina.
 "Evans! Se on Evans!" hän sihisi hampaittensa raosta. James nyökkäili.
 "Aivan, siis Evans. Miksi sinä et koskaan suostu tulemaan minun kanssani Tylyahoon?" poika kysyi. Tätä Lily ei ollut odottanut. Hän ei ollut itsekkään kovin varma siitä, mutta avasi kuitenkin suunsa vastatakseen Jamesille, mutta tämä oli nopeampi.
 "Älä taas aloita sitä saarnaa, että minä olen toivoton ja kuvottava ja vaikka mitä." Lily oli taas avaamassa suutaan vastatakseen pojalle, mutta  James keskeytti hänet.
 "Äläkä sano, että minä olen yhtä paha kuin Luihuiset, sillä kiroan ne joka käänteensä, sillä se ei ole totta. Tänä vuonna minä en ole kironnut kuin kerran Ruikulin, ja kolme muuta Luihuista!" Lily katsoi poikaa terävästi ja yritti keksiä jotain pistävää vastaukseksi.
 "Minä..."Lily aloitti, "minä en sinun kanssa lähtisi ulos, vaikka sinä olisit maailman viimeinen mies - jos sinua nyt voi edes sanoa mieheksi - ja minun pitäisi valita sinun ja jättiläiskalmarin välillä!" Lily tiuskaisi ja nousi ylös tuoliltaan, laski Me noidat-lehden kädestään, ja lähti harppomaan Jamesin ohi kohti muotokuva-aukkoa.
 "Lucy, tule. Me emme jää viettämään aikaa noiden... noiden inhotuksien kanssa!" hän vielä ilmoitti ystävälleen, pienikokoiselle, tummatukkaiselle Lucylle, joka hänkin nousi ylös ja lähti Lilyn perään. Sitä ennen hän vielä hymyili ujosti Siriukselle, joka ei kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota.
Lily riuhtaisi muotokuva-aukon sellaisella voimalla auki, että Lihava Leidi kiljaisi.
Lily ei ollut tarkoittanut sanojaan, jotka oli Jamesille lausunut. Mutta ei hän voinut nyt ihan äkkiseltään näyttää todellisia tunteitaan pojalle. Ei nyt, kun hän oli juuri ilmoittanut valitsevansa mieluimmin jättiläiskalmarin, kuin Jamesin.

James lysähti tuoliin, josta Lily oli juuri noussut. Hän huokaisi raskaasti ja katsoi anovasti Remukseen.
 "Kuutamo, sinä ymmärrät tyttöjä paremmin. Kerro minulle, mitä minun pitäisi oikein tehdä? Miksi Lily on noin kylmä minua kohtaan?" James kysyi surkean kuuloisena. Hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota muihin rohkelikkoihin, jotka olivat kuunnelleet hänen ja Lilyn sanaharkkaa, mutta nyt hän kääntyi muihin päin ja ilmoitti show'n loppuneen.
Kuutamoksi kutsuttu vaaleahiuksinen poika vilkaisi Siriusta, joka iski tälle silmää.
 "Kuule, Sarvihaara. Minä uskon, että Lilyn käyttäytymiseen liittyy jotenkin se, että minä yllätin Lilyn ja Ruikulin eilen pussailemassa kolmannen kerroksen luutakomerossa, kun olin menossa sinne kuudesluokkalaisen Korpinkynnen kanssa", Sirius sanoi muka-pahoillaan, ja odotti miten James suhtautuisi asiaan.
Jamesin silmät laajenivat, ja hän oli pudota tuoliltaan järkytyksestä.
 "Sinä – hän - MITÄ?" James kysyi järkyttyneenä. Peter tirskui Siriuksen selän takana, ja kohta Remus ja Sirius ulvoivat naurusta. Sirius nauroi vedet silmissään, ja joutui ottamaan tukea Jamesin tuolista. James katsoi ystäviään silmät selällään.
 "Mitä te nauratte?" hän kysyi loukkaantuneena. Remus, joka oli rauhoittunut jo hiukan, ja oli ainoa joka pystyi puhumaan niin, että siitä sain jotain selvää.
 "Me löimme vetoa siitä, miten sinä suhtautuisit, jos me väittäisimme, että Kalkaroksella ja Evansilla on suhde", Remus selitti. Sirius pyyhki vedet silmistään.
 "Minä voitin!" hän ilmoitti, ja ojensi kätensä Remukselle. "Alahan pulittaa! Viisi kaljuunaa minulle kummaltakin!" hän sanoi iloisena. Peter sekä Remus antoivat kumpikin Siriukselle pyydetyn rahamäärän ja poika työnsi ne taskuunsa.
 "Äh!" James viimein puuskahti, kun oli päässyt yli suurimmasta järkytyksestä. "Olisi pitänyt arvata!" hän jatkoi, ja virnisti. "Miksi Evansilla olisi suhde jonkun toisen kanssa, kun hänellä on minut?" James vielä kysyi, mutta tiesi itsekin, ettei se pitänyt paikkaansa. Hänellä ja Lilyllä meni kaikkea muuta kuin hyvin.

Lily istui Lucyn kanssa Suuressa salissa, ja luki Päivän Profeettaa. Sen etusivulla komeili suuret kirjaimet, jotka ilmoittivat: TOFFEESTA UUSI TAIKAMINISTERI! Sen alla oli kuva velhosta, ja pyöritti käsissään vihreää knallia, ja hymyili suu lähes korvasta korvaan. Velhon päälaella oli kiiltävä kalju, ja päällään miehellä oli pitkä tumman vihreä kaapu.
Lily oli niin kiintynyt lehteen, ettei huomannut, kun kelmit astuivat sisään Suureen saliin. Lily voihkaisi hiljaa, kun hän kuuli, kuinka kelmit istuivat vaarallisen lähelle häntä. Kun Lily laski lehtensä, ja sai huomata istuvansa Jamesia vastapäätä. James väläytti Lilylle taas hymyn, joka paljasti hänen koko hammasrivinsä, ja keskittyi sitten syömään puuroaan. Lily katosi taas lehtensä taakse, ja pudisti päätään.
Eikö James koskaan luovuttaisi...? Lily ajatteli surkeana. Hän tunsi Jamesin katselevan häntä lähes koko ajan, ja sai Lilyn tuntemaan olonsa ahdistavaksi.
 "Potter, voisitko sinä katsoa jonnekin muualle?" Lily kysyi Jamesilta, joka tuntui lentävän seitsemänteen taivaaseen, kun Lily puhui hänelle aivan tavallisella äänen voimakkuudella.
 "Tietenkin!" James ilmoitti hymyillen, "Sanasi on lakini", hän vielä lisäsi, ja käänsi katseensa puurolautaseensa. Lily huokaisi, ja katosi Päivän Profeetan taakse.
Ei, ei James koskaan luovuta. hän ajatteli.
Lily kuunteli puolella korvalla Siriuksen ja Jamesin keskustelua huispauksen maailmanmestaruus kisoista, ja siitä, kuinka hyvät mahdollisuudet Englannin, Skotlannin tai Irlannin maajoukkueilla olisi voittaa tänä vuonna mestaruus.
Huispaus... Lily ajatteli. Se oli ehkä ainut asia, jota hän ei jästisyntyisenä ymmärtänyt. Lennetään luudalla ympäri kenttää? James tuntui olevan kuin syntynyt luudanvarrelle. Ja itse asiassa, James näytti melko hyvältä luudanvarrella, heittelemässä kaatoa ympäri kenttää...
Lily järkyttyi omista ajatuksistaan niin, että oli tukehtua kurpitsamehuunsa.
Lily yski mehua keuhkoistaan, ja sai osakseen Jamesilta huolestuneita katseita. Lucy, joka oli herännyt haaveistaan, katsoi Lilyä kummissaan.
 "Öh... Evans?" Lily kuuli Jamesin kysyvän. "Mikä sinulle oikein tuli?" Lily katsoi Jamesia murhaavasti, ja se oli Jamesista niin McGarmiwan tapainen katse, että hän hätkähti taakse päin tuolillaan.
 "Potter! Älä ole noin hemmetin ylihuolehtivainen!" Lily huusi. James hämmästyi lähes suunnitaan, kun kuuli Lilyn kiroilevan. Lily ei ollut koskaan kiroillut. Ei koskaan. Ei edes viidennellä luokalla V.I.P-kokeiden jälkeen.
 "Minä inhoan sinua ja sinun ylihuolehtivaisuuttasi!" Lily nousi ylös tuoliltaan, ja harppoi kiukusta kihisten ulos Suuresta salista. Ei hän ollut vihainen Jamesille, vaan itselleen. Hän oli valehdellut jo toisen kerran Jamesille saman päivän aikana. Kun Lily käveli ulos Suuresta salista, hän tunsi, kuinka lämpimät kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

James katsoi pitkään Lilyn perään.
 "Naiset..."hän mutisi niin hiljaa, ettei edes Sirius, joka istui hänen vieressään, kuullut sitä. James huokaisi raskaasti. Hänen mielialansa oli painunut niin alas, että hän ei enää jaksanut edes syödä.
 "Kuutamo, mitä meillä on ensimmäisellä tunnilla?" James kysyi raskaasti Remukselta, joka oli kiintynyt lukemaan kirjaa, jonka nimeksi James näki: "Ihmissusien 157 käyttäytymistapaa". James hymähti hiljaa.
Remus nosti katseensa kirjastaan.
 "Loitsuja", hän vastasi, ja rypisti sitten otsaansa. "Miten niin?" hän kysyi. Siriuskin nosti katseensa puurolautasestaan, ja katsoi Jamesta uteliaana.
 "Öö... Sarvihaara?" Sirius kysyi, kun näki Jamesin masentuneen ilmeen. "Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. James pudisti päätään.
 "Ei. Minä olen täysin kunnossa, lukuun ottamatta sitä, että elämäni rakkaus ilmoitti juuri koko koulun edessä, että inhoaa minua", James töksäytti, ja nousi ylös. "Minä menen jonnekin, eikä minua kannata odottaa koko päivänä", hän mutisi, ja lähti kävelemään kohti eteisaulaa.
Hän ei ollut täysin varma minne menisi, mutta jonnekin hänen oli pakko mennä, että saisi olla rauhassa, ja ajatella asioita.

James käveli pitkin Tylypahkan tiluksia, ja pysähtyi viimein Jättiläiskalmarin järven rannalle. Hän istui yön jäljiltä kostealle nurmikolle, ja katsoi järven tyyntä pintaa, joka peilasi Kielletyn metsän puut lähes millintarkasti. James huokaisi. Oliko hän todella niin inhottava, itserakas, ja kuvottava, kuin Lily hänelle väitti. Hän painoi polvet vasten rintaansa, ja katsoi edelleen herkeämättä järveä. Järven keskeltä nousi suuri ja paksu lonkero, joka kuului selvästi järven yhdelle asukille, jättiläiskalmarille. Se heilutti lonkeroaan hetken vedenpinnan yläpuolella saaden tyynen pinnan värähtelemään, kunnes se viimein sukelsi järven mustiin syvyyksiin.
James huokaisi uudestaan, ja käänsi katseensa Kielletyn metsän suuriin puihin. Eikö Lily tajunnut sitä tosiasiaa, että hän oli rakastunut tyttöön? James pudisti päätään, ja painoi otsansa polviin.
Yksi ainut kyynel vierähti hänen poskeltaan, ja tipahti jo valmiiksi märkään ruohoon.
James pyyhkäisi kyyneleen jättämän vanan pois hihallaan, ja nousi ylös. Hän vilkaisi ympärilleen, ja varmisti, että oli yksin pihalla. Hän katsoi vielä, näkyikö Hagridia lähistöllä. Kun ketään ei näkynyt, James muutti muotoaan hirveksi, joka oli hänen animaagi hahmonsa.
Jotain hyötyä animaagiudestakin... James ajatteli samalla, kun laukkasi Kielletyn metsän puiden varjoon.

Kun Lily oli lähtenyt kesken aamiaisen, hänellä oli selvä päämäärä, minne mennä. Hän meni Murjottavan Myrtin vessaan, sillä siellä hän saisi olla rauhassa. Lily lukitsi itsensä yhteen koppiin, ja istui siellä itkemässä. Hän tiesi, että hänellä jäisi Lipetitin tunti väliin, muta juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt siitä. Hän halusi vain vuodattaa kaikki kyyneleet, jotka James oli hänelle olemassa olonsa aikana tarjonnut.
Ei, ei James, vaan hän itse. Hän oli se, joka aina huusi Jamesille. Hän oli se, joka ei halunnut uskoa omia tunteitaan.
Nyt, hän tiesi sen, minkä hänen olisi pitänyt tietää jo kauan sitten, eikä hän voinut enää kieltää sitä. Hän oli ihastunut James Potteriin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Osa 2- nimetön

Sirius virnisteli itsekseen McGarmiwan luokan oven edessä. Hän tunsi Remuksen ja Peterin katseet itsessään, mutta ei piitannut niistä.
James oli lähtenyt jonnekin... Sirius oli ajatellut ensin, että tämä oli lähtenyt ryyppäämään itsensä humalaan Tylyahoon, mutta ei se olisi Jamesin kaltaista, tähän aikaan päivästä.
Sirius tiesi, että James oli loukkaantunut Lilyn sanoista, olihan James sentään hänen veljensä, ja Lily Jamesin rakastus jo monen vuoden takaa…
 "Anturajalka…? Miten sinä  voit virnistellä tuolla tavalla, kun paras ystäväsi on loukkaantunut verisesti?", Remus kysyi kyllästystä äänessään. Sirius kääntyi katsomaan toista parasta ystäväänsä, joka katsoi Siriusta puoliksi ihmeissään, puoliksi kyllästyneenä tämän ainaiseen hyvään mieleen.
 "Minä en virnistele. Minä hymyilen", Sirius vastasi arvokkaasti, painottaen "hymyillä" sanaa.
 "Anturajalka hyvä, etkö sinä tiedä, että ihmiset hymyilet vain kun ovat iloisia?" Remus kysyi. "Ja et sinä voi nyt olla iloinen, vaan sinun pitäisi olla pahoillasi Jamesin puolesta", hän vielä opasti. Sirius pyöritti silmiään.
 "Minähän olen iloinen ja pahoillani. En vain näytä sitä ", Sirius sanoi, ja virnisti sitten. "Sitä paitsi, jos ei hymyile, niin tytöt eivät lankea jalkoihin!"
 "Niin tietenkin…" Remus mutisi, ja katsoi jalkoihinsa. Hän oli kateellinen Siriukselle, joka oli aina hyvällä tuulella, ilman huolia. Toista oli hänellä, ihmissutena. Hän sai koko ajan olla sen pelossa, että joku saisi tietää hänen 'pienestä karvaisesta ongelmastaan' kuten James sen ilmaisi. Ja sitä paitsi, kaikki tytöt olivat hurmautuneet Siriukseen. Jopa se yksi Lilyn ystävä, se-
McGarmiwan terävä ääni keskeytti Remuksen ajatukset.
 "Mars sisään jok'ikinen. Ei meillä ole aikaa seistä tässä koko päivää." Remus huokaisi hiljaa, ja astui muiden seurassa sisään McGarmiwan luokkahuoneeseen.

Lily katsoi itseään vessan särkyneestä peilistä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa itkemisestä ja muutenkin hän näytti surkealta.
Lily avasi kraanan ja laski siitä vettä. Vesi oli kylmää, ja raikasta. Hän roiski vettä kasvoilleen pestäkseen kuivuneet kyyneleet kasvoiltaan. Sen tehtyään, hän veti syvään henkeä ja kuivasi kasvonsa kaavunhihaan, sillä pyyhettä ei ollut.
Hän nosti katseensa, ja katsoi itseään uudestaan peilistä, ja pusersi kasvoilleen hymyn. Nyt hän oli valmis kohtaamaan kaikki esteen. Jopa Jamesin. Ehkä. Lilyn teko-hymy lopahti, kun hän ajatteli Jamesia. Oliko tämä nähnyt hänen kyyneleensä?
Lily pudisti päätään. Ei hän voinut nyt ajatella sellaisia. Hän oli jo kymmenen minuuttia myöhässä muodonmuutostunnilta.
Lily veti vielä sormensa hiustensa läpi, ja yritti hymyillä uudestaan.
Lily kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan jostain äänen.
 "Tule joskus uudestaan käymään täällä. On kiva saada seuraa" Lily katsoi ympärilleen, nähdäkseen puhujan.
Pian hänen eteensä tuli vessakopin vihreän oven läpi kummitus. Myrtti.
 "Ai… Hei Myrtti", Lily sanoi, ja hymyili aaveelle. "Olitko - olitko sinä täällä koko ajan?" Lily kysyi arastellen. Myrtti vain nyökkäsi, ja ulisi hieman.
 "Oi, olin kyllä. Kamalaa kuunneltavaa…"hän mutisi, ja uikutti vielä lisää.
Lily tunsi itsensä vaivaantuneelta. "Anteeksi… En kai minä häirinnyt sinua?" hän kysyi. Myrtti hymähti.
 "Ai että häiritsitkö? Ehei… Et todellakaan. Minä vain en pidä siitä, että ihmiset käyttävät minun vessaani piilopaikkana, jossa itkevät sydän surujaan!" Myrtti tiuskaisi ja liisi surkeasti ulisten avonaisen kopin pönttöön.
Lily pudisti päätään ja katsoi kelloaan. Hän oli jo viisitoista minuuttia myöhässä, eikä hänellä tosiaankaan ollut varaa myöhästyä niin paljon. Varsinkaan, kun kyseessä oli professori McGarmiwa.
Lily avasi vessan oven rajusti nykäisemällä ja lähti juoksemaan kohti McGarmiwan luokaa, jossa heillä oli tämä tunti.

James käveli ympäri Kiellettyä metsää. Hänen ajatuksensa puikkoloivat asiasta toiseen, eikä hän ollut välillä edes täysin varma, mitä milloinkin ajatteli.
Jamesin suusta karkasi pieni hirven huokaisu, ja hän pysähtyi pienelle aukealle, metsän sellaiseen kolkkaan, jossa oli lähes yhtä pimeää kuin yöllä, sillä puut olivat niin tiuhassa, ja suurella hirvellä oli vaikeuksia päästä kulkemaan siellä.
James katseli ympärilleen. Hän tiesi, että metsässä oli akromantelloja, ja muita vaarallisia eläimiä, mutta hän ei välittänyt siitä juuri sillä hetkellä.
Hän ajatteli taas Lilyä ja tämän punaisia hiuksia, ja vihreitä silmiä. Tarkoittiko Lily sitä, mitä oli hänestä sanonut. Inhosiko Lily häntä?
James sulki silmänsä. Hän halusi päästä nukkumaan.
Nukkumaan! James avasi samassa silmänsä. Tietenkin. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Tähän aikaan päivästä, kukaan ei ollut makuusalissa, joten hän voisi mennä sinne, ja samalla hän pääsisi nukkumaan, vaikka häntä  itse asiassa väsyttänytkään…
James pudisti päätään. Olikohan hän tulossa hulluksi? Hänhän ajatteli aivan mitä sattuu…
James lähti suunnistamaan kohti Tylypahkan pihaa, sillä hän oli päättänyt mennä makuusaliin. Jopa sillä uhalla, että joku näkisi hänet jossain päin linnaa.

Lily koputti muodonmuutostenluokan oveen. Sisältä kuului vaimea "sisään!", ja Lily avasi oven.
Päät kääntyivät häntä kohti, ja professori McGarmiwa katsoi Lilyä kysyvästi.
 "Ai… Anteeksi, että olen myöhässä, professori. Mutta minun - minun piti käydä hakemassa kirjani Rohkelikkotornissa, ja sitten Riesu ahdisteli minua, ja -" Lily valehteli McGarmiwalle, joka keskeytti hänet:
 "Jätä huonot tekosyyt, ja tule istumaan. Viisi pistettä pois Rohkelikolt - Sirius Musta! Älä katso minua noin! Kyllä minä saan ottaa pisteitä pois omalta tuvaltani, jos on pakko!"
Lily astui sisään, pois ovensuusta, sulki oven ja käveli kohti paikkaansa, Lucyn vieressä, mutta taas kerran professori McGarmiwa keskeytti hänet.
 "Evans, sinä menet istumaan tuonne, Mustan ja Lupinin väliin, ja saat johtajatyttönä pitää heidän ojennuksessa." Lily hätkähti kuullessaan minne professori pisti hänet istumaan.
 "Mutta professori -", Lily aloitti, mutta McGarmiwa loi häneen murhaavan katseen.
 "Nyt heti, tai joudun antamaan sinulle jälki-istuntoa. Sitäkö sinä haluat?"
 "En, professori", Lily myönsi, ja kääntyi kannoillaan, mennäkseen istumaan Siriuksen ja Remuksen väliin.
Lily istui tottelevaisesti, ja kieltäytymättä kahden kelmipojan väliin, ja kaivoi kirjansa laukustaan.
 "James on aika maassa…"Sirius sanoi kuiskaten Lilylle ohimennen, ja sai Lilyn heräämään muistiinpanoistaan, joita oli kirjoittamassa.
 "Ai…"oli ainut minkä hän sai sanotuksi.
 "Ai? Ai?!" Sirius kysyi järkyttyneen kuuloisena. "Eikö sinulla ole muuta sanottavaa, kuin 'ai'?"
Lily tunsi punan hiipivä kasvoilleen.
 "Öh… Missä Ja - tai siis Potter on?" Lily kysyi, katsoen Siriusta vaivaantuneena, mutta osittain kiinnostuneena. Hän oli heti luokaan tultuaan pistänyt merkille, että James ei ollut luokassa.
Sirius kohautti hartioitaan. "En tiedä. Hän lähti pian sinun jälkeesi, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt", poika sanoi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt samaan lausettaan loppuun, kun McGarmiwan vihainen ääni keskeytti hänet.
 "Sirius Musta ja Lily Evans voisivat lopettaa sen juttelun, ja keskittyä tuntiin!" tämä huusi.  Sirius vain hymyili McGarmiwalle hurmaavasti. Lily tunsi punan nousevan kasvoilleen, ja hän käänsi kasvonsa professoriin, joka näytti hetki hetkeltä enemmän ja enemmän tulivuorelta, joka oli purkautumispisteessä.
Loppu tunnin Lily yritti keskittyä opetukseen mutta hänen ajatuksensa harhailivat kerta toisensa jälkeen Jamesiin…
Enimmäkseen hänen  mielessään pyöri kysymys, missä James oli? Jos Sirius ei ollut nähnyt tätä (oliko poika edes etsinyt?), ja hän sentään tiesi melkoisesti erilaisia paikkoja, joista Lily ei ollut koskaan kuullutkaan. Kerrankin Kelmit puhuivat jostain "tarvehuone" nimisestä paikasta.
 "No niin, tunti on loppunut. Läksyksi teette kolmen jalan mittaisen esseen päivän aiheesta."
Lily voihkaisi mielessään.
Päivän aiheesta? Mikä se edes oli ollut?

James katsoi eteisaulassa ympärilleen.  Jotenkin ihmeen kaupalla se oli tyhjä, lukuun ottamatta yhtä kenkää, joka oli jotenkin joutunut siihen. James oli hieman pettynyt. Väkijoukossa hänet olisi ollut vaikeampi huomata, mutta nyt se oli tyhjä, ja jokainen joka käveli hänen ohitseen, huomasi hänet varmasti…
James lähti joka tapauksessa kävelemään kohti  Rohkelikkotornia, niin vähän kuin se häntä innostikaan.

Lily käveli hiljalleen kohti eteisaulaa. Kelmit olivat lähteneet keittiöön, tai niin he ainakin olivat sanoneet. Heistä kun ei koskaan tiennyt. Matkalla hän oli nähnyt vain muutaman Korpinkynnen, ja kaksi Luihuista, mutta muuten käytävä oli täysin autio.
Lily oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa, kun hän törmäsi johonkin. Hän rämähti lattialle kovan kolahduksen kera.
Hänen eteensä oli kupsahtanut joku, joka näytti olevan Rohkelikko…
 "Katsoisit etee - James!?" hän huudahti, kun tunnisti henkilön, johon oli törmännyt.
 "Lily!" poika huudahti lähes samaan aikaan.
Lily katsoi Jamesia ihmeissään. Kutsumaton puna levisi hänen poskipäilleen.
 "Missä sinä… missä sinä oikein olet ollut?", hän kysyi, ja hämmennys paistoi hänen äänestään, vaikka hän yritti saada siihen johtajatytöltä vaadittavaa päättäväisyyttä ja ankaruutta. Hän näki Jamesin vakavoituvan oitis, kysymyksen kuullessaan.
 "Minä… En yhtään missään", poika valehteli, ja nousi ylös eteishallin lattialta.
Hän ojensi ystävällisenä eleenä lattialla yhä istuvalle punatukkaiselle tytölle kätensä. Lily empi hieman, mutta tarttui siihen sitten., ja antaen pojan auttaa hänet ylös.
 "Kiitos…"hän sopersi, "Minä… minun täytyy nyt mennä", hän jatkoi, ja lähti kävelemään poispäin Jamesista. Hän tunsi pojan katseen selässään, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Aamuinen välikohtaus ei ollut pyyhkiytynyt kummankaan mielestä, ja äskeinen törmäys oli vain pahentanut asioita.
Lily käänsi päätään  katsoakseen olkapäänsä yli Jamesia päin, mutta James oli kadonnut.
 Lily huokaisi pienesti, ja jatkoi matkaansa ulos.

James käveli nopeasti kohti Lihavan Leidin muotokuvaa. Miksi juuri Lilyn oli pitänyt tupsahtaa sinne, juuri silloin. James kirosi itsensä kaikkein syvimpään helvettiin.
Hän oli typerä. Tietenkin Lily oli siellä, tuntuihan oli juuri loppunut, ja tyttö oli menossa ulos… Miksi hän ei vain voinut odottaa siihen asti, että tiesi kaikkien olevan tunneilla.
James oli aivan ajatuksiinsa uppoutunut, ettei huomannut edessään kohoavaa seinää, vaan törmäsi päistikkaa sitä päin.
 "Hemmetti…"James mutisi.
Kuka nyt oli minun uhrini? hän mietti, ja katsoi, kehen oli törmännyt.
Hyvä on… Mikä? hän oikaisi mielessään, kun huomasi edessään olevan kuvakudoksen, joka esitti Lihavaksi Leidiksi kutsuttua naishenkilöä.
 "Kielenkäyttö, nuori herra", Lihava Leidi torui häntä. James vain kohautti harteitaan, ja hänen mieleensä tulvahti ajatus siitä, kuinka Lily oli tänä aamuna kiroillut. Hän valui takaisin aamuun…
"Potter! Älä ole noin hemmetin ylihuolehtivainen!" Lilyn sanat kaikuivat hänen päässään.
"Minä inhoan sinua, ja sinun ylihuolehtivaisuuttasi!" Lisää Lilyn torjuvia sanoja alkoi pyöriä hänen päässään…
 "… ana!" James kuuli vain lopun Leidin puheesta.
 "Mitä?" hän kysyi ihmeissään. Lihava Leidi katsoi häntä paheksuvasti.
 "Tunnussana! Se on sana, tai sanonta, jonka avulla minä voin päästää sinut sisään!" Leidi opasti Jamesia, joka hymähti tuhraantuneena.
 "Kyllä minä tiedän, mitä "tunnussana" tarkoittaa!" hän äyskäisi. "Pötypuhetta!" hän lausui.
 "Niinpä niin", Leidi sanoi, ja heilahti sivuun.

James kiipesi mahdollisimman nopeasti sisään tyhjään oleskelu huoneeseen, jonka takassa tanssi pieni liekki.
James suuntasi askeleensa mitään harkitsematta poikienmakuusalia kohti.
Hän harppoi portaat ylös, ja suuntasi siihen pieneen huoneeseen, jossa hän ystävineen nukkui. 
Hän katsoi ympärilleen huoneessa, jossa oli neljä pylvässänkyä, ja…
 "Pöllö?!" James huudahti ääneen. Ruskea tornipöllö katsoi Jamesia pää kallellaan, ja silmät suurina.
James katsoi kummissaan Siriuksen sängyllä seisovaan pöllöön.
 "Mitä ihmettä sinä teet siinä?" hän kysyi typeränä linnulta, joka vain ojensi jalkaansa, johon oli sidottu kirje.
James käveli linnun luo pitkin harppauksin, ja istui Siriuksen sängylle. Hän otti kirjeen linnun jalasta, ja katsoi kenelle se oli osoitettu.
Sirius Musta. Nimi oli kirjoitettu suurella, ja koukeroisella käsialalla.
Jamesista tuntui, että hänen unisuutensa, ja paha mielensä oli kuin pois pyyhkiytynyt. Hän halusi tietää, kuka oli kirjoittanut Siriukselle. Hänen tietääkseen, Sirius oli riidoissa sukulaistensa kanssa, ja hänellä ei ollut muita ystäviä kuin hän, Peter ja Remus… Tai ainakaan tämä ei ollut kertonut.

James pomppasi ylös Siriuksen sängyltä.
Jos hän olisi oikein nopea, hän saattaisi ehtiä löytämään  Siriuksen,  pääsisi näyttämään kirjettä tälle, ja saamaan selville, kuka oli kirjoittanut Siriukselle.
James lähes hyppeli ovelle, ja avasi sen. Samassa hän näki oven toisella puolella jonkun, jonka ylikasvanut musta tukka valui tyylikkäästi silmille.
 "Sarvihaara!" poika kiljaisi. Jamesilla kesti hiukan, ennen kuin hän tunnisti henkilön.
 "Anturajalka! Minä olinkin juuri lähdössä etsimään sinua!" James selitti nopeasti. Hän nousi varpailleen, ja vilkuili Siriuksen olkapään yli, ja näki Remuksen ja Peterin, askelman alemmalla portaalla.
 "Sinä olit juuri lähdössä etsimään minua?" Sirius kysyi ihmeissään. "Me olemme etsineet sinua!" hän jatkoi.
 "Niin, niin. Minä uskon sen, mutta sillä ei nyt ole väliä", James puolestaan selvitti. Hän näki kuinka Siriuksen otsa rypistyi.
 "Sinä olet saanut kirjeen!" Sarvihaaraksikin kutsuttu poika huudahti innoissaan.
Nyt Remuskin puuttui puheeseen.
 "Kuka on kirjoittanut Anturajalalle?" hän kysyi aivan yhtä äimistyneenä kuin James.
Sirius katsoi ensin Jamesta, ja sitten tämän kädessä olevaa kirjettä.
 "Miksi te puhutte, kuin se olisi maailman kahdeksas ihme, että minä olen saanut kirjeen?" hän kysyi turhautuneena.
 "Se on!" Peter vingahti. Sirius loi häneen murhaavan katseen.
 "Anna se kirje minulle, jooko?" hän pyysi Jamesilta, joka totteli käskyä.
 "Tiedätkö sinä, keneltä se on?" James kysyi uteliaana. Sirius katsoi hetken nimeään kirjekuoren päällä.
 "En", hän myönsi, ja astui Jamesin ohi makuusaliin.
Remus, Peter ja James seurasivat esimerkkiä, ja katsoivat, kun Sirius istui sängylleen, ja avasi kirjeen. Se sisältä tippui jotain värikkäitä lappuja, mutta itse kirjeen hän otti käsiinsä, ja luki sen.
Kirjeen luettuaan, hän katsoi ystäviään tulkitsematon ilme kasvoillaan.
 "No? Keneltä se oli?" James kysyi istuen sängylleen. Hän nosti laput lattialta, jotka Sirius oli tiputtanut. Ne olivat valokuvia.
Valokuvia pienestä, ehkä muutaman vuoden ikäisestä tyttölapsesta, jolla oli joka kuvassa erilaiset hiukset. Yhdessä kirkkaan pinkit, toisessa kirkuvan keltaiset. Muutamassa kuvassa tytöllä oli silmät tiukasti kiinni, ja hänen hiuksensa kasvoivat pituutta, tai muuttuivat liloiksi, ja taas pinkeiksi.
 "Kirje oli serkultani Andromedalta", Sirius aloitti. Remus ja Peter istuivat Jamesin sängylle katsomaan valokuvia. "Muistatteko, kun muutama vuosi sitten kerroin, että hän on saanut lapsen?" Sirius kysyi. Kolme kelmiä nyökkäsivät.
Sirius katsoi kirjettä hetken.
 "Nyt on kuulemma paljastunut, että hänen ja hänen miehensä lapsi on metamorfimaagi."
James ja Remus nyökkäsivät. Siitä siis johtui, että tytön ulkonäkö oli erilainen joka kuvassa.
 "Meta- Mikä?" kuului Peterin hiljainen kysymys. Remus huokaisi.
 "Metamorfimaagi, eli henkilö, joka pystyy muuttamaan ulkonäköään ajatuksien voimalla", Remus selitti Peterille, joka nyökkäsi.
Remus katsoi kuvia. Tyttö oli iloinen joka kuvassa. Toisinaan tyttö nauroi, ja toisinaan vain hymyili söpöä hymyään, joka paljasti  koko pitkän hammasrivistön.
 "Mikä tytön nimi on?" James kysyi viimein pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Sirius vilkuili taas kirjettä.
 "Nymphadora", hän vastasi, lievästi huvittuneena.
 "Nympha - Mikä?" Peter kysyi taas.

                                                                        ***

Lähes kahdenkymmenen vuoden päästä, kun Remus viimein tapasi Nyphadoraksi kutsutun metamorfimaagin, jonka nimelle hän ja muut kelmit olivat seitsemäntoistavuotiaina nauraneet, Siriuksen saama kirje palautui hänen muistiinsa.
Pinkkihiuksinen nainen esitteli itsensä Tonksina, sillä oli sitä mieltä, että hänen etunimensä oli naurettava.
Nymphadoran hymy, oli edelleen se sama, täydellisen hammasrivin paljastava, ja tarttuva, kuin valokuvissa, jotka hän oli nähnyt monta vuotta sitten. Naisen hymy, oli juuri sitä, mitä se oli ollut lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli söpö.

 

Osa 3: Sektumsempra

Vielä muutaman päivän ajan Sirius oli lievästi hämmentynyt Andromedalta saadusta kirjeestään. Hän saattoi kesken koulupäivää kaivaa kirjeen taskustaan, ja lukea sen muutaman kerran läpi, ja ihmetellä sitä sitten hetken. Jamesin mielestä se oli hieman outoa, ja omalla tavalla hassuakin, sillä Sirius ei tavallisesti hätkähtänyt niin pienestä, kuin jostakin kirjeestä.
Kun Andromedan kirjeestä oli kulunut neljä päivää, Sirius ei enää kuljettanut sitä taskussaan, tai lukenut sitä vähää väliä.

Pimeydenvoimilta suojautumisen tunti oli kääntymässä loppuun päin, ja seitsemäs luokkalaisten Korpinkynsien ja Rohkelikkojen tunnin aiheena oli yleisesti suojautuminen. 
 "Sirius Musta! Katse tänne päin!" James näki Siriuksen hätkähtävän hieman, kun heidän Pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja, tiukka, neiti Gladstone, joka nuoruudestaan huolimatta oli erittäin jämerä, ja vaati oppilailtaan paljon ja oikeanlaista työntekoa.
Sirius käänsi päänsä takaisin professorin tiukkoihin kasvoihin.
 "Niin, professori?" Sirius kysyi mahdollisimman imartelevalla äänellä, joka sai professorin kasvojen juonteet hivenen rennommiksi. 
 "Nouse ylös, ja näytä meille suojeliuksesi", Gladstone kehotti Siriusta, joka nousi tottelevaisesti ylös, ja virnisti samalla Jamesille, joka nosti peukalonsa pystyyn, ja virnisti takaisin.
Lily, joka istui toisella puolella luokkaa, näki, kuinka Sirius keskittyi lujasti, ja kohotti sitten taikasauvansa.
Ennen kuin Sirius ehti sanoa sanaakaan, Gladstone keskeytti hänet.
 "Olettaisin, että teille on opetettu suojeliuksen perusidea", professori sanoi, ja katsoi Siriusta kirkkaan väristen silmälasiensa takaa.
Sirius tuhahti tuhraantuneena.
 "En kai minä sitä muuten olisi alkanut tehdä, ellei meille olisi opetettu sitä!" Sirius tiuskaisi. Gladstone nyrpisti nenäänsä.
 "Paras että sinä, herra Musta, että puhuisit kohteliaammin!" professori sanoi, mutta ei jatkanut enempää, vaan viittasi Siriukselle, että tämä jatkaisi loitsuaan.
Sirius katsoi hetken sauvaansa, ja kohotti sen sitten.
 "Odotum suojelius!" Sirius karjaisi. Hänen sauvan päästään purkaantui suuri, takkuturkkinen koira, joka lähti ravaamaan ympäri luokkaa, kaataen professori Gladstonen nurin.
Luokka rämähti nauruun, ja neiti Gladstone nousi lattialta, opettajanpöydän takaa, kasvot punaisina hehkuen.
Sirius virnisti opettajalle ylimielisesti.
 "Minun suojeliuksellani on tapana kumota nurin mielestäni ärsyttävät, ja psyykkistä sekä fyysistä terveyttäni uhmaavat henkilöt", hän ilmoitti, ja istuutui takaisin paikalleen.
Professorin kasvoilla paistatteli pyöristynyt ilme.
 "Tämä… tämä tunti on nyt päättynyt!" professori ilmoitti, ja alkoi sukia mustia hiuksiaan. "Ulos, joka iikka!"
Lily hymyili itsekseen. Siriuksesta näytti olevan sittenkin jotain hyötyä, muuallakin kuin luutakomerossa (siitä hyödystä Lily ei kyllä ollut koskaan hyötynyt, joka oli Lilylle itselleen suuri helpotus). He olivat päässeet lähes kymmenen minuuttia aikaisemmin tunnilta, johon kuka tahansa oppilas ei pystynyt professori Gladstonen tunneilla.

James nojasi kyynärpäällään Siriuksen olkapäähän.
 "Hyvä homma, Anturajalka", James kehui Siriusta. Hänen muutaman päivän takainen pahamielensä oli laantunut, ja hän oli taas oma, pirteä itsensä. "Päästiin perjantai päivänä aikaisemmin!" James hehkutti.
Remus ja Peter huokaisivat. Perjantai… Se tarkoitti sitä, että James piti joka perjantaiset huispausharjoituksensa.
 "Sarvihaara", Remus aloitti varovaisesti, "kuuteen on vielä kaksi tuntia aikaa. Mitä kymmenen minuuttia merkitsee?"
Jamesin ilme oli tyrmätty.
 "Mitä kymmenen minuuttia merkitsee?" James toisti tyrmistyneenä. "Kymmenen minuuttia saattaa merkitä kymmentä maalia, ja siepin nappaamista! Se tekee yhteensä 250 pistettä, ja se saattaa merkitä koko huispausmestaruuden voittamista! Rohkelikon voittamista!"
Lily harppoi Kelmien ohi, ja kuuli, kuinka James vaahtosi huispauksesta.
 "Pojat…"hän mutisi päätään pudistellen. Sirius kuuli Lilyn jupinan, kääntyi vaistomaisesti Jamesia päin, joka yhä selitti Remukselle ja Peterille, joiden ilmeet olivat vähintään puutuneet.
 "Sarvihaara?!" Sirius kutsui ystäväänsä, joka lopetti selittämisensä, ja katsoi Siriusta kysyvästi. Sirius nyökäytti päätään Lilyä kohti.
 "Sinä et ole pitkään aikaan vaaninut Lilyä", Sirius huomautti. James kohautti hartioitaan.
 "Mitä siitä?"
Sirius yllättyi Jamesin reaktiosta. "Öh… Ihmettelin vain, kun tavallisesti sinä et voi jättää Lilyä hetkeksikään rauhaan."
James naurahti kuivasti. "No, ehkäpä Lil - Evans on tehnyt selväksi, että minun on turha yrittää saartaa häntä", James sanoi, mutta tiesi itsekin, että se kuulosti liian epäjamesmaiselta, eikä se edes ollut totta.
Todellisuudessa James huokaili yhä Lilyn perään, vaikka se niin tyttömäiseltä kuulostikin.
Sirius katsoi Jamesia epäuskoisena, muttei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

 "Lily? Lily!?" ruskeatukkainen lyhyt tyttö juoksi Lilyä kiinni. Lily oli lähtenyt luokasta sellaisella vauhdilla, että tyttö ei olut ehtinyt Lilyn perään.
Lily kääntyi hätkähti ajatuksistaan, ja hymyili ystävälleen, Lucylle.
 "Hei", Lily tervehti vaisusti. Lucy, joka oli tuntenut Lilyn Tylypahkan ensimmäisestä luokasta asti, huomasi heti, että Lilyllä ei ollut kaikki hyvin.
Lucy katsoi pitkään ja arvioivasti Lilyä, joka oli uponnut taas omaan maailmaansa, johon muilla ei ollut pääsyä.
 "Lily, mikä sinulla on?" Lucy kysyi pieni huolestuksen haiven äänessään. Lily huokaisi.
Ei hän voisi kertoa Lucylle, että hän oli taas eilen jäänyt pitkäksi aikaa katsomaan Jamesia, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä läksyjä. Tai että oli alkuviikolla mennyt Jamesin takia itkemään. Tai että hän oli kuin olikin ihastunut James Potteriin, jota oli monta vuotta inhonnut.
Lily kääntyi katsomaan Lucya, joka katsoi häntä edelleen.
 "Minulla ei ole mikään. Ei yhtään mikään. Paitsi tuo Jame -", Lily läppäisi käden suulleen, ja kirosi itseään. 
 "James?" Lucy kysyi ihmeissään. Hänen kulmiensa väliin tuli pieni juonne. "Mitä Potter on taas tehnyt?"
Lily pyöritti päätään, käsi yhä suunsa päällä.
 "Ei mitään!" Lily mutisi hämillään.
Enkö minä tosiaankaan osaa pitää suutani kiinni? Lily manasi mielessään, ja katsoi, kuinka Lucyn suupielet kääntyivät pieneen hymyyn.
 "No mikäs siinä sitten on?" Lucy kysyi kiusoittelevalla äänensävyllä. Lily voihkaisi ääneen.
Nyt Lucy saa tiedon minusta irti aivan varmasti hän ajatteli, ja katsoi Lucya anelevasti.
 "En kertoisi oikein mielelläni tässä…"hän pyysi, äänessään ripaus päättäväisyyttä, joka kertoi Lilyn ystävälle, ettei tästä saisi mitään irti, ennen kuin he olisivat kahden kesken makuusalissa, ilman muutaman metrin päässä seisovia kelmejä.

                                                                                      ***

Kello oli viittätoista vaille neljä, kun James jo seisoi huispauskentän laidalla, luuta olallaan, ja Sirius kyllästyneen näköisenä vieressään.
 "Ilma on hyvä, noin 15 astetta, pientä kaakkoistuulta, näkyvyys hyvä, taivas pienessä pilvessä", James selosti itsekseen mutisten. Sirius katsoi ystäväänsä otsarypyssä.
 "Miten ihmeessä sinä pystyt tuntemaan sään, siinä vain seisomalla?" tämä kysyi ihmeissään. James ei vastannut, vaan katsoi taivaalle.
 "Aurinkoa ei näy, eli sokaistumisen vaara ei ole."
Sirius oli taas avaamassa suutaan, kun pieni tytön ääni keskeytti hänet.
 "Kapteeni? Kauanko nämä harjoitukset tänään kestävät?" James kääntyi ympäri, ja näki edessään Lilyn ystävättären, ja joukkueensa etsijän,  Lucy Oldwoodin – ja Lilyn, joka oli tullut ystävänsä seuraksi katsomaan harjoituksia. "Minulla on nimittäin menoa seitsemältä… Ei kai nämäkin harjoitukset kestä kolmea ja puolta tuntia?" Lucy jatkoi.
James pyöritti päätään.
 "Jos hyvin käy, saatan päästää teidät jo kolmen tunnin jälkeen", James sanoi tavallista kireämmällä äänellä, ja lähti harppomaan huispauskentän toiselle laidalle.
Sirius katsoi hämmentyneenä Jamesin perään.
Hän kääntyi takaisin Lucya ja Lilyä päin.
 "Anteeksi, arvon neidit. Sarvihaaralla jäi yö unet lyhyeen, kun hän ajatteli asioita", Sirius sanoi, ja loi paljonpuhuvan katseen Lilyyn, joka tunsi punastuvansa.
Sirius kääntyi, ja lähti juoksemaan Jamesia kohti, joka nousi juuri luudanvarrelleen, ja potkaisi maasta vauhtia.

Lily katsoi hetken Jamesin lentämistä, ja kääntyi sitten Lucya päin.
 "Älä salli Potterin tapattaa sinua. Äläkä myöskään tapa Potteria, sillä se ei tee hyvää sinun terveydellesi", Lily varoitteli ystäväänsä, joka vain virnisti.
 "Älä huoli Lily, minä jätän kyllä Jamesin sinulle, ja ihan ehjänä!" sen sanottuaan, Lucy nousi luudalleen, ja lähti Jamesin ja Siriuksen seuraksi liitelemään maalisalkojen ympäri.
Lily hymyili itsekseen, ja käveli katsomoon, jossa Remus ja Peter jo istuivat.

Lily istui penkin päähän Remuksesta, joka tervehti häntä vaisusti. Pete pysyi hiljaa, ja katsoi silmät suurina Jamesin lentoa.
Pian kaikki seitsemän, jotka kuuluivat huispausjoukkueeseen, olivat paikalla, ja harjoitukset saivat alkaa.
Lily yritti kiinnittää huomionsa Lucyyn, mutta hänen katseensa onki aina kohteekseen Jamesin, joka ärsytti Lilyä suuresti.
 "Hemmetti", hän kirosi hiljaa, ja sai Peterin ja Remuksen päät kääntymään itseään kohti.
 "Sanoitko jotain?" Remus kysyi ymmällään. Lily pudisti päätään, ja kääntyi katsomaan takaisin Lucya, joka poukkoili kovaa vauhtia  muiden joukkue tovereidensa ohitse, ja välistä, etsien pientä kultaista palloa, jota kutsuttiin siepiksi

James heitti kaadon tottuneesti kuudesluokkalaiselle Natalielle, joka pudotti sen kova kiroten. Natalie katsoi hetken jonnekin Jamesin olan yli, pieni järkyttynyt ilme kasvoillaan, kunnes Jamesin ääni havahdutti hänet takaisin maan pinnalle.
 "Jätä tuo myöhemmälle, ja käy hakemassa kaato!" James huusi vaaleahiuksiselle tytölle, joka nakkeli niskojaan, ja irvisti.
Tyttö mutisi jotain, josta James ei saanut selvää ja sukelsi hakemaan kaatoa.
Pian muukin joukkue, Jamesia lukuun ottamatta katsoivat jonnekin Jamesin selän taakse.
 "Hetkinen…"James mutisi. Hän laski näkyvät pelaajat. "Yksi… kaksi… kolme… neljä… ja minä, eli viisi." Missä Lucy ja Sirius olivat? James tunsi, kuinka hän valahti kalpeaksi.
"Älkää vain sanoko että…"James kääntyi hitaasti luudallaan ympäri, ja voihkaisi ääneen., kun näki muidenkin "huolen" aiheen.
Sirius ja Lucy, suutelivat toisiaan, niin toisiinsa kietoutuneina, ettei heistä erottanut, kenen käsi on kenenkin.
 "Anturajalka! Ei nyt!" James karjaisi. Sirius irrottautui Lucysta, ja  virnisti Jamesille.
 "Selvä on, kapteeni!" Sirius huudahti, ja väisti täpärästi ryhmyä, joka oli murjoa hänet.
Lucy haroi hiuksiaan kasvot punaisina, ja suoristi ryhtiään.
 "Anteeksi James", Lucy huudahti, ja lensi katsomon ylle niin, että pystyi kuulemaan Lilyn puheen.
Lilyn ilme oli edelleen melko järkyttyneen näköinen, mutta hän hymyili silti.
 "Sinä ryhdyit sitten oikein tositoimiin", Lily sanoi pieni ihailu äänessään. Lucy nyökkäsi, ja väisti ryhmyä, jonka joukkueen toinen lyöjä, William Wilson , suuri, hieman ylipainoinen, silmälasipäinen poika, joka oli kaikkea muuta, kuin voisi ulkonäöltä päätellä.
 "Minä olen aina tiennyt, että Siriuksella on jotain tunteita sinua kohtaan!" Lily jatkoi. Remus tuhahti melko kovaäänisesti, ja nousi ylös. Lily katsoi häntä otsa rypyssä, mutta Remus ei välittänyt siitä, vaan rymisteli alas katsomosta.
 "Mikä Remukselle tuli?" Lily kysyi ihmeissään Lucylta, ja Peteriltä. Peter kohautti hartioitaan, lähes yhtä ymmällään kuin Lily oli.
 "En tiedä, mutta nyt minun on mentävä", Lucy sanoi, ja käänsi luutansa. "James näemmä odottaa!"
Lily huiskautti kättään Lucylle, ja kääntyi taas katsomaan harjoituksia.

Rohkelikkojen huispausharjoitukset olivat kuluneet hyvin lähes puoli tuntia,  kunnes  Lily viimein havahtui ajatuksistaan, kun Williamin hätääntynyt ääni huusi Lilyn nimeä.
 "Lily! Varo!" William huusi, ja osoitti jotain, joka tuli kohti Lilyä kovaa vauhtia. Se oli ryhmy. Lily kirkaisi, ja siirtyi ryhmyn edestä, ja sai ryhmyn hajottamaan tuolin, jossa oli hetki sitten istunut. Ryhmy ei kuitenkaan luovuttanut, vaan käänsi kurssinsa taas Lilyyn.
Lily ehti juuri parahiksi kyykistyä, ja ryhmy suhahti hänen päänsä yli. Lily näki syrjäsilmällä, kuinka Peter oli valahtanut kalpeaksi, ja katsoi, kuinka ryhmy yritti itsepäisesti murjoa Lilyä.
 "Mitä hemmettiä siellä oikein tapahtuu?" James kysyi ärtyneellä äänellä, mutta hän valahti yhtälailla kalpeaksi, kuten Peterkin. "Voi Merlin…"James mutisi, ja otti taikasauvan taskustaan. Lily väisti ryhmyä uudestaan, ja tunsi, kuinka se hipaisi hänen kyynärpäätään.
Kun hän oli väistänyt ryhmyä, hän näki, kuinka toinen ryhmy lähti tulemaan häntä kohti. James näki saman, ja osoitti uutta ryhmyä.
 "KANGISTUMIS TYYSTILYS!" hän huusi. Taika osui ryhmyyn, joka pysähtyi, ja jäi killumaan ilmaan.
James kohdisti sauvansa jäljellä olevaan ryhmyyn, ja avasi suunsa kangistaakseen toisenkin ryhmyn.
 "Ruikuli!" huuto ei kuulunut Jamesin, vaan Siriuksen suusta. James katsoi maahan, ja näki siellä Severus Kalkaroksen, joka piteli sauvaansa koholla, ja mutisi jotain. Jamesin sisään vyöryi vihaa, ja inhoa.
Hän oli juuri vaihtamassa sauvansa uhria, kun kuuli Lilyn toisen kirkaisun ja muksahduksen. James kääntyi äkkiä katsomaan, oliko Lily kunnossa.
Lily kuitenkin oli kunnossa, mutta Peter makasi penkkien välissä tajuttomana. James kirosi.
Hän osoitti sauvallaan ryhmyä, joka oli juuri syöksymässä Lilyä kohti, ja ehti kangistaa sen, ennen kuin se osui Lilyyn.

James ei jäänyt odottamaan, vaan syöksyi maahan. Hän hypähti luudaltaan vähän ennen maata, ja jäi seisomaan Kalkaroksen eteen, sauva osoittaen Kalkaroksen silmien väliin.
 "Ruikuli", James aloitti äänellä, joka oli täynnä sitä inhoa, ja vihaa, jota hän tunsi Kalkarosta kohtaan. "Millä oikeudella sinä menet kiroamaan ryhmyt tappamaan Lilyn?"
Kalkaros katsoi Jamesin  olan yli sinne, missä Lily yritti saada Peteriä virkoamaan. Sirius oli lentänyt Rohkelikko torniin, etsimään Remusta, jotta tämä voisi tulla suurilla älynlahjoillaan kertomaan, mitä heidän piti tehdä ryhmyille ja Peterille.
 "Evans näyttää kyllä olevan täysin hengissä!" Kalkaros naljaili. James tuhahti halveksivasti.
 "Älä viisastele, vaan vastaa! Miksi – sinä – kirosit – ryhmyt – murjomaan - Lilyn?"
Kalkaros naurahti kuivasti.
 "Miksikö? Miksi minä kirosin ryhmyt?" Kalkaros kysyi. "Minä kirosin ryhmyt jahtaamaan Lilyä, koska SINÄ aina kiroat viattomia, etkä koskaan saa maksaa siitä! Minä kirosin ryhmyt, koska halusin, että sinä tiedät, miltä tuntuu, kun viattomia ihmisiä kidutetaan, ja ajattelin, että sinua ei hätkähdyttäisi muu, kuin se, että rakasta kuraveristäsi satutetaan!" Kalkaros sylkäisi. Jamesin sauva käsi värisi hieman.
 "Miksi sinä ajattelit, että 'minua ei hätkähdyttäisi muu, kuin Lilyn satutus'?" James kysyi kireällä äänellä.
Kalkaros näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
 "Koska… koska sinä olet niin itserakas ihminen!" Kalkaros sanoi. Se oli Jamesille liikaa. Hän kohotti sauvansa taas Kalkaroksen silmien väliin.
 "Mitä sinä sanoit?" James kysyi.
James ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä Lilyn ääni keskeytti Kalkaroksen, ennen kuin tämä ehti edes aloittaa.
 "James, älä!" James kääntyi, ja näki Lilyn, Siriuksen, ja Remuksen, jotka seisoivat hänen takanaan, Peter leijui heidän vieressään, yhä tajuttomana.
Siriuksella ja Remuksella oli taikasauvat esillä, ja ne osoittivat molemmat Kalkarosta. Lilyn sauva oli myös esillä, mutta hän piteli sillä Peteriä ilmassa.
 "Miksi en?" James kysyi, ja osoitti kysymyksen Lilylle. Tytön silmissä kiilui päättäväisyys.
 "Siksi, että sinulla ei ole mitään syytä. "Lily sanoi. James voihkaisi.
 "Miten niin, ei ole syytä?" Lilyn huulet kapenivat pieneksi viivaksi.
 "Minuahan ne ryhmyt jahtasivat! Ei sinua!" Lily näpäytti.
James pyöritti silmiään.
 "Mutta hän teki sen, jotta saisi kostettua minulle!"
 "No, omapahan on syysi, kun olet niin monesti kironnut hänet, ilman minkään näköistä syytä!"
James huokaisi.
 "Ei nyt aleta riitelemään! Anna minun nyt vain kirota vanha kunnon Ruikulin, niin meille ei koidu ongelmia!" James sanoi rauhoittelevalla äänellä. Lily tuhahti.
 "Sittenhän me vasta olemmekin ongelmissa!"
Jamesin huomaamatta Kalkaros oli kohottanut sauvansa, ja osoitti sillä Jamesin selkää. Sirius huomasi sen, mutta ei estänyt Kalkarosta, sillä hän olisi saattanut osua vahingossa Jamesiin.
 "No, sittenhän me olemme kaikki ongelmissa. Ruikuli myös!" James tiuskaisi. "Vai haluatko, että tuo rakki pääsee kuin koira veräjästä? Hänhän olisi saattanut tappaa sinut!"
 "Hemmetti, James! Minä tiesin, että sinuun ihastuminen oli virhe!" Lily huudahti. Kaikki hiljenivät. Lily läppäisi kätensä suulleen. James tuijotti häntä äimistyneenä, Sirius ja Remus olivat laskeneet sauvansa, Lucy, ja muut joukkueen jäsenet, jotka olivat laskeutuneet, ja olivat katsoneet tilannetta sivulta, katsoivat Lilyä järkyttyneinä.
 "Voi että, miten söpöä!" Kalkaros leperteli. "Kaksi kyyhkyläistä tunnustaa toisilleen rakkautta!"
Sirius osoitti sauvallaan Kalkarosta.
 "Sinä voit pitää tavallista rasvaisemman nenäsi poissa tästä!" Sirius ärjäisi. Kalkaros naurahti, ja osoitti sauvallaan Siriuksen sijasta Jamesiin.
 "Ja sinä voisit olla hiljaa, tai ystävällesi käy huonosti!" Kalkaros uhkasi
James ei kuullut Kalkaroksen ja Siriuksen sanailua, vaan katsoi Lilyä yhä epäuskoisena, ja yritti saada asioitaan selviämään.
Sirius nauroi.
 "Mitä sinä voit muka Jamesille tehdä? Hyvä että osaat tehdä siipiirdium lentiusa:n!" Sirius sanoi ilkkuen.
Kalkaroksen silmät kapenivat. Hän veti syvään henkeä, ja otti paremman otteen sauvastaan.
Kalkaroksen karjaisu kaikui huispauskentällä: "SEKTUMSEMPRA"

 

Osa 4:

Kukaan ei ollut täysin varma, minkä kirouksen Kalkaros oli lausunut, mutta sen seurauksen olivat katastrofiset. Lausuessaan kirousta, Kalkaros huiski sauvallaan.
Saman tien, kun Kalkaros oli saanut kirouksen loppuun, veri roiskui Jamesin kasvoihin, rintaan ja selkään ilmestyneistä avohaavoista, joista osa näytti siltä, kuin ne olisi viilletty miekalla.
 "James!" Lily kiljaisi, sitä itsekkään huomaamatta, tiputtaen samalla sauvansa, joka oli pidellyt Peteriä ilmassa. Sirius tai Remus eivät kumpikaan huomanneet, kuinka Peter tipahti maahan, matalasti muksahtaen, sillä kaikki heidän huomionsa oli kiinnittynyt Jamesiin.
James lyyhistyi maahan, ja veri tahrasi hänen vaatteensa, ja nurmikon hänen allaan.
Kalkaros näytti itsekin hivenen järkyttyneeltä, mutta ei tehnyt mitään, vaan katsoi Jamesia, joka makasi myttynä verisellä nurmikolla. Lily nosti mitään ajattelematta sauvansa, ja juoksi Jamesin viereen.
James tärisi hieman ja hengitti raskaasti väristen. Hänen sauvansa oli tipahtanut hänen kädestään, ja lojui nurmikolla hänen vieressään.
Lily tunsi, kuinka huolen, ja järkytyksen kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
Lily polvistui Jamesin viereen , ja antoi kyyneleensä valua tämän verisille kasvoille.
Hän veti kaapunsa hihan kätensä yli, ja pyyhkäisi sillä verta, ja omia kyyneleitään Jamesin kasvoista.

Samaan aikaan Remus tajusi, mitä Kalkaros oli itse asiassa tehnyt. Hän puristi sauvaansa kovempaa, ja kohotti sen kohti Kalkarosta.
 "Hemmetin Kalkaros!" hän mutisi. Hänen vieressään Sirius kohotti sauvansa, ilmeisesti tajutessaan saman asian, kuin Remus.
 "Tainutu!" Sirius ja Remus huusivat samaan aikaan.
Lily vingahti hieman, kun punaiset valosuihkut suhahtivat hänen ohitseen, ja osuivat Kalkarosta rintaan, ja tämä lyyhistyi maahan. Kukan ei kiinnittänyt Kalkarokseen enää huomiota, vaan myös muu huispausjoukkue oli tullut lähemmäksi katsomaan, miten Jamesille oli käynyt.
Lily ei ollut enää varma, oliko James tietoinen ympäristöstään,  sillä ei hän edes tiennyt, mitä Kalkaroksen lausuma loitsu tarkkaan ottaen teki.
Lily oli aivan avuton, Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä, eikä tuntunut olevan muillakaan.
 "Voisiko joku mennä hakemaa professori McGarmiwan?" Lily kuuli Remuksen kysyvän.
 "Minä menen!" Jack Star, joukkueen neljäsluokkalainen pitäjä lupautui, ja kapusi luudalleen. Lily kiitti mielessään siitä, että Remus oli siellä. Hänellä oli tällä hetkellä ehkä sen joukon paras ajattelukyky, sillä ainakaan Lily itse, ei saanut aikaiseksi yhtään järkevää ajatusta.
Kesti vähän aikaa, ennen kuin Lily katsoi Tylypahkan linnaa päin, ja huokaisi helpotuksesta kun näki, kuinka McGarmiwa tuli huispausstadionia kohti, vierellään Jack, joka ilmeisesti selitti McGarmiwalle Kalkaroksen ja Jamesin sanaharkkaa, ja sitä, kuinka Kalkaros oli kironnut Jamesin.
Lily pyyhki kyyneliään, sillä mikä johtajatyttö sellainen oli, joka murtui jokaisessa pikku käänteessä?

McGarmiwa tuli tulkitsematon ilme kasoillaan Siriuksen Ja Remuksen luo.
 "Mitä täällä on oikein tapahtunut?" nainen kysyi, osoittaen kysymyksen enemmän Remukselle, kuin Siriukselle.
 "James ja Ruiku– anteeksi, Kalkaros riitelivät", Remus selitti hitaasti. McGarmiwa nyökkäsi.
 "Ja sitten Kalkaros kirosi James -" Remus sai sanottua, ennen kuin Sirius keskeytti hänet.
 "Veri roiskui!" Sirius valaisi tilannetta. McGarmiwan silmissä välähti suuttumus.
 "Missä James on?" hän kysyi. Remus ohjasti McGarmiwan Jamesin luo.

Lily näki, kuinka Remus ja McGarmiwa tulivat häntä, ja Jamesia kohti. Hän nousi ylös, ja pyyhki vielä viimeiset kyyneleet kasvoiltaan.
Lilyä pelotti Jamesin kohtalo. Kuoleeko James?
Uudet kyyneleet tulvahtivat Lilyn silmiin, vaikka hän tiesi, että oli liian dramaattinen.
Hän näki, ja kuuli huonosti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näki kyynelten sokaisemien silmiensä takaa sumeasti, kuinka McGarmiwa taikoi tyhjästä paarit Jamesin alle, ja leijutti tämän vierellään Tylypahkan tiluksien läpi.
Remuksen seuraavia sanoja hän ei muistanut vaikka kuinka yritti muistella, mutta niiden ansiosta ihmiset alkoivat hajaantua, ja lähteä kohti Tylypahkaa. Ainoa, minkä hän muisti vielä seuraavanakin päivänä, oli se, kuinka Lucy tuli hänen vierelleen, halasi häntä lohduttavasti, ja hän murtui täysin.

Lily ei tiennyt kauanko oli jo oli ollut tyttöjen makuusalissa, ja yrittänyt pidätellä, koko ajan läpi yrittävää uutta itkun puuskaa.
Hän istui sängyllään, Lucyn istuessa häntä vasta päätä, ja yrittäen saada Lilyä ryhdistymään.
Lily nojasi päätään seinään, ja yritti saada ajatuksiaan järjestykseen. Hän tiesi jo, että James ei kuolisi, sillä Lucy oli käynyt kysymässä muilta kelmeiltä, kuinka Jamesille oli käynyt.
He olivat vastanneet, että James oli muuten kunnossa, mutta hän oli menettänyt paljon verta, ja matami Pomfrey oli nukuttanut hänet. Lily oli uutisen kuullessaan piristynyt hieman, mutta hän oli silti täysin maassa, ja väitti Lucylle vähän väliä, että oli hänen syynsä, että Kalkaros oli kironnut Jamesin.
 "Lily, minä sanon tämän nyt viimeisen kerran", Lucy aloitti jämäkästi. "Ei ole sinun, eikä kenenkään muunkaan syy, että Kalkaros kirosi Jamesin!"
Lily katsoi häntä itkuiset silmät epäluuloisina. "Niin varmaan…"hän mutisi, ja nojasi päänsä takaisin seinään.
Hän kuuli, kuinka Lucy huokaisi kyllästyneenä.
Kului minuutti, ja toinen. Lily istui silmät kiinni, pää seinään nojaten, peitto puoliksi päällään, ja hiukset sotkuisina. Hänen kaavun hihansa oli edelleen Jamesin veressä, mutta häntä ei jaksanut kiinnostaa moinen sivuseikka.
 "Lily?" Lucy aloitti taas.
 "Mm?"
 "Puhuitko sinä silloin huispauskentällä totta?" Lucy kysyi heikosti.
Lily avasi silmänsä.
 "Milloin?" hän kysyi ihmeissään.
Lucy näytti vaivaantuneelta.
 "Silloin, kun sinä sanoit, Jamesille, että häneen ihastuminen oli virhe", Lucy selitti. "Oletko sinä todellakin ihastunut Jamesiin? James Potteriin?" tyttö kysyi ihmeissään.
Lily hymyili heikosti. "Joo… Kyllä minä olen", hän vastasi. Lucyn kasvoille kohosi onnellinen hymy.
 "Mutta sehän on… on hienoa!" Lucy sanoi iloisena. Lily katsoi häntä oudoksuen.
 "On vai?" hän kysyi.
Lucy nyökkäsi. "On se!" Lily katsoi ystäväänsä pieni hymyn kare huulillaan.
 "Minä luulin, että sinä olisit aivan kauhuissasi!" Lily sanoi.
Lucy naurahti. "Miksi?"
Lily ei vastannut. Nyt hän oli viimein sanonut sen ääneen, eikä voinut enää muuta kuin tyytyä kohtaloonsa.
Lily kääntyi katsomaan ulos makuusalin ikkunasta, josta näkyi hieman huispaussalkoa.
Lily hymyili ilkikurisesti mielessään, kun ajatteli sitä, että Kalkaros varamaankin makasi yhä tajuttomana huispauskentän nurkassa.
Kalkaroksen ajatteleminen ei ollut koskaan saanut Lilyyn niin paljon vihan tunnetta.
 "Lily?"
Lily kääntyi hätkähtäen Lucyyn päin.
 "Missä sinä oikein olit?" Lucy kysyi vinosti hymyillen.
 "Tässähän minä!" Lily sanoi poissaolevasti.

Sirius istui tyhjän palttina Rohkelikkojen oleskeluhuoneen punaisella sohvalla.
Kalkaros oli tehnyt pahan virheen. Virheen, josta hän saisi maksaa, ja kunnolla. Sirius halusi kostaa. Kostaa niin kovin, että sen jälkeen Kalkaros katuisi syntymäänsä.
Oleskeluhuoneessa oli hiljaisempaa, kuin pitkiin aikoihin. McGarmiwa oli käynyt reilut puoli tuntia sitten kertomassa, että James ei kuolisi, mutta ei myöskään tiedetty, jäisikö hänelle pysyviä vammoja.
Sirius oli enemmän kuin helpottunut uutisesta, mutta ei hän silti ollut tyytyväinen, ennen kuin olisi nähnyt Jamesin, ja kuullut tämän puhuvan.
Remus ja Peter olivat menneet kysymään matami Pomfreylta, milloin Jamesia pääsisi katsomaan.
He olivat sanoneet, että Sirius oli liian järkyttynyt lähtemään heidän mukaansa.
Siriuksen itsensä mielestä se oli naurettavaa. Kieltämättä hän oli järkyttynyt, mutta ei se häntä silti estänyt lähtemästä kävelemään.
Sirius naurahti jurosti, ja sai lähellä olevat ykkösluokkalaiset hätkähtämään.
 Ja minähän menen, vaikka itse taikaministeri tulisi kieltämään! Sirius ajatteli päättäväisesti, ja nousi sohvalta.
Hän käveli oleskeluhuoneen poikki, ja riuhtaisi muotokuva-aukon auki.
Juuri kun hän oli astumassa ulos käytävälle, hän kuuli, kuinka joku kutsui häntä hänen lempinimellään.
 "Anturajalka!" Sirius kääntyi äänen suuntaan, ja näki, kuinka Remus ja Peter tulivat häntä kohti.
 "Äh…"Sirius valitti, mutta astui kuitenkin pois tukkimasta muotokuva-aukkoa.
Peterin ja Remuksen kasvoilla oli ilon ja pettymyksen sekaiset ilmeet.
 "No, mitä te saitte selville?" Sirius tivasi. Remus ja Peter vilkaisivat toisiinsa.
 "Hyvät vai huonot uutiset ensin?" Peter kysyi. Sirius katsoi heitä tuhraantuneena.
 "Hyvät", hän vastasi arasti. Remus nyökkäsi.
 "Hyvä on", hän sanoi, mutta ei jatkanut aiheesta enempää. "Mennään oleskeluhuoneeseen", hän sanoi. Sirius katsoi häntä pelästyneenä. Eikö hyviä uutisia ollut? Joka tapauksessa Sirius kääntyi, ja sai vastaansa Lihavaa Leidiä esittävän kuvakudoksen.
 "Salasana!" Leidi tiukkasi. Sirius katsoi naista epäuskoisena.
 "Juurihan minä tulin sieltä! Miksi minun nyt pitää sanoa joku hemmetin salasana?" Sirius huudahti. Remus ja Peter katsoivat toisiinsa kyllästyneinä.
 "Säännöt on säännöt!"
 "Minä en piittaa säännöistä!" Sirius pamautti. Leidi hätkähti kehyksissään. Hän katsoi Siriusta silmät viiruina.
 "Jos ei tule salasanaa, ei pääse sisään!" nainen sanoi tiukasti.
Remus huokaisi. Hän tyrkkäsi Siriuksen pois tieltään.
 "Hei!" Sirius huudahti närkästyneenä.
 "Älä marmata!" Remus ärähti. "Lohikäärmeensydänjuuri." viimeisen sanan hän omisti Lihavalle Leidille.
 "Sepä se!" Leidi vastasi, ja päästi kolmikon sisään.

 "No niin. Ne hyvät uutiset, kiitos", Sirius pyysi malttamattomana. Remus istui sohvalle, josta Sirius oli hetki sitten lähtenyt.
 "Hyvä on", Remus sanoi. Peter vaihtoi painoa jalalta toiselle,  ja katsoi varautuneena Siriusta.
 "No, matami Pomfrey sanoi, että… että hän sai veren vuodon viimein tyrehtymään", Remus sanoi vakavana.
Siriuksen reaktio oli odotettu.
 "MITÄH!?" hän huudahti, ja sai oleskeluhuoneessa istuvien päät kääntymään itseään, ja muita kahta kelmiä kohti. Remus hyssytteli häntä. "Nyt vasta?" Sirius kysyi hiljempaa.
Remus nyökkäsi. Hän  näki, kuinka Sirius yritti pidättää kamalia kirosanoja. Tämä sulki silmänsä, ja avasi ne hyvin hitaasti.
 "Entä… entä ne huonot uutiset?" hän kysyi.
Remus oli pitkään hiljaa.
 "Pomfrey ei tiedä vasta kirousta Kalkaroksen loitsulle, ja se tuntui olevan erittäin edistynyttä pimeäntaikuutta", Remus selitti nopeasti. Sirius nyökkäsi. Sen hän oli osannut odottaakin.
 "Entä, milloin Jamesia voi mennä katsomaan?" Sirius kysyi.
 "Pomfrey ei osannut sanoa. Sitten, kun James heräisi, ja hänestä saisi tolkkua", Remus sanoi. "Me emme saaneet Pomfreylta paljon tietoa, sillä hän alkoi ajaa meitä pois jo melkein tappokirouksella uhaten."
Sirius oli pettynyt. Ainoa hyvä uutinen oli se, että James ei ilmeisesti ollut vuotanut kuiviin.
Jamesin kuva nousi oitis Siriuksen silmiin. Veren tahrima, Lily vierellään. Lilyn ajattelu sai Siriuksen mieleen tämän sanat: "Hemmetti, James! Minä tiesin, että sinuun ihastuminen oli virhe!"
 "Ei olisi uskonut", Sirius ajatteli ääneen. Remus ja Peter katsoivat Siriusta ihmeissään.
 "Anteeksi, mitä sinä sanoit?" Remus kysyi ihmeissään. Sirius katsoi häntä oudoksuen.
 "Että, ei olisi uskonut, että Lily Evans on ihastunut meidän Jamesiin!" Sirius sanoi selkeästi. Remus oli hetken hiljaa.
 "Näköjään vuosien jahtaaminen on tuottanut tulosta", hän sanoi hymyillen. Sirius nyökkäsi.
 "Siinä paha, missä mainitaan", Peter sanoi, ja osoitti tyttöjen makuusaliin vieviin portaisiin. Sirius kääntyi katsomaan Peterin osoittamaan suuntaan. Siellä, portaiden alapäässä seisoivat Lily ja Lucy. Lily näytti vallan surkealta. Hänen kaavun hiha yhä veressä, ja tämän kasvoista näki selvästi, että tämä oli itkenyt.
Lucy tavoitti Siriuksen katseen, ja sanoi jotain Lilylle.
Sanojen johdosta, Lucy lähti tulemaan kolmea Kelmiä kohti, ja Lily seurasi häntä hieman vastahakoisesti.

Lucy istuutui arastelematta Siriuksen viereen. Lily istui varovaisesti Lucyn ja Remuksen väliin.
Remus katsoi hetken mitäänsanomaton ilme kasvoillaan Siriusta ja Lucya, mutta käänsi sitten kasvonsa kohti Lilyä.
 "Pärjäätkö sinä?" hän kysyi punatukkaiselta tytöltä, joka nyökkäsi pienesti. Remus tyytyi siihen. Hän olisi halunnut kysyä, oliko tyttö puhunut totta sanoessaan, että oli ihastunut Jamesiin, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen.
 "Onko Jamesista kuulunut mitään uutta?" Lucy tiedusteli Kelmeiltä. Sirius pudisti päätän, silmissään oudon kivettynyt katse.
Lily ei ollut täysin varma, johtuiko se Jamesista, vai siitä, että Lucy oli sujauttanut kätensä pojan käteen.

Lily kuuli oman vatsansa päästävän hieman epämääräistä murinaa. Vasta nyt hän muisti että ei ollut syönyt mitään.
  "Hemmetti…"hän kirosi hiljaa. "Mitä kello on?" hän kysyi muilta.
Kaikki katsoivat Lilyä ihmeissään.
 "Olisikohan ehkä  vähän yli kuusi…"Lucy arvasi.
 "Hyvä!" Lily huudahti. "Minun on aivan pakko mennä syömään…"hän sanoi, ja nousi ylös. "Tuleeko joku muu?" hän kysyi.
Lucy nyökkäsi, ja nousi hänkin. "Minäkin tulen", hän sanoi, ja irrotti otteensa Siriuksen kädestä. Siriuskin nousi ylös. "Minäkään en ole vielä syönyt mitään", hän sanoi, ja katsoi Remusta ja Peteriä merkitsevästi. Myös he lupautui tulemaan mukaan.

Kun kaikki viisi kävelivät Tylypahkan käytäviä pitkin, kohti Suurta salia, Remuksen mielessä surrasi asioita, ja kysymyksiä, joihin hän ei varmaan koskaan saisi vastausta.
Oliko Lily päättänyt lähteä syömään vain siksi, että hän, ja he kaikki saisivat jotain muuta ajateltavaa, kuin James, ja tämän terveydentila.
Mistä Kalkaros oli kuullut, tai löytänyt Jamesiin käyttämänsä kirouksen?
Missä välissä Lily oli ehtinyt ihastumaan Jamesiin?
Kysymykset poukkoilivat Remuksen mielessä, ja muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi.
 "Remus, herätys!" Lucy huudahti. Remus heräsi saman tien ajatuksistaan.
 "En minä nukkunut!" hän sanoi. Lily ja Lucy katsoivat toisiinsa.
 "Et sinä kyllä hereilläkään ollut. Olit kävellä päin seinää!" Lucy sanoi virnistäen. Remus hymyili hieman, ja siirsi kurssinsa takaisin oikeaan suuntaan.

Suuressa salissa oli enää vain muutama Korpinkynsi, kolme Puuskupuhia, pari Rohkelikkoa ja kourallinen Luihuisia.
Luihuisten pöydästä kuului naurun rämäkkää, kun kolme Kelmiä astuivat tyttöjen kanssa Suureen saliin.
 "Minne teidän parempi puoli on joutunut? Ei kai vain olisi sairaalasiivessä nuolemassa haavojaan?" joku huusi Luihuisten pöydästä.
Lily katsoi varuillaan Siriukseen, Peteriin, ja Remukseen, jotka – ihme kyllä – eivät reagoineet mitenkään, vaan istuivat hiljaisina Rohkelikko pöytään, eivätkä sanoneet mitään.
Lily istui Kelmejä vastapäätä, Lucyn viereen.
Siriuksen ottaessa ruokaa lautaselleen, Lily avasi jonkun jättämän  Päivän Profeetan. Heti etusivulla oli suuri otsikko "JOUKKOMURHAT YLEISTYNEET", jonka alla oli kuva pääkallosta, jonka suusta kiemurteli käärme. Lilyn mieliala, joka oli kohonnut hiukkasen verran, laski saman tien.
Hän avasi lehden, ja selasi sen hitaasti läpi, lukien pieniä pätkiä sieltä täältä.
 "Onko siellä mitään mielenkiintoista?" Lucy kysyi, rikkoen hiljaisuuden heidän väliltään.
Lily pudisti päätään, ja sulki lehden. Hän katsoi etusivulla olevaa kuvaa. Pääkallon alla oli mustanpuhuvia hahmoja, huput pääsään, taikasauvat ojossa. Lily katsoi kuvaa hetken aikaa, ja näytti sitä sitten muille.
 "Keitä nuo henkilöt ovat?" hän kysyi. Sirius nosti katseensa murekkeestaan, ja katsoi kuvaa. Sitten hän laski katseensa takasin ruokaansa.
 "Ne ovat Kuolonsyöjiä", hän sanoi synkkänä. Lily katsoi poikaa otsa rypyssä.
 "Kuolonsyöjiä?" hän kysyi ihmeissään. Termi kuulosti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, keitä, tai mitä kuolonsyöjät olivat.
  "Voldemortin kannattajia", Remus sanoi. Lily katsoi kuvaa vielä.
 "Ja… onko tuo hänen merkkinsä?" Lily kysyi varovasti, ja osoitti pääkalloa. Muut nyökkäsivät.
Oli pitkään hiljaista, kunnes Lily taas avasi suunsa.
 "Mutta, eikö kuolonsyöjiä vangita?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi.
 "Sitähän varten aurorit ovat", hän sanoi. Lily vajosi mietteisiin. Jos Voldemort murhasi ihmisiä tuolla tavalla, miksi asialle ei tehty mitään. Eivätkö aurorit pysty hallitsemaan Voldemortia yhtään?
Lilyn ajatukset keskeytyivät, kun professori McGarmiwan iloinen ääni kuului
 "Hyviä uutisia!" McGarmiwa anoi, kun tämä oli tullut Kelmien, ja kahden tytön luo.
 "Onko kaikki kokeet peruutettu?" Sirius kysyi typeränä. McGarmiwa katsoi Siriusta ihmeissään.
 "Mistä sinä niin päättelit?" hän kysyi. Sirius kohautti hartioitaan.
 "Mikä muu voisi olla hyvä uutinen?" hän kysyi. McGarmiwa puhkesi hänelle sopimattomaan hymyyn.
 "James on herännyt, ja voitte mennä katsomaan häntä", McGarmiwa sanoi.
Lily ei uskonut korviaan. Hänen edessään Sirius puhkesi onnelliseen hymyyn.
 "Hienoa!" hän hihkaisi. "Saammeko me mennä heti?" Sirius kysyi. McGarmiwa nyökkäsi.
Sirius nousi nopeasti ylös, ja veti Remuksen mukanaan.
 "Ala tulla Peter!" Sirius huudahti Peterille, joka yritti kauhoa ruokaa suuhunsa sellaisella nopeudella, että puolet jäivät matkan varrelle.

James heräsi kamalaan kipuun.
 "Voi hemmetti…"hän mutisi silmät kiinni. Kun hän avasi ne, hän näki vain sumeaa valkoisen ja harmaan sekoitusta. Joku oli ottanut hänen lasinsa pois, hän tajusi.
 Missä ihmeessä minä olen? James mietti itsekseen, ja nousi vaivalloisesti kyynärpäidensä varaan.
Kuin käskystä, hän kuuli jo tutuksi tulleen naisen äänen.
 "Hienoa, olet hereillä!" matami Pomfrey huudahti. James voihkaisi mielessään. Hän oli Sairaalasiivessä. Mutta miksi?
 "Saanko minä lasini?" James kysyi matamilta.
 "Tietenkin, tietenkin!" Pomfrey hössötti, ja painoi lasit Jamesin nenälle. '
 "Kiitos", James mutisi. Pomfrey katosi jonnekin verhon taakse, ja  palasi pian mukanaan pikari, joka savusi pahaenteisesti. '
 "Mitä tuossa on?" James kysyi hätääntyneenä. Matami ei vastannut, vaan työnsi pikarin Jamesin käteen.
 "Sinä juot sen sillä aikaa, kun minä ilmoitan Minervalle, että sinä olet herännyt", Pomfrey sanoi, ja pyyhälsi matkoihinsa.
James katsoi pikaria inhoten. Se savusi paksua harmaansinistä savua, ja haisi pistävälle. James kohotti pikarin varovaisesti huulilleen, ja kaatoi savuavaa lientä suuhunsa.
James nielaisi nopeasti, mutta kakoi silti. Liemi oli kamalan, vanhan sukan makuista, ja siitä jäi pistävä jälkimaku.
James kaatoi loputkin liemestä suuhunsa, ja yritti olla oksentamatta.
Matami Pomfrey tuli takaisin, ja katsoi Jamesia.
 "Joitko sinä sen?" hän kysyi, kuin olisi pelännyt, että James olisi kaatanut liemen läheisen viherkasvin juureen.
 "Join", James sanoi matalalla äänellä. Pomfrey nappasi pikarin Jamesin kädestä.
 "Hyvä. Sen pitäisi vaikuttaa muutaman tunnin sisällä", hän sanoi. James katsoi Pomfreyn kädessä olevaa pikaria.
 "Miksi ihmeessä minä olen täällä?" hän kysyi. Pomfrey, joka oli juuri kääntynyt lähteäkseen, kääntyi takaisin Jamesiin päin.
 "Sinuun iski joku kirous, joka oli vuodattaa sinut kuiviin. Tuo rohto auttoi elimistöäsi muodostamaan nopeammin verta", Pomfrey selitti nopeasti, ja kääntyi kannoillaan.

James ei ollut varma, kauanko oli maannut siinä sängyllä, kun Sairaala siiven ovi avautui, ja sisään astui neljä henkilöä.
James nousi kyynärpäidensä varaan, jotta näkisi, ketkä olivat tulleet. Häntä kohti kävelivät professori McGarmiwa, Sirius, Remus ja Peter.
James oli enemmän kuin iloinen nähdessään ystävänsä.
 "Hei, Sarvihaara!" Sirius tervehti Jamesia, kun nelikko oli päässyt Jamesin sängyn viereen.
 "Hei…" James vastasi. McGarmiwa katosi Jamesia tarkkaavaisesti.
 "Oletko sinä kunnossa?" professori kysyi Jamesilta, joka kohautti hartioitaan. Mistä hän voisi tietää, onko hän kunnossa kun ei edes kunnolla tiennyt, miksi oli siellä.
 "No, minä menen suunnittelemaan ensiluokkalaisien tuntia", McGarmiwa sanoi poissaolevasti, ja harppoi ulos ovista. James jäi katsomaan McGarmiwan perään.
 "Jäikö sinulle pahat arvet?" Remus kysyi Jamesilta, joka katsoi ystäväänsä ihmeissään.
 "Arvet? Mitkä arvet?" hän kysyi. Ei hänelle oltu kerrottu mistään haavoista, sen enempää kuin arvistakaan.
Sirius ja Remus katsoivat toisiaan, ja alkoivat selittää Jamesille Kalkaroksen kirouksesta, ja sen seurauksista. Kun he olivat päässeet kertomuksen loppuun, Jamesin sisällä myllersi.
 "Kalkaros saa katua sitä. "hän mutisi. Sirius nyökkäili.
 "Minä olen jo keksinyt tavan, jolla kostamme Ruikulille!" Sirius sanoi innoissaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt  selittää suunnitelmaansa, kun Sairaala siiven ovet avautuivat, ja ujonnäköinen Lily astui sisään.

James katsoi ihmeissään Lilyä, joka käveli hieman vastahakoisesti heitä kohti. Peter oli ensimmäinen, joka näytti siltä, että olisi valmis lähtemään. Pian Sirius ja Remuskin näyttivät siltä, että he haluaisivat olla missä tahansa muualla kuin siellä, missä olivat.
 "Me… me taidamme tästä lähteä", Sirius ilmoitti, ja nousi tuolilta, jossa oli istunut. Kolmikko sanoi Jamesille heipat, ja lähtivät vähin äänin Sairaala siivestä, jättäen Lilyn ja Jamesin kahdestaan.
 "Hei James", Lily tervehti Jamesia hiljaa, ja istui tuoliin, josta Sirius oli hetki sitten noussut.
James ihmetteli sitä, miksi Lily oli ylipäätänsäkin tullut sinne, ja miksi tyttö oli niin hiljainen.
James yritti muistella tilannetta, ennen kuin Kalkaros oli kironnut hänet, ja hänen mieleensä muistui nahistelu Lilyn kanssa, ja…
Jamesista tuntui, kuin joku olisi iskenyt häntä nyrkillä vatsaan.
Hän katsoi Lilyä epävarmana. Lily katsoi jonnekin alas,  ja vältteli Jamesin silmiä.
 "Lily…?"James kysyi.
Lily nosti katseensa Jamesin silmiin. "Niin?" hän kysyi. James yritti muodostaa mielessään järkevää lausetta, mutta ei saanut aikaiseksi mitään, joka kuulostaisi hienovaraiselta.
  "Lily, kuule? Puhuitko sinä silloin huispauskentällä totta?" James kysyi.
Jamesin yllätykseksi, Lily naurahti.
 "Lucykin kysyi tuota aivan samaa", Lily sanoi. James katsoi Lilyä ihmeissään.
 "Mutta… Oliko se totta?" James kysyi.
Lily katsoi pitkään Jamesia tämän ruskeisiin silmiin, ja huokaisi.
 "Kyllä se oli", hän viimein sanoi.
Jamesin sisällä alkoi myllertää joku, ja hänen sydämensä tiheytti tahtiaan.
 "Eli… eli sinä siis olet", James piti pienen tauon, jonka aikana hän yritti saada ajatuksensa selviämään. "Olet ihastunut minuun?" James jatkoi viimein, ja kirosi itseään huonoista sana valinnoista.
Lily nyökkäsi mykkänä. James ei tiennyt miten päin olisi ollut.
Lily ja James olivat kumpainenkin pitkän aikaa hiljaa, kumpikin omissa ajatusmaailmoissaan.
Viimein Lily nousi tuoliltaan.
 "Minun pitää varmaankin mennä", hän sanoi. "Lucy odottaa minua jo."
James nyökkäsi. "Joo, ehkä", hän vastasi.
Seuraavaksi Jamesin ajatukset menivät täysin sekaisin, sillä Lily oli kumartunut suutelemaan häntä.
Heidän huulensa hipaisivat toisiaan, jonka jälkeen Lily nousi, ja kääntyi lähteäkseen.

 

Osa 5: Tyttöjä, poikia, ja tunteita niiden välillä

Lily käveli nopein askelin Tylypahkan käytävillä. Hänen kasvojaan kuumotti. Hän kääntyi kulman taakse, ja yritti muistaa hengittää.
Hän, Lily Evans, oli suudellut James Potteria. Suudellut! Ja tehnyt aloitteen…
Lily hengitti syvään, sisään ja ulos. Hän rauhoitteli itseään.
Itse asiassa… Lily ajatteli. Se oli oikein kivaa… Hän hymyili itsekseen.
Mitäköhän Lucy sanoo?
Lily suuntasi askeleensa kohti Rohkelikkotornia. Hän tervehti iloisesti vastaan tullutta Korpinkynnessä olevaa poikaa, joka jäi katsomaan Lilyä hieman oudoksuen. Lily vain hymyili tummahiuksiselle pojalle, ja jatkoi matkaansa.

Sirius, Remus ja Peter istuivat oleskeluhuoneessa, jonne he olivat saapuneet, Lilyn tullessa Sairaala siipeen.
Remus pelasi Siriuksen kanssa velhošakkia, ja Peter katsoi vierestä. Remus oli alun perin kysynyt Peteriä pelaamaan kanssaan, mutta poika oli kieltäytynyt huononpelitaidon turvin. Remus oli nimittäin huomannut, että Peter jäi usein muiden kelmien varjoon, jopa silloin, kuin he olivat nelistään. Remus itse tiesi tunteen, ja yritti hyvittää sitä Peterille aika ajoin…
"Haa! "Sirius kiljahti. "Minä voitin!" Remus katsoi pelilautaa. Tosiaan, Siriuksen ratsu oli syönyt hänen kuninkaansa.
"No voi hemmetti…"Remus kirosi hiljaa. Sirius onnitteli itseään, ja kehui hyviä pelitaitojaan. Remus pudisti päätään, ja kääntyi Peteriin päin.
"Tuntuuko sinustakin joskus, että Sirius on hieman itserakas?" Remus kysyi kyllästyneesti. Peter kohautti hartioitaan, eikä sanonut mitään.
Sirius katsoi ystäviään murhaavasti.
"Minun on pakko kehua itseäni kun te ette muista koskaan", hän sanoi loukkaantuneena. Remus katsoi Siriusta ihmeissään.
"No, voi anteeksi Anturajalka kuninkaamme, sinä šakkimestari", Remus sanoi sarkastisesti. Sirius näytti tyytyväiseltä, ja oli juuri avaamassa suutaan, kun Remus tökkäisi häntä kylkeen.
"Au!" Sirius älähti. "Miksi sinä tökit minua?"
Remus hyssytti Siriusta. "Katso kuka tuolta tulee!" hän sanoi, ja osoitti suuren huoneen toiseen päähän.
Sirius katsoi Remuksen osoittamaan suuntaan, ja näki Lilyn.
"Sarvihaaran tuleva vaimo!" Sirius huudahti kovaäänisesti. Remus läppäisi kätensä Siriuksen suun eteen.
"Hiljempaa, jos henkesi on sinulle kallis!" Remus suhahti. Sirius näytti loukkaantuneelta.

Lily yritti etsiä katseellaan Lucya, mutta ei nähnyt kuin Jamesin ystävä porukan. Lily kävi pienen taistelun mielessään, menisikö hän kelmien luo, vai lähtisikö etsimään Lucya?
Lily päätti mennä kelmien luo, sillä perustelulla, että tulisi varmasti harmaassa tulevaisuudessa viettämään näiden kanssa paljon aikaa… Lily hymyili itsekseen, ja käveli oleskeluhuoneen toiseen päähän, sinne, missä Sirius, Remus ja Peter istuivat.

James pamautti päänsä kipeästi takanaan olevan seinään. Jos joku olisi nähnyt Jamesin nyt (James ei ollut varma, oliko Sairaala siivessä muita, sillä Pomfrey oli pian Lilyn lähdön jälkeen sulkenut verhot), tämä "joku" olisi nähnyt pojan, joka näytti samalla maailman onnellisemmalta, mutta myös järkyttyneeltä. Jos olisi halunnut tietää syyn tähän, ei olisi tarvittu kuin pienioppista lukiliusta, niin Jamesin ilon syyn olisi saanut selville, sillä tällä hetkellä poika-rukan päässä ei muu pyörinytkään.
James istui silmät kiinni sängyllään, ja ajatteli. Ajatteli sitä, mitä Lily oli tehnyt.
Lily oli tehnyt sen, minkä hän itse olisi halunnut tehdä jo lähes neljän vuoden ajan. James hymyili itsekseen. Kyllä tästä vielä jotain kehkeytyy

Lily tuli kolmen kelmin luo, ja istui näiden lähellä olevaan punaiseen nojatuoliin. Hän tervehti poikia iloisesti, ja sai osakseen oudoksuvia katseita.
"Minkäs ihmeen takia neiti Evans on noin hemmetin hyväntuulinen?" Sirius pamautti. Lily kohautti hartioitaan, ja hymyili itsekseen. Kelmit vaihtoivat kummastuneita katseita keskenään.
"Mitäs James?" Remus kysyi varovasti. Lily kohautti taas hartioitaan, ja yritti pitää kasvonsa perus lukemilla.
"Eipä kai mitään kummempia…" Lily totesi pienennellen asioita. Sirius virnisti Lilylle.
"Emmehän me kai joudu kuulemaan Jamesilta mitään yltiöihanaa?" poika kysyi yhä virnistellen. Lily tunsi pienen, hennon punan leviävän kasvoilleen.
"En… en tiedä", hän sanoi, ja toivoi, että olisi voinut olla jossain muualla. Sirius huokaisi muka kyllästyneesti.
"Eli kyllä", hän sanoi. Lily ei sanonut mitään, vaan katsoi jalkoihinsa. "Mitäs te teitte?" Sirius intti. Lily ei taaskaan vastannut, mutta tiesi, että Sirius saisi joskus tietää kuitenkin.
"Ja taas huomasimme, kuinka hienovarainen meidän Sirius osaa olla", Remus sanoi katsoen Siriusta syyttelevästi. Sirius katsoi Remusta murhaavasti.
"Kai minä nyt saan kysyä!" Sirius huudahti. Remus vain kohautti hartioitaan.
"Saathan sinä sen tietää kuitenkin Jamesilta!"
Siriuksen kasvoille nousi leveä hymy.
"Aivan niin!" hän huudahti. Lily valui tuolillaan muutaman tuuman alaspäin. Hän mumisi jotain, josta ei saanut selvää.
"Hyvä on", hän sanoi, pienen harkinnan jälkeen, osoittaen sanansa suurimmaksi osaksi Siriukselle. "Jos sinä haluat välttämättä tietää, niin minä…"Lily lopetti lauseensa kesken, sillä Lucy oli tullut paikalle.
"Lily!" tyttö huudahti, ja kapsahti Lilyn kaulaan. Hän kuitenkin irrottautui äkkiä. "No, mitä sinä sanoit Jamesille? Kerroitko sinä, että sinä oikeasti pidät hänestä?" Lucy kyseli innoissaan. Sirius huokaisi jossain Lucyn takana.
"Lily oli juuri kertomassa, mitä hän teki!" hän huudahti tuhraantuneena. Lucy katsoi Siriusta  ihmeissään.
"No enkö minä saa kysyä?" hän kysyi. Lily katsoi vuoroin molempia.
"Haluatteko te nyt tietää, vai jätänkö minä kertomatta, ja annan teidän riidellä?" tyttö kysyi. Lucy ja Sirius lopettivat keskenään tivaamisen, ja kääntyivät katsomaan Lilyä.
"Kerro nyt vain", Remus vastasi Lucyn ja Siriuksen puolesta.
Lily veti pitkään henkeä.
"Ensin me puhuimme… James kysyi, että puhuinko minä huispauskentällä totta, ja minä vastasin, että puhuin", Lily selitti nopeasti, vältellen kaikkien katseita. Lily veti uudestaan henkeä.
"JasittenminäsuutelinJamesia", Lily sanoi niin nopeasti, ettei siitä saanut selkoa.
Lucy katsoi Lilyä kauan. "Sinä teit mitä?" myös Sirius, Remus ja Peter katsoivat Lilyä epäuskoisina.
"Minä - minä suutelin Jamesia", Lily sanoi varovasti, peläten, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lily katsoi vaivaantuneena muita, jotka katsoivat Lilyä vähintään epäluuloisina.
Viimein Sirius sai suunsa auki. "Valehtelet, eikö niin", Sirius kysyi otsa rypyssä. Lily pudisti päätään.
"Enkä valehtele! Kysykää vaikka Jamesilta. Hän voi todistaa!" Lily sanoi tuskastuneena. Remus katsoi Lilyä ihmeissään, ja Peter näytti siltä, kuin voisi pyörtyä aivan minä hetkenä hyvänsä. Lily katsoi kaikkia oudoksuen.
"Onko se nyt noin vaikea uskoa?" hän kysyi hymyillen. Muut nyökkäsivät hiljaisina. Lily naurahti.
"No, totta se on", hän sanoi. Lucy katsoi häntä hetken ihmeissään, kunnes hänen suunsa taipui onnelliseen hymyyn.
"Oi, Lily! Sehän on todella hienoa!" hän huudahti, ja halasi Lilyä uudestaan. Lily hymyili myös. Sirius näytti edelleen siltä, ettei uskonut Lilyä.
"Minun on ilmeisesti pakko kysyä Jamesilta, että puhutko sinä totta", Sirius sanoi. Remus taputti ystäväänsä olkapäälle.
"Kyllä minä uskon, että Lily puhuu totta", Remus sanoi rauhoittelevasti "vaikka se niin uskomattomalta kuulostaakin", hän lisäsi.
Lily haukotteli mojovasti, ja hieroi silmiään.
"Minä taidan mennä nukkuman…"hän sanoi, ja  nousi ylös nojatulistaan.
Hän toivotti mille hyvät yöt, ja katosi tyttöjen makuusaliin vieviin portaisiin.
Sirius jäi katsomaan Lilyn perään.
"Ei olisi koskaan uskonut, että James saa joskus naisensa!" hän mutisi ei-kenellekään.

Remus makasi selällään sängyllään, ja katsoi kattoon. Kello oli varmasti jo paljon yli puolen yön, mutta Remus ei jaksanut välittää sellaisesta.
Lilyn ja Jamesin välit olivat viimein lämmenneet, ja kumpikin tuntui olevan tyytyväisiä kohtaloonsa. James varmasti enemmän kuin tyytyväinen. Hänhän oli sentään ollut ihastunut Lilyyn jo vajaat neljä vuotta. Tietenkin James oli onnellinen nyt. Eikä Lilykään näyttänyt olevan kovin surullinen…
Harmi vain, että Lucy tuntuu olevan täysin ihastunut Siriukseen… Remus mietti mielessään. Siriuksella vain ei tunnu olevan suurempia tunteita Lucya kohtaan… Remus jatkoi ajatuksiaan. Hän käänsi kylkeään. Ei hänellä olisi enää mitään mahdollisuuksia Lucya kohtaan…

Seuraavana aamuna Sirius heräsi siihen, että Remus heitti omat sukkansa tämän naamalle.
 "Kuutamo? Mitä sinä oikein riehut?" Sirius kysyi silmät puoliksi kiinni, ääni painoksissa.
 "En minä riehu", Remus kuittasi.
 "Riehuthan!"
 "Enpäs!"
 "Kylläpäs!"
 "EN!"
 "No mitä sinä sitten teet?"
 "Etsin sukkiani!"
Sirius heitti Remuksen sukat tälle.
 "Ei niitä!" Remus valitti. Sirius huokaisi.
 "Mitkä sitten?"
Remus kääntyi katsomaan ystäväänsä.
 "No ne tumman siniset, joissa on valkoiset raidat varressa!"
Sirius näytti siltä, että oli juuri muistanut jotain.
 "Aivan niin…"hän mutisi, ja kumartui sänkynsä alle, ja etsi sieltä jotain.
Pian hän nosti päänsä, kädessään siniset sukat, joiden varressa oli valkoisia raitoja.
 "Miksi minun sukkani olivat sinun sängyn alla?" Remus kysyi järkyttyneenä. Sirius väläytti leveän hymyn.
 "Minä lainasin niitä, ja kotitontut toivat ne takasin minulle, ja unohdin palauttaa ne", Sirius selitti. Remus katsoi epäuskoisena ensin Siriusta, sitten pölyisiä sukkia.
 "Anna ne nyt tänne", Remus käski, ja nappasi sukat Siriuksen kädestä. Hän ravisti sukkia hetken, ja paiskasi ne sitten matkalaukkuunsa.
 "Minä luulin sinun pistävän ne jalkaasi!" Sirius sanoi ällistyneenä. Remus katsoi Siriusta ihmeissään.
 "Minullahan on jo sukat jalassani", hän sanoi, ja osoitti jalkoihinsa. Sirius katsoi Remuksen jalkoihin, ja näki mustat sukat tämän jaloissa.
 "Nuo on Jamesin sukat!" Sirius huudahti. Remus katsoi jalkoihinsa.
 "Eivätkä ole. Ihan ovat minun sukkani!"
 "Milloin me menemme katsomaan Jamesia?"
Sirius ja Remus katsoivat molemmat Peterin sängyn suuntaan. Peter istui sängyllään, hiukset sotkussa, ja tokkuraisena.   
Sirius katsoi kelloa, joka roikkui makuusalin seinällä.
 "Ehkä… yhdeltä?" hän ehdotti. Remus katsoi kelloa.
 "Kello on yhdeksän, ja sinä haluat lähteä vasta yhdeltä?" hän kysyi Siriukselta. Tämä nyökkäsi.
 "Minne sinulla menee neljä tuntia?" Peter kysyi.
 "Aamiaiseen, heräämiseen, pukemiseen…"Sirius luetteli. Remus pyöritti silmiään, ja etsi loput sukkansa.
 

Lily heräsi Lucyn nopeaan puheensorinaan. Hän avasi varovasti toisen silmänsä, ja katsoi, mitä makuusalissa tapahtui.
Lucy istui sängyllään, ja kaivoi jonkun matkalaukkua.
Makuusalin kolme muuta vuodetta olivat tyhjiä, ja petaamattomia. Lily avasi molemmat silmänsä, ja katsoi Lucya, ja tämä touhuja. Tyttö näytti etsivän jotain, mutta Lilyllä ei ollut aavistustakaan, mitä.
Lily nousi istumaan sängylleen.
 "Mitä sinä etsit?" hän kysyi Lucylta.
 "Sukkiani!" Lucy vastasi lähes kokonaan matkalaukussaan.
 "Minkälaisia sukkia neiti etsii?" Lily kysyi, ja nousi sängystään.
 Lucy nosti päänsä matkalaukusta.
 "Niitä kelta-mustia!" hän vastasi, ja hypähti sängystään, ja katsoi sängyn alle. "Ei täälläkään…"hän mutisi.
 "Et varmaan ole koittanut löytää niitä taikasauvan avulla", Lily enemmän totesi, kuin kysyi. Lucyn ilme kirkastui.
 "En olekaan!" hän huudahti, ja kaivoi sauvansa esiin. "Tulejo kelta-mustat sukat!"
Lucyn taian ansiosta, Lilyn sängyn alta liisi Lucyn ojennettuun käteen pari  kelta-mustia sukia.
 "Lily?" Lucy kysyi. "Miksi minun sukkani olivat sinun vuoteesi alla?"
Lily kohautti hartioitaan. "Ehkä ne ovat menneet sinne", Lily ehdotti typerästi.
Lucykin kohautti hartioitaan, ja veti sukat jalkaansa Lilyn vaihtaessa yöpukuaan päivävaatteisiin.

 "Aiotko sinä mennä tänään katsomaan Jamesia?" Lucy kysyi, kun Lily harjasi pitkiä punaisia hiuksiaan.
 "Kai minä menen…"Lily sanoi pieni jännityksen ja pelon sekaisella äänellä.
Lucy huomasi Lilyn äänen sävyn.
 "No, etkö sinä halua mennä sairaalasiipeen?" Lucy kysyi. Lily puri huultaan.
 "Kyllä minä haluan, mutta…"hän sanoi, muttei jatkanut lausetta loppuun. Lucy katsoi häntä otsarypyssä.
 "Mutta mitä?"
Lily kääntyi katsomaan ystäväänsä.
 "No, luuleekohan James, että me… tuota, olemme… tai siis, että me seurustelemme?" Lily takerteli, ja pyöritteli hiussuortuvaa sormissaan.
Lucy katsoi Lilyä ymmärtävästi.
 "No, haluatko sinä seurustella Jamesin kanssa?" Lucy kysyi, ja katsoi Lilyä silmiin. Lily puri taas huultaan.
 "En minä tiedä…" hän sanoi totuuden mukaisesti, ja katsoi ulos ikkunasta, jossa oli punaiset verhot. "Tai siis, kyllä minä pidän Jamesista, ja sillä tavalla…" Lily sanoi, ja piti tauon. "…mutta minä en ehkä ihan vielä olisi valmis seurustelemaan Jamesin kanssa."
Lucyn silmissä välähti hämmästys.
 "Mutta kuitenkin sinä suutelit häntä?" Lucy kysyi. Lily nyökkäsi.
 "Tai… siis minä en haluaisi, että jos me seurustelisimme, että KAIKKI tietäisivät siitä. Sinä ja muut kelmit ovat OK, mutta en minä ehkä haluaisi, että jotkut, tyyliin Kalkaros ja tällaiset tietäisivät", Lily sanoi nopeasti puhuen. Lucy näytti siltä, kuin ei olisi tajunnut, mitä Lily oli sanonut.
 "Sinä siis haluat salasuhteen Jamesin kanssa?" ruskeahiuksinen tyttö kysyi pää kallellaan.
Lily oli nyökkäämässä, mutta pudisti sitten päätään.
 "En  minä halua olla mikään salarakas!" Lily parahti.
Lucy nyökkäili. "Et tietenkään. Mutta kyllä se on salasuhde, jos siitä ei tiedä kukaan!"
Lily huokaisi. "No kyllähän siitä nyt eräällä tavalla tiedettäisiin, jos sinä ja kelmit tietäisitte… Äh. Aivan sama…"hän tuhahti viimein, ja kääntyi ympäri lähteäkseen alas. "Alahan tulla jo", hän huikkasi Lucylle, joka seurasi Lilyä yhä kummissaan Lilyn epäröinnistä.

Lily loikki alas makuusalin portaat, hieman ennen Sirusta, Remusta ja Peteriä, jotka laahustivat portaita alas hitaasti – osaksi siksi, että Sirius oli vielä niin väsynyt, että meinasi jäädä nukkumaan jokaiselle askelmalle, ja osaksi siksi, että Peter oli laittanut kengät vääriin jalkoihin -.
Lucy kipitti Lilyn perässä portaita alas, ja yritti samaan aikaan letittää hiuksiaan kahdelle tiukalle sykkyrälle.
Remus, joka oli päässyt ensimmäisenä alas oleskeluhuoneeseen, äkkäsi Lilyn, joka seisoi tyttöjen makuusaliin johtavien portaiden alapäässä odottamassa Lucya.
Aikookohan Lily mennä tänään katsomaan Jamesia? Remus mietti. Hän käänsi päänsä takaisin portaisiin, joista oli tullut äsken, ja näki Siriuksen ja Peterin tulleen alas, jotenkuten pystyssä, ja ilman suurempia haavereita.
 "Oi!" Sirius hihkaisi tyttömäisesti. "Jamesin vaimokin jo herännyt!" Remus pyöritti silmiään.
 "Eilen Lily oli vielä tuleva vaimo, ja nyt hän onkin jo nykyinen vaimo", Remus päivitteli.

Lily hoputti Lucya tulemaan nopeammin alas, ja näki syrjä silmällä, kuinka kolme kelmiä tulivat häntä kohti.
 "Huomenta Lily", Remus ja Peter toivottivat kuin yhdestä suusta.
 "Huomenta", Lily vastasi kohteliaasti.
 "Huomenta rouva Potter!" Sirius tervehti.
 "Huomenta herra Oldwood", Lily vastasi paljoa miettimättä, ja sai osakseen kaksi kovaa tuhahdusta, joista toinen tuli Siriuksen, ja toinen Lucyn suunnalta.
 "Ja minähän en naimisiin mene!" Sirius ja Lucy ilmoittivat täysin samaan aikaan. Remus, Peter ja Lily katsoivat kaksikkoa ihmeissään.
 "Ei noin kannata sanoa", Remus varoitti. "Lilykin sanoi aina, että hän inhoaa Jamesia sun muuta, ja nyt tilanne on se, mikä on", Lily tunsi punehtuvansa, ja yritti äkkiä vaihtaa puheenaiheen takaisin Siriukseen ja Lucyyn.
 "En minä tiennytkään, että teissä on noin paljon yhteistä", Lily virkkoi. Lucy katsoi Lilyä kummissaan.
 "No tahdotko sinä sitten joskus naimisiin?" hän kysyi. Lily tunsi poskiensa saavan pienen punan päälleen.
 "Joo…" hän sanoi varovasti. Lucy nyökkäsi.
 "Aivan, niin tietenkin. Sinä haluat joskus olla Lily Potter", Lucy sanoi. Lilyn silmät laajenivat.
 "En minä niin sanonut!" hän huudahti. Viskon keskellä oli pitkään hiljaista.
 "Auts!" Sirius viimein parkaisi. "Tuo sattui sydämeen!" hän sanoi, ja kohotti käden sydämensä päälle.
 "Ai, sinunko sydämeen?" Lucy kysyi toinen kulma kohollaan. Sirius katsoi Lucya kuin vähä järkistä.
  "No ei tietenkään minun, vaan Jamesin. Minun vain piti esittää hänen osansa, kun hän ei sattumoisin ole täällä", Sirius selitti. Lily pyöritti silmiään.
 "Ja sinäkö sitten tiedät, että James haluaa minun kanssani naimisiin?" Lily kysyi epäuskoisena.
 "Tietenkin haluaa!" Sirius sanoi. Lily tunsi punastuvansa uudestaan. Tuli taas hiljaista, kunnes Remus rykäisi.
 "Menisimmekö me nyt syömään, että pääsemme joskus sieltä poiskin?" hän kysyi. Muuta vastasivat myönteisesti mutisten, ja viisikko suuntasi askeleensa kohti Lihavan Leidin muotokuvan nurjaa puolta.

Kun kaikki viisi henkeä olivat päässeet Suuren salin oville, Peter kompastui kovasti rämisten sisään Suureen saliin, joka rämähti nauramaan. Peter nousi hämillään ylös lattialta, ja selitti jotain kengistään, jotka olivat menneet vääriin jalkoihin.
Luihuisten pöydässä naurettiin vielä pitkän ajan jälkeen ja Peterille huudeltiin onnitteluja näyttävästä sisään tulosta, ja se sain Peterin korvat punehtumaan vielä enemmän. Remus ja Sirius olivat, kuin eivät olisi kuulleet Luihuisten ivailuja, vaan yrittivät keskittyä ruokailuun. 
Lily ja Lucy, jotka istuutuivat kelmejä vastapäätä, yrittivät pitää matalaa profiilia, mutta hymyilivät silti Peterille rohkaisevasti, aina,  kun Luihuisia käveli heidän ohitseen.
Ruokailu sujui loppuun muitta mutkitta, lukuun ottamatta sitä, kun Kalkaros käveli epähuomiossa Siriuksen ohi. Sirius sai jotenkin ihmeen kaupalla kampattua Kalkaroksen, ja tämä kaatui rähmälleen maahan.
 "Sinulle tulee pirullisen hirveä lukukausi, Ruikuli, sen voit uskoa", Sirius sihisi hampaidensa välistä Kalkarokselle. Kalkaros näytti Siriukselle ruma käsimerkkiä, ja harppoi ulos Suuresta salista.
 "Hemmetin Ruikuli!" kelmit tuhahtivat yhteen ääneen. 
Lily kihisi kiukusta, mutta yritti pitää itsensä kurissa, ja muistutti itselleen, että oli johtajatyttö, eikä hänen ollut suotuisa mennä kiroamaan Kalkarosta (tai liioin ketään muutakaan), vaikka kuinka suututtaisi. Ei hänestä olisi tehty johtajaoppilasta, jos hän olisi ennenkin kironnut kaikki vastaan tulevat. Niin kuin James oli tehnyt… Jamesin ajattelu sai Lilyn miettimään sitä, milloin hän menisi Sairaala siipeen katsomaan poikaa.
 "Milloin te olette menossa Sairaala siipeen?" Lily kysyi, osoittaen kysymyksen Siriukselle, Peterille ja Remukselle. Peter kohautti hartioitaan, Remus ei tehnyt mitään, sillä hän ei varmastikaan ollut edes kuullut kysymystä, vaan tuntui olevan täysin uppoutunut omaan ajatusmaailmaansa.
  "Sitten, kun olen käynyt kertomassa kaikille Rohkelikon huispausjoukkueeseen kuuluville, että tänään ei pidetä harjoituksia, eikä niitä pidetä kuin vasta sitten, kun James on pelikunnossa, ja siihen saattaa mennä melkoisesti aikaa", Sirius selitti arvokkaasti.
 "Mistä sinä tiedät, että sinun pitää mennä kertomaan joukkueelle?" Lily kysyi ihmeissään. Sirius röyhisti rintaansa.
 "James nimitti minut kesällä varakapteeniksi, juuri tällaisten tilanteiden varalle", Sirius sanoi ylpeänä. Lily tuhahti.
 "Huispaushan tässä on taas se tärkein asia", hän mutisi. "Milloinhan sinä sitten menet sen kertomaan. Lucy ja sinä olette jo pois laskuista", hän lisäsi. Sirius työnsi loput leivästään suuhunsa.
 "Mihä mehen hyh!" Sirius sanoi suu täynnä paahtoleipää, ja nousi tuolista. Hän kiersi Rohkelikkojen tupapöydän ympäri, ja kertoi joukkue jäsenille muutoksesta, jonka suurin osa oli jo arvannut, kun James oli ollut Sairaala siivessä eilisen, ja tämän päivän.
Sirius oli saanut työnsä äkkiä loppuun, ja olikin jo pian tullut takaisin paikalleen.
 "No, menemmekö me nyt?"
Lily oli salamana pystyssä, ja valmiina lähtemään. Lucy, Peter ja Remus nousivat hieman rauhallisemmin, ilman suurempaa kiirettä.
 "Alkakaa tulla jo!" Lily hoputti. Lucy virnisti ystävälleen.
 "Jollakin taitaa olla pieni kiire tapamaan rakastaan…"Lucy sanoi kiusallaan. Lily näytti tytölle kieltä, ja lähti talsimaan kohti Suuren salin ovia.
Sirius, Remus, Peter ja Lucy ottivat Lilyn pian kiinni, ja he lähtivät taas viidestään kohti Sairaala siipeä, ja siellä yksin oleva Jamesia.

Osa 6
 
James istui sairaalasiiven oikeanpuolimaisessa vuoteessa ja katsoi inhoten kädessään olevaa pikaria.
 "Onko minun pakko?" hän kysyi matami Pomfreylta, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä vahtimassa, että hän tällä kertaa varmasti joisi sinisenä savuavan liemen.
 "Kyllä sinun on pakko." Pomfrey sanoi tiukasti. "Tai voit sinä tietysti olla juomattakin, mutta se varmistaa, että se viime öinen oksennusrumba toistuu, ja sitähän me emme halua." James voihkaisi mielessään muistaessaan viime yön. Se oli ollut lievästi sanottuna hirveä, eikä sitä voinut oikein kuvailla muilla sanoilla kuin oksennusrumba.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pomfreyn eilen antama liemi aiheutti Jamesille kamalia sivuvaikutuksia, joita 
olivat olleet muunmuossa oksentelu ja kova päänsärky. Pomfrey oli kyllä sanonut, että se oli täysin normaalia, mutta kun sitä kesti lähes koko yön, Pomfrey päätteli tehneensä virheen liemen perus raaka-aineiden lisäyksessä.

James loi vielä yhden inhoavan katseen siniseen liemeen ennen kuin nielaisi sen enempää mukisematta. Hän sai yllättyä juoman mausta: siinä oli lievä lakritsin maku, hieman karvaampi vain.
 "Eihän tästä mikä-lie-liemestä tule mitään sivuoireita?" James kysyi varovaisesti. Pomfrey pudisti päätään.
 "Ei ainakaan pitäisi" nainen sanoi napaten hopeisen pikarin Jamesin kädestä. James nyökkäsi sanomatta mitään. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet jonnekin hänen mielensä sopukoihin, pieneen onkaloon, jonka sääntökirjassa oli selvät ohjeet siitä, että juuri se (ja moni muu) onkalo 
oli tarkoitettu juuri Lily Evansin ajatteluun.
 
 "Lily kuule, minusta sinä teit pahan virheen!" Sirius julisti kovaan ääneen kun hän, Lucy, Remus, Peter ja Lily olivat enää muutaman metrin päässä sairaalasiiven ovea. Lily, joka oli ollut aivan omissa maailmoissaan koko matkan, katsoi Siriusta ihmeissään.
 "Mitäh?" hän kysyi. Sirius pyöritti silmiään.
 "Sanoin, että minusta sinä teit pahan virheen!"
 "Missä asiassa?" Lily kysyi puhaltaen hiussuortuvan kasvoiltaan.
 "No kun menit ihastumaan meidän Jamesiin!" Sirius sanoi Lilylle kuin vähäjärkiselle. Lily naurahti. "Mitä pahaa siinä muka on?" hän kysyi, kaikkia lakejaan uhmaten.
Sirius näytti turhautuneelta.
 "Ei kukaan täysijärkinen ihminen VOI ihastua MEIDÄN Jamesiin!" Sirius sanoi. Lily katsoi häntä toinen kulma koholla.
 "Tuo oli loukkaus!" Lily sanoi närkästyneenä. Hän avasi oven, joka erotti heidät sairaalasiivestä ja päästi muut neljä sisään tullen itse perässä pitäen niin sanotusti matalaa profiilia. Hän hipsi hiljaa 
Jamesin oikealle puolelle ja piirsi itselleen tuolin.
 "Huomenta, Sarvihaara!" Sirius toivotti hyväntuulisena rojahtaen istumaan.
 "Huomenta…" James mutisi äkäten Lucyn. "Raahasit näköjään Lucynkin mukanasi." hän sanoi.
Sirius pudisti päätään. "En minä, vaan tuo sinun vaimosi!" Sirius sanoi, nyökäten Lilya kohti.
 "Vaimo?" James toisti, "Ja minä en tiennyt edes olevani Lilyn kanssa virallisesti yhdessäkään!" hän sanoi ihmeissään, ja katsoi Remusta kysyvästi.
 "Mitä Anturajalan päässä taas liikkuu?"
 "Sahanpuruja, kuten aina" Remus sanoi olkiaan kohauttaen.
 "Ei minun päässäni liiku sahanpuruja!" Sirius parkaisi.
 "Eikö?"
 "Minä kun olen aina luullut!" Lily sanoi sarkastisesti. Lucy katsoi Lilya ihmeissään.
 "Sinä olet sarkastinen!" hän huudahti. Lily katsoi Lucya hämmentyneenä.
 "Niin olen." hän sanoi, ja kääntyi katsomaan Jamesia. "Vaimoista puheen ollen, haluatko sinä minun kanssani naimisin?" Lily kysyi kasvot peruslukemilla. Jamesin silmät laajenivat silmälasien takana.
 "Kositko sinä?" hän kysyi tyrmistyneenä, muiden katsoessa Lilya silmät järkytyksestä suurina.
 "En uskonut koskaan näkeväni tätä päivää!" Sirius mutisi. "Lily Evans haluaa naimisiin James Potterin kanssa…"
 "Enkä halua!" Lily parkaisi "Vielä…" hän lisäsi niin hiljaa, ettei melkein kukaan kuullut sitä "Enkä minä sinua kosinut! Ihan vain mielenkiintoani kysyin" Lily sanoi närkästyneenä Jamesille.
James näytti miettivän vain sekunnin murto-osan, ennen kuin vastasi Lilylle.
 "Tietenkin haluan," James vastasi. "Oletko sinä kuvitellut jotain muuta?" Lily hämmentyi Jamesin suorasanaisuudesta, ja punastui. Hän mutisi jotain epäselvää, josta kukaan ei saanut selvää. Seurasi pitkä hiljaisuus, kun kukaan ei osannut sanoa mitään. James virnisteli omahyväisesti. Hän oli saanut Lilyn nolostumaan ja oli ylpeä itsestään ilman mitään parempaa syytä.
 "No niin," Sirius viimein aloitti. " Minkäs värisiä liljoja rouva Potter haluaa häävastaanotolleen?"
 "Liloja" Lily vastasi hajamielisesti, välittämättä edes nimestä, jolla Sirius oli häntä kutsunut. Hän muisteli Jamesin sanoja siitä, että tämä halusi mennä hänen kanssaan joskus harmaassa tulevaisuudessa naimisiin. Se tarkoittaisi sitä, että James halusi seurustella hänen kanssaan vakavasti. Se hermostutti Lilya… Lily kuuli ajatustensa läpi kuinka Lucy sanoi Jamesille, että tämän olisi hyvä muistaa Lilyn sanoma liljojen väri, ihan vain varmuuden vuoksi.
 "Kyllä, teidän korkeutenne" James vastasi virnistäen. Virne kuitenkin kuoli nopeasti kohdattuaan Lilyn murhaavan katseen.
 "Olet sinä kyllä outo!" Lily pamautti kuuluvasti. James katsoi Lilya ihmeissään. "Miten niin?"
 Lilyn katse oli kiivas, ja enteili jotain pahaa.
 "Sinäpä vaihdat tyttöjä nopeasti" Lily puuskahti. "Monta vuotta sinä juoksit minun perässäni, ja nyt kun sinä viimein sait minut, niin Lucy onkin jo 'teidän korkeutenne'!" Jamesin silmissä oli tyrmistynyt katse.
 "Ei se nyt ihan noin mene!" James puolustautui. "Äiti on vain minulle opettanut, että naisia pitää puhutella kunnioittaen!" hän sanoi. Lily katsoi häntä epäuskoisena.
 "No mutta eikö 'sanasi on lakini' ja 'teidän korkeutenne' jutut mene jo vähän yli?" Lily kysyi. James kohautti hartioitaan.
 "Ehkä, ehkä ei."
 "Eli kyllä!" Lily sanoi voitonriemuisesti.

Remus nojasi tuolinsa selkänojaan kiinnittämättä huomiota Lilyn ja Jamesin sanaharkkaan. Hän laski päiviä täysikuuhun…Jos tänään oli lauantai, Remus ajatteli, niin maanantaina olisi täysikuu. 
Ajatus siitä, että hänen muodonmuutokseensa olisi aikaa enää kaksi päivää, hirvitti Remusta. Vaikka hän oli kokenut täysikuun tuomat tuskat jo monta vuotta, se sai yhä kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin.

Ystävien tuki auttoi häntä kestämään sen tuskallisen muodonmuutoksen, jonka hän joutui kestämään joka ainut kuukausi. Huoli siitä että tappaisi jonkun sutena ollessaan, pahensi asioita entisestään.

Vielä hän ei ollut tappanut tai purrut ketään, mutta hän tiesi, että sekin päivä koittaisi joskus. Ja vaikkei koittaisikaan niin se kyllä kummittelisi hänen painajaisissaan…
 "Sarvihaara," Remus aloitti viimein, "milloin sinä pääset täältä pois?" 
James lopetti kinastelunsa Lilyn kanssa ja katsoi Remusta.
 "Ei mitään hajua…" James vastasi. "Miten niin?" Remus huokaisi, ja vaihtoi asentoa tuolissaan.
 "Mietin vain, pääsetkö sinä ennen maanantaita pois." hän sanoi vältellen muiden katseita. Sirius rypisti otsaansa.
 "Mitä maanantaissa on niin tärkeää?" Sirius uteli ihmeissään. Remus puri alahuultaan.
 "No, maanantaina olisi vähän menoa…" hän sanoi vähätellen.

Jamesin silmistä näki, kuinka hänen päänsä sisällä tapahtui "ahaa" elämys, ja jo seuraavassa hetkessä hän kirosi itseään.
 "Hemmetti, minä unohdin täysin!" hän sadatteli. Sirius katsoi Jamesia ja Remusta ihmeissään.
 "Tarkoitatteko te, että maanantaina on…" Sirius kysyi varoen sanomasta sanaa "täysikuu" joka saattaisi aiheuttaa kiusallisia kysymyksiä Lilyn ja Lucyn suunnalta.
 "On!" James ja Remus sanoivat yhteen ääneen. Sirius valui tuolillaan muutaman tuuman alemmas.
 "Niin mitä maanantaina on?" Lily kysyi. James olisi halunnut purra kielensä poikki. Hän oi unohtanut, että Lily ja Lucy olivat vielä paikalla. Hän aprikoi hetken mielessään, mitä vastasi, ja tuli siihen tulokseen, että Remuksen keksimät 'menot' eivät kaivannet lisäselityksiä.
 "Menoa, kuten Kuutamo jo sanoikin" James sanoi mairealla äänellä, ja näki syrjäsilmällä, kuinka Remus huokaisi helpotuksesta. Lily laittoi kätensä puuskaan, ja tuijotti Jamesia.
 "Miksiköhän minä en nyt oikein usko sinua?" Lily kysyi pistäväsi. James loihti kasvoilleen kaikkein hurmaavamman hymynsä.
 "Uskoisit nyt vain" James maanitteli " Milloin minä olen muka valehdellut sinulle?"

James ei välittänyt siitä, kuinka Sirius, Remus ja Peter voihkaisivat hänen oikealla puolellaan.
 "Tästä ei seuraa hyvää…" Sirius kuiskasi kuuluvasti Remukselle, joka irvisti.
 "Äh… Olkaa te nyt vain ihan hiljaa." James puuskahti ystävilleen, ja kääntyi taas katsomaan Lilya. "Niin, milloin minä olen valehdellut sinulle?" hän kysyi uudestaan Lilyltä, joka katsoi Jamesia ilkikurinen ilme kasvoillaan.
 "Jaa-a, miten olisi vaikka kolmannella, kun löysin sinut tyttöjen vessasta" Lily sanoi. "Ja väitit, että olit siellä vain tarkistamassa, vetivätkö tyttöjen vessat yhtä huonosti kuin poikien. "Lilyn sanat saivat Jamesin punastumaan helakasti.
 "No, mistä sinä tiedät, että se oli vale?" James kysyi nolona. Lily näytti nauttivan tilanteesta täysin siemauksin.
 "Koska minä kuulin, kun Sirius sanoi, että sinä olit siellä vakoilemassa minua!" Lily huudahti iloisena. James katsoi Siriusta syyttävästi.
 "Sinun takiasi minä joudun taas kärsimään!" James sanoi Siriukselle, äänessään ripaus suuttumusta. Sirius vain kohautti hartioitaan, ja virnisti Jamesille.
 "Itsehän sinä menit sinne tyttöjenvessaan!" hän sanoi. James pyöritti silmiään.
 "Sinun syysi se silti oli, että Lily sai tietää totuuden…" hän mutisi.
 "Joka tapauksessa minä puhun sinulle nyt totta." James sanoi Lilylle, joka näytti edelleen epäilevältä.
 "Entä jos minä tulen maanantaina ilta-yöstä katsomaan, oletteko te sängyssä, niin oletteko?" Lily kysyi. James nyökkäsi.
 "Vannon, että olemme." hän vastasi käsi sydämellä. " Ja nyt, jos suonette anteeksi, kutsuisin Pomfreyn tänne" James sanoi. Hän veti syvään henkeä, ja avasi suunsa. "POPPY!" hän karjaisi sellaisella voimalla, että Peter tipahti tuoliltaan ja Lily kavahti voimalla taakse päin.
Hetken kuluttua matami Pomfrey kipitti Jamesin luo.
 "Mikä hätänä?" hän kysyi huolestuneena. "Onko kipuja? Vuotavatko haavat?" Pomfrey kyseli. James pudisti päätään jokaisen kysymyksen kohdalla.
 "No mikä sitten on?" Pomfrey kysyi kärsimättömänä. James hymyili naiselle hurmaavasti.
 "Sitä vain, että milloin pääsen viettämää taas tavallista arkielämää?" James kysyi. Pomfrey rypisti kulmiaan.
"Anna kätesi." matami sanoi topakasti. James antoi tottelevaisesti kätensä Pomfreyn tutkittavaksi. Pomfrey kääri Jamesin hihan, ja sen alta paljastui pitkä, lähes kokonaan arpeutunut haava.
Kun Lily katsoi haavaa, hänen mieleensä tulvivat kuvat Jamesista makaamassa yltä päältä veressä. Pelkkä muisteleminen sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Hän pudisti itsekseen päätään yrittäen saada kuvat pois mielestään.
Kun Pomfrey oli aikansa katsellut ja kosketellut Jamesin haavaa, hän nosti katseensa.
 "Toinen käsi." hän pyysi. James irvisti ja laski toisen kätensä hihan ojentaen toisen Pomfreylle. Vasemmassa kädessä oli hieman pienempi haava, joka sai alkunsa kämmenselästä päättyen ranteen puoliväliin. Pomfrey teki saman operaation sillekin kädelle. Naisen kasvoista näki, kuinka hänen aivonsa tekivät kovaa työtä.
 "No?" James kysyi kärsimättömänä. Pomfrey katsoi mustatukkaista poikaa ihmeissään.
 "Mitä 'no'?" tämä kysyi. James pyöritti silmiään.
 "Milloin minä pääsen pois?" James tivasi. Pomfrey katsoi Jamesin vieraita.
 "Nämäkö saivat sinun päähäsi, että sinun pitäisi päästä pois mahdollisimman äkkiä?" matami kysyi. James pudisti nopeasti päätään.
 "Ehei, eivät he. Minä vain haluan päästä kostamaan Ruiku- anteeksi, Kalkarokselle." James sanoi pirullinen ilme kasvoillaan. Pomfrey näytti säikähtäneeltä.
 "Sitten sinä et pääse koskaan!" hän sanoi, ja loi tuiman katseen Jamesiin, joka näytti hänelle kieltä.
 "En minä oikeasti!" hän mutisi. "Mutta kun täältä sängyn pohjalta on niin hemmetin vaikea pussata Lilya!" James puuskahti. Lily lehahti tulipunaiseksi, ja painoi päänsä käsiinsä.
 "Jameees!" Lily mutisi. "Onko sinun aivan pakko nolata minut joka paikassa?" hän kysyi tuskastuneena. James tuhahti.
 "En minä nolannut, vaan puhuin totta. Eikö niin Lily-rakas?" James kysyi. Lily nosti katseensa hymyillen hieman.
 "Niinpä kai" hän myönsi, "tulihan se eilenkin todistettua"

Matami Pomfreylta pääsi pieni parkaisu. "Minun on varmaan parempi lähteä." hän sanoi ja kipitti pois. James virnisti Lilylle.
"Sinä pelästytit hänet pois!" Lilykin virnisti, ja katsoi sitten sairaalasiiven seinällä roikkuvaa suurta valkoista kelloa. "Kamala, kun kello on jo paljon!" Lily huudahti. Lucy katsoi Lilya ihmeissään.
 "Eihän se ole vielä mitään!" hän sanoi.
 "On se!" Lily huudahti. "Ja minun pitäisi vielä tehdä se taikajuoma essee!"
James irvisti.
 "En minäkään ole sitä tehnyt… Kuhnusarvio tappaa minut!" James sadatteli. Sirius katsoi Jamesia kauhuissaan.
 "Tarkoitatteko te sitä "Mistä eri asioista voit tunnistaa eri taikajuomat" esseetä?" poika kysyi. Lily ja James nyökkäsivät.
 "No voi hemmetti!" Sirius kirosi. "En minäkään ole tehnyt sitä! Milloin meillä on seuraavan kerran taikajuomia?" hän kysyi.
 "Maanantaina" Lily vastasi ja Lucy läpsäytti kädellä otsaansa.
 "Minäkään en ole tehnyt sitä!"
 "Enkä minä!" Peter sanoi. "Mutta en minä sitä kyllä osaisikaan…" hän lisäsi hiljaa. Remus katsoi muita ihmeissään.
 "Olenko minä tosiaankin ainoa, joka on tehnyt sen esseen?" hän kysyi. Muut nyökkäsivät.
 "Saanko minä kopioida sinulta?" Sirius kysyi aneleva ilme silmissään. Remus kohautti hartioitaan.
 "Kyllä sinun pitää varmaan tehdä se itse." Remus sanoi tiukasti. " Meille on tulossa S.U.P.E.R. kokeet, enkä minä voi antaa sinun kopioida vastauksiani, koska silloin et opi mitään." hän jatkoi opettajien sanoja matkien. Sirius katsoi Remusta kauhistuneena.
 "Et sinä voi olla noin ankara!" hän huudahti järkyttyneenä. Remus punnitsi Siriuksen pyyntöä mielessään.
 "Katsotaan…" hän sanoi poissaolevasti. Lily kiinnitti huomiota Remuksen hetkelliseen henkiseen poissaoloon, ja laittoi sen korvan taakse tehdäkseen siitä tutkimuksia myöhemmin.
 "Voinkohan minä luistaa sen esseen tekemisestä?" James mietti ääneen. Lily pudisti päätään.
"En usko" Lily sanoi vakavana. "Se tuli sentään jo torstaina läksyksi. Sinulla olisi ollut jo vaikka kuinka kauan aikaa tehdä se!" James huokaisi raskaasti.
 "Miten minä voin tehdä sen?" hän tuskasteli. Lily kohautti hartioitaan.
 "En tiedä." hän sanoi, ja nousi ylös. "Minä menen nyt, tuletteko te?" Muutkin nousivat tuoleiltaan, sanoivat heipat Jamesille, ja lähtivät sairaalasiivestä –tekemään läksyjään.
 

***
Sirius kirosi ja yliviivasi tekstiään. Hän oli tehnyt esseetä jo yli puolitoista tuntia, mutta tuntui olevan koko ajan samassa vaiheessa. Otsikkona luki koukeroisin kirjaimin: Tavat, joilla tunnistat eri taikaliemet toisistaan. Siriuksen ilme oli tuskastunut, ja hänen kynänsä lähes sauhusi hänen kirjoittaessaan ja yliviivatessaan tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan.
 "Kuutamo!" Sirius huusi. Remus nosti katseensa kirjastaan.
 "Que?" hän kysyi ranskalaisittain.
 "Mitä minä teen?" Sirius mutisi. "Aider je!" hän pyysi ranskaksi anelemalla.
 "Comme?" Remus kysyi.
 "Antaisit minun nyt vain kopioida sinun esseesi!" Sirius pyysi. Remus huokaisi syvään, ja ojensi esseensä Siriuksen ojennettuun käteen.
 "Merci!" Sirius hihkaisi. Remus pyöritti kyllästyneesti silmiään.
 "S'il vous plaît!" Remus huokaisi. Lily joka istui vähän matkan päässä Remuksesta ja Siriuksesta, ei voinut olla kuulematta poikien jutustelua.
 "Mistä te olette oppineet ranskaa?" hän kysyi. Sirius nosti katseensa esseestään.
 "Me opettelimme neljännellä, kun halusimme hurmata tyttöjä ranskan avulla" Sirius selitti. Lily nyökkäsi.
 "Sen takia James siis sanoi minulle kerran: 'sinulla on kaunis varvas'…" Lily sanoi. "Hänellä meni oeil ja orteil sekaisin. Piti varmastikin sanoa että minulla on kauniit silmät, ei varvas" hän mietti. Sirius irvisti.
 "Niinkö hän todella sanoi?"
 "Joo," Lily sanoi. Sirius rämähti nauramaan.
 "Hän siis uskoi sen!" hän hihkui.
 "Uskoi minkä?" Lily kysyi.
 "Minä käskin hänen sanoa sinulle, että sinulla on kauniit silmät, mutta hänen pitäisi sanoa orteil ei oeil."

Lily pudisti päätään. "Sittenhän minä ihan turhaan murskasin Jamesin varpaat siitä hyvästä, "hän sanoi, ja katsoi ilkikurisesti hymyillen Siriuksen varpaita.
 "Minun varpaisiini et koske!" Sirius älähti huomatessaan Lilyn katseen.
 "Minäkin olen sitä mieltä, että Siriuksen varpaat kannattaa jättää rauhaan." Remus sanoi.
 "Miksi ihmeessä?" Lily kysyi haudaten toiveensa Siriuksen varpaiden murskaamisesta.
 "Varpaat ovat Siriuksen herkkä paikka." Remus valaisi Lilylle. Lily tirskahti.
 "Minä kun luulin, että se on pojilla jalkovälissä, se herkkä paikka." hän naureskeli. Sirius loi Remuksen murhaavan katseen.
 "Pitikö tuokin taas mennä paljastamaan?" hän valitti. Remus virnisti.
 "Ei, mutta jos minä en olisi sanonut, sinä olisit itse kertonut." Remus sanoi. "Tai sitten James!" hän lisäsi. Sirius tuhahti alistuvasti, ja tuijotti varpaitaan.
 "Ne on arat!" Sirius sanoi. Lily puri huultaan, ettei olisi alkanut nauraa Siriuksen aroille varpaille.
 "Onko se sinusta hauskaa?" kuului Lucyn ääni. Lily kääntyi sohvalla ympäri, ja näki Lucyn, joka oli vaihtanut koulukaavun sinivihreään villapaitaan, ja mustaan hameeseen.
 "On." Lily vastasi totuudenmukaisesti. Lucy virnisti.
 "Onhan sinulla itselläsikin fyysisesti herkkiä paikkoja, kuten vaikka…"

 "Lucy hiljaa!"
 "Kuten vaikka kyljet!" Lucy hihkaisi voitonriemuisesti. Lily pamautti päänsä sohvan selkänojaan.
"Minä kutian muutenkin helposti!" Lily puolustautui.
 "Joo, mutta kukaan muu ei kilju, jos hipaisee toisen kylkeä." Lucy sanoi pirullisesti. Sirius katsoi ensin Lucya, ja sitten Lilya.
 "Kiljuuko Lily, jos häntä hipaisee kyljestä?" hän kysyi epäuskoisesti.
 "Joo-o." Lucy sanoi, ja nyökytti päätään.
 "Enpäs!" Lily puuskahti. Lucyn silmiin kohosi pirullinen kiilto.
 "Kokeillaanko?" hän kysyi. Lily pudisti päätään pelästyneenä.
 "Ei!" hän huusi.
 "Eli vastaus Siriuksen kysymykseen on 'kyllä'!" Lucy sanoi.
 "Pitänee varoittaa Jamesia, ettei vaan tule liian lähelle." Sirius virnisti. Lily mulkaisi häntä.
 "Ei se nyt ihan sitä tarkoita…" Lily mutisi. Sirius virnisteli tyhmästi keikkuen tuolillaan. Hän katsoi Remuksen tekemää esseetä, ja luki sen sitten kokonaan läpi.
 "Sinä olet unohtanut täältä maistamisen!" Sirius huudahti äkkiä. Remus rypisti otsaansa.
 "Ei se varmastikaan ole kovin järkevää…" Remus sanoi epäilevästi.
 "Tietenkin on!" Sirius sanoi päättäväisesti.
 "Eipä taida." Remus pisti vastaan.
 "On, on!" Sirius vakuutti.
 "No entä, jos se liemi jota maistat, olisikin tappavaa?" Remus kysyi viisaasti. Siriuksella tuntui olevan tähänkin kysymykseen vastaus.
 "Ainakin minä ainakin tietäisin olla maistamatta sitä toista kertaa!" Sirius sanoi muina miehinä. Muutama alempi luokkainen tyttö oli kuunnellut Remuksen ja Siriuksen kinaa, ja hihittivät nyt itsekseen Siriuksen sanoille. Sirius hymyili omahyväisesti. Remus tuhahti, ja pudisti päätään.
 'Näköjään Siriuksen ei tarvitse kuin sanoa 'päivää', kun tytöt jo lankeavat hänen jalkoihinsa.' Remus ajatteli. Hän käänsi katseensa taas kirjaansa ja jatkoi lukemistaan, mutta hänen ajatuksensa ajautuivat jotenkin taas täysikuuhun…
Remus katsoi kelloaan. Se läheni jo puoli kymmentä. Peter oli mennyt jo nukkumaan, ja häntäkin väsytti jo.
 'Se johtuu tulevasta täysikuusta…' Remus ajatteli, ja sulki kirjansa.
 "Minä menen nukkumaan." hän ilmoitti. "Öitä."
 "Yöt!" Sirius ja Lucy toivottivat yhteen ääneen. Lily hymyili Remukselle ja toivotti hänkin hyvät yöt. Remuksen kiivetessä portaita ylös poikien makuusaliin, Lilykin huomasi olevansa aivan puhki. Hän haukotteli.
 "Minäkin taidan mennä nukkumaan." Lily sanoi ja nousi tuolistaan. "Hyvää yötä" hän toivotti Lucylle ja Siriukselle, jotka vastasivat taas kuin yhdestä suusta. Lily hymyili heille, ja lähti kohti tyttöjen makuusaliin vieviä portaita.
 
Lilyn mentyä Lucy kääntyi Siriusta päin, ja sanoi:
"Miten minusta tuntuu, että Lilylle ja Jamesille tulee vielä kaunis tulevaisuus…"

Osa 7:

 "SIRIUS HERBERT MUSTA!?" Lucy kiljui järkyttyneenä.

 "Auts…" Sirius mutisi, "Mistä sinä olet minun toisen nimeni saanut selville?"

 "Ei sillä ole väliä, mutta tällä on! "Lucy huudahti.

 "Millä?" Sirius kysyi viattomana.

 "Mitä hemmettiä sinä teet täällä lähentelemässä minua sunnuntai-aamuna kolmen aikaa yöllä?" 

 "Jaa-a…" Sirius kohautti olkiaan, "Ehkä se johtuu vaikka siitä, että minun oli aivan pakko nähdä sinut". sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja avasi ikkunan.

 "Mi- mitä sinä nyt?" Lucy kysyi, kun Sirius kiipesi ikkunalaudalle.

 "Lähden takaisin nukkumaan, kun arvon prinsessaa ei saanut häiritä…"Sirius ilmoitti istuen jo toinen jalka ulkona ikkunalaudalla.

 "Hulluko sinä olet?" Lucy parkaisi. Sirius pudisti päätään ja katsoi ikkunasta alas.

 "En usko. Vanhempani kyllä, en minä."

Lucy pyöritti kyllästyneesti silmiään.

 "Ja nyt sinä aiot hypätä alas yhdestä Tylypahkan korkeimmasta ikkunasta ja väität, ettet ole hullu."

Siriuksen suu kääntyi kiusoittelevaan virneeseen.

 "Sinäkö pelkäät, että minä aion hypätä alas ikkunasta?"

Lucy katsoi Siriusta silmät selällään. "Etkö sitten aio?"

 "En todellakaan!" Sirius virnisti ja hyppäsi.

 "Voi hemmetti…"Lucy mutisi, ja katsoi alas ikkunasta. Siellä, vähän maan yläpuolella istui Sirius luutansa selässä.

 "Hemmetin Musta!" Lucy kiljui. "Joku kaunis päivä minä vielä tapan sinut!"

 "Mitä ihmettä sinä oikein huudat?" Lilyn uninen ääni kysyi jostain Lucyn takaa.

 "En mitään." ruskeahiuksinen tyttö sanoi nopeasti kömpien takaisin sänkyynsä. "Sirius vain kävi täällä."

 "Sirius?!" Lily kysyi kiusaantuneena, "Mitä ihmettä Sirius teki täällä tähän aikaan yöstä?"

 "En tiedä… Sitä minä huusinkin." Lucy sanoi haukotellen "Se poika tekee minut hulluksi!"

 "No? Onko rakkaudessa ryppyjä?" Lily kysyi kiusoitellen.

 "Missä rakkaudessa? Ei tämä ole rakkautta nähnytkään." Lucy tuhahti väsyneesti. "Enemmänkin me vain… viihdytämme toisiamme". Lily nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi Lucya toinen kulma kohollaan.

 "Viihdytätte?"

 "Niin, viihdytetään", Lucy nyökkäsi.

 "Ehkä minä en halua kuulla enempää sinun ja Siriuksen 'viihdytys-suhteesta'", Lily sanoi, "Tämä keskustelu muistetaan kun sinusta tulee Lucy Musta"

 "Minusta ei tasan tarkkaan tule Lucy Mustaa." Lucy ilmoitti päättäväisesti, "Tai liioin mitään muutakaan. Eli turha odottaa kutsua minun häihini"

 "Enpä ole pahemmin odottanutkaan. Vielä", Lily sanoi ja käänsi kylkeään.

 "Kyllä minä vaan jo odotan sinun ja Jamesin hääkutsua", Lucy sanoi. Lily tunsi, kuinka puna kohosi hänen poskilleen.

 "Turha sitä on odottaa…", hän mutisi nolostuneena.

 "Aivan varmasti te olette naimisissa jo ennen 1980-lukua." Lucy sanoi varmuus äänessään. Lily leikki, ettei ollut kuullut Lucyn sanoja.

 "Minä alan nyt nukkua", hän ilmoitti ja sulki silmänsä.

 "Yöt… tai pikemminkin aamut", Lucy toivotti ja Lily hymähti.

 'Kyllä minulla on outoja ystäviä' hän ajatteli.

 

 "Anturajalka!? Mitä hemmettiä sinä kolistelet?", Remus kysyi unisena Siriukselta, joka oli juuri saapunut kovaäänisesti kolisten takaisin poikien makuusaliin.

 "En mitään"

 "Missä ihmeessä sinä kävit?", Remus kysyi katsoen Siriuksen luutaa ja tämän päällä olevaa villapaitaa. "Kello on kolme yöllä, ja sinä käyt vielä pihalla?"

"Mitä siitä?", Sirius kohautti olkiaan, "Mikä kanaemo sinusta on tullut?"

Remus pyöritti silmiään. Tosin Sirius ei sitä nähnyt, koska Remus sattui olemaan varjossa.

 "Minä joudun huolehtimaan sinusta, kun Sarvihaara ei satu olemaan paikalla", Remus mutisi.

 "Kuule Kuutamo, niin imartelevaa kuin se onkin, ei sinun tarvitse minusta huolehtia", Sirius sanoi riisuen paitaa päältään.

 "Älä kuvittele itsestäsi liikoja…"Remus mutisi. "Minä en tunne minkäänlaista vetoa sinua kohtaan, vaikka sinä sitä kuinka toivoisit"

 "Voi… Miten minä nyt kestän?" Sirius kysyi muka huolestuneena, "Täytynee tyytyä Matohäntään"

Remuksen oikealta puolelta kuului hätääntynyt älähdys.

 "En minä halua sinun poikaystäväksesi!" Peter huudahti.

 "Ai, olitko sinä hereillä, Matohäntä?" Sirius kysyi kömpien sänkyynsä.

 "Olin!" Matohännäksi kutsuttu poika piipitti. Sirius katsoi Jamesin tyhjän sängyn yli Remuksen sänkyyn.

 "Mitäs luulet, Kuutamo, pitäisikö meidän vaihtaa sänkyjä, niin minä pääsisin lähemmäs Matohäntää?" Sirius kiusasi. Remus virnisti väsyneesti.

 "Ehkä… huomeee-ee-enna", hän sanoi haukotuksen lomasta. Sirius virnisti.

 "Asia sovittu", hän ilmoitti saaden Matohännän vikisemään.

 "Minä en tiennyt, että Anturajalka pitää pojista", hän sanoi. Remus hymähti.

 "Ei sitä kukaan muukaan ole tiennyt" hän sanoi ja veti peiton korviinsa. "Anturajalasta kun ei koskaan tiedä…"hän jatkoi.

Sirius pöyhi tyynyään ja käänsi kylkeä.

 "Eikö olekin mukavaa Matohäntä? Huomisesta eteenpäin me olemme kuin onnellinen vanha pariskunta", hän kiusoitteli.

 "Ei ole mukavaa", Peter nurisi peloissaan. Sirius virnisti itsekseen.

 "Nyt kun tarkemmin ajattelee, Kuutamo on kyllä parempaa seuraa kuin sinä"

 "Minä kuulin tuon", Remus sanoi puoliunessa.

 

Lily heräsi sunnuntai-aamuna siihen, että Lucy ravisteli häntä kovakouraisesti.

 "Herää unikeko!", Lucy huuteli. Lily avasi tokkuraisena silmänsä.

 "Mitäh?" Lily mutisi tokkuraisena, silmät yhä kiinni.

 "Kello on jo miljoona ja sinä vain vetelet hirsiä. Rakastettusi odottaa!"

 "Mitä ihmettä sinä oikein selität?" Lily kysyi "Kuka minua nyt odottaa? Mitä kello on? Mikä päivä tänään on?" Lucy virnisti.

 "Minä en selitä mitään, ja kerron tosiasioita. James Christopher Potter odottaa sinua. Kello on puoli yksi, ja tänään on sunnuntai."

 "Miksi?" Lily kysyi ja nousi sängystään.

 "Mitä miksi?" Lucy kysyi ihmeissään.

 "Miksi James odottaa minua?" Lily kysyi ja alkoi pukea päälleen.

 "Mistä minä tiedän?" Lucy kysyi istuen Lilyn sängylle. "En minä kysynyt Siriukselta, miksi", hän sanoi.

 "Siriusko sinulle kertoi?" Lily kysyi ja veti paidan päänsä yli. "Pystytkö sinä muka luottamaan Siriukseen 100 prosenttisesti?"

 "En", Lucy myönsi.

 "Sitä minäkin", Lily sanoi napittaen housujaan. "Mistä sinä sitten tiedät että Sirius puhui totta?"

 "Jaa-a, en tiedäkään", Lucy sanoi. "Mutta Jamesia minä sentään uskallan uskoa."

 "Oletko sinä jo sairaalasiivessäkin käynyt?" Lily kysyi ihmeissään.

 "En…"Lucy sanoi arvoituksellisesti hymyillen. "James oli saanut Pomfreyn jotenkin manipuloitua, joten tällä hetkellä hän taitaa istua oleskeluhuoneessa muiden kelmien kanssa".

Lily katsoi Lucya huvittuneena. "Huijaat, eikö?"

 "En", Lucy sanoi ja virnisti. "Tule vaikka katsomaan, niin näet!" hän kehotti. Lily pyöritti silmiään.

 "Kai minun on sitten pakko", Lily huokaisi ja tuli mukisematta Lucyn perässä oleskeluhuoneeseen.

 Jo ennen kuin Lily oli päässyt portaat alas, oleskeluhuoneesta kuului jo vähän liiankin tuttu ääni.

 "Bonjour, mademoiselle Evans!"James toivotti iloisesti. Lily hymähti itsekseen.

 "Sitä samaa, monsieur Potter" hän sanoi ja istui sohvalle. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, että Remus ja Peter puuttuivat kokonaan.

 "Lucy…?"Lily kysyi varovasti.

 "Niin Lily?"

 "Mitä se kello oikein oli?" Lily kysyi aavistaen pahinta. Lucy näytti hetken siltä, että purskahtaisi nauramaan, mutta tyytyi vain pureksimaan alahuultaan. James katsoi ensin Lilyyn, Lilystä Lucyyn, ja takaisin Lilyyn.

 "Mitä Lucy sitten sanoi kellon olevan?" James kysyi. Lily puraisi huultaan.

 "Puoli yksi", hän sanoi. James katsoi Lilyä myötätuntoisesti.

 "Se on puoli yhdeksän", hän sanoi. Lilyn silmät laajenivat hiukan.

 "Excusez moi?"Lily kysyi äänessään järkytys.

 "Että kello on vasta puoli yhdeksän aamulla", Lucy sanoi virnistellen. Lily parkaisi.

 "Ja tänään on sunnuntai?"

 "On kyllä"

Lilyn ilme oli tyrmätty.

 "Minä en enää puhu sinulle, Lucy", hän ilmoitti ja laittoi kätensä puuskaan. Lucy katsoi Lilyä pää kallellaan. 

 "Mene sitten takaisin nukkumaan, jos välttämättä haluat", Lucy sanoi nousten ylös sohvalta.

 "En minä enää saa unta", Lily valitti. Lucy virnisti hänelle.

 "Puhuit!" hän hihkaisi ja taputti käsiään. Lily katsoi ystävätärtään kyllästyneesti.

 "Miten sinä voit olla noin lapsellinen?" hän kysyi.

 "Paraskin puhuja", sanoi vuorostaan Sirius, joka oli seurannut keskustelua syrjemmältä. James virnisti Siriukselle.

 "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa"

 "Koirapa hyvinkin", Sirius virnisti.

 "Sanopa muuta", James myönsi. Lilyn ja Lucyn kasvoilla oli oudoksuva ilme.

 "Onko Sirius koira?" Lucy kysyi hölmistyneenä.

 "Miten sen nyt ottaa…"Sirius sanoi arvoituksellisesti. Lucy katsoi Siriusta syvään silmiin, kuin yrittäen saada sieltä vastauksen. Hän joutui kuitenkin pettymään, sillä Sirius puristi silmänsä lujasti kiinni ja näytti Lucylle kieltä.

 "Miten niin, 'miten sen nyt ottaa'?" Lucy kysyi. "Oletko vai etkö?" Sirius huokaisi ja avasi silmänsä.

 "Siitähän sinä sait täksi päiväksi jotain mietittävää" hän sanoi ja sulki taas silmänsä.

 "Ei Lucy millään ehdi!" James ilmoitti päättäväisesti.

 "Miten niin?" Sirius, Lucy ja Lily kysyivät samaan aikaan.

 "Meillä on huispausharjoitukset", James sanoi. Lily katsoi Jamesia järkyttyneenä.

 "Aiotko sinä pitää huispausharjoitukset tänään?" hän kysyi "Vaikka vasta tänään pääsit karkaamaan sairaalasiivestä?"

James kohautti olkiaan. "Aion kyllä. Mitä outoa siinä on?" hän kysyi. Lily katsoi Jamesia topakasti.

 "Eikö Pomfrey kieltänyt?" hän kysyi jämerästi. James virnisti.

 "Kielsi", hän myönsi ja sai osakseen Lilyn murhaavan katseen.

 "Ja aiot kuitenkin? Kuinka itsepäinen sinä oikein olet?" Lily kysyi syyttävästi. James katsoi Siriusta katsella, joka sanoi selvästi: 'Auta minua!'. Sirius kuitenkin vain virnisti muka-pahoillaan. James huokaisi.

 "Tarpeeksi itsepäinen", hän ilmoitti. Lily katsoi Jamesia tutkimaton ilme kasvoillaan, ja mutisi hiljaa jotain, mistä ei saanut selvää. James huokaisi mielessään. Pitikö heidän heti ensimmäiseksi päätyä Lilyn kanssa riitoihin? James laski mielessään hitaasti kymmeneen ja nousi siten ylös sohvalta, ja veti Lilyn mukanaan.

 "Mitä hem-?" Lily mutisi, kun James veti hänet kyynärpäästä kiinni pitäen oleskeluhuoneen toiseen päähän, ja sitä kautta ulos muotokuva-aukosta.

Lily seurasi Jamesia hölmistyneenä ja miettien, mitä pojalla oli mielessä. Viimein James pysähtyi pyöräyttäen Lilyn seinää vasten, ja katsoi syvälle tytön kirkkaan vihreisiin silmiin.

 "Oletko sinä varma tästä?" Lilyn ilme oli äimistynyt, kun hän katsoi Jamesia.

 "Varma mistä?" hän kysyi. James ruskeissa silmissä oli vakava katse ja Lily mietti, oliko hän koskaan nähnyt Jamesia niin totisena.

 "Meistä? Sinusta ja minusta?"

Lily katsoi Jamesia ihmeissään.

 "Meistä?" hän kysyi varovasti. James nyökkäsi. Lily nielaisi. "Mitä meistä?" hän kysyi. Jamesin huulilta karkasi pieni huokaus.

 "Mitäköhän?" James kysyi kireästi. "Ei tämä toimi!" hän murahti. Lily hätkähti.

 "Eikö?" hän kysyi. James yllättyi Lilyn reaktiosta.

 "Sinustako sitten… toimii?" hän kysyi. Lily puraisi alahuultaan. Miten he olivat päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Sunnuntaiaamuna puoli yhdeksän aikaan tyhjällä käytävällä miettimässä, toimisiko heidän juttunsa. Lily katsoi Jamesia silmiin, ja näki niissä jotain, mitä ei ollut ennen nähnyt, eikä siksi osannut tulkita sitä. Vielä.

Lily yritti miettiä Jamesin kysymykseen vastauksen, mutta ei saanut päähänsä mikä olisi kuvastanut hänen ajatuksiaan.

Lily tyytyi nyökkäämään varovaisesti.

 "Mutta… mutta jos me viidessä minuutissa saamme aikaan riidan, niin kannattaako se?" James kysyi ääni väristen. Lily painoi päänsä tiiliseinää vasten, ja huokaisi.

 "Kannattaa", hän viimein sanoi, ja katsoi Jamesia silmiin. "Me, tuota, olemme erilaisia, joten…"Lily ei saanut vastatuksi, sillä hänen äänensä haipui jonnekin.

Jamesin ilme pehmeni hieman.

 "Sitäkö mieltä sinä olet?" hän kysyi, ja tuli hieman lähemmäs Lilyä.

 "Joo" Lily vastasi melkein kuiskaten. James sipaisi punaisen hiuskiehkuran Lilyn kasvoilta, ja se sai kylmät väreet menemään Lilyn selkää pitkin.

 "James, eikö se sinusta sitten kannattaisi?" hän kysyi nähdessään Jamesin pureskelevan alahuultaan.

 "Kannattaa, kannattaa…"

 "Mitä sinä sitten mietit?" Lily kysyi. James nosti katseensa Lilyn silmiin.

 "Mietin, että pitäisikö minun suudella sinua?" James vastasi hymyillen. Lily ei ehtinyt vastata, kun James painoi huulensa vasten Lilyn huulia. Juuri kun Lily oli saanut kätensä kierretyksi Jamesin kaulaan, hän kuuli jostain erittäin inhottavan äänen.

 "Kas, kas, kas…"sanoi joku, joka venytti sanojaan ärsyttävästi. Lily vetäytyi punastuen taakse päin, ja katsoi kuka oli puhunut.

 "Kalkaros!" James sihahti kädet yhä Lilyn vyötärön ympärillä.

 "Potter!" Kalkaros sylkäisi takaisin happamana kuin viikon vanha sitruuna. "Olisitte nyt edes hankkineet huoneen", hän lisäsi halveksuen. James tuhahti.

 "Paraskin puhuja, kun et koskaan…"Jamesin lause jäi kesken, kun Lily tallasi Jamesin varpaille. "Auts!" James parkaisi, "Miten noin pienestä tytöstä löytyy noin paljon voimaa?" hän mutisi harmissaan. Lily kohautti hartioitaan, ja nousi varpailleen, kuiskatakseen Jamesin korvaan: "Ei sinun kannata haastaa riitaa Kalkaroksen kanssa saman tien, kun olet selvinnyt edellisestä"

James katsoi Lilyä ihmeissään. "Eikö?" hän kysyi. Lily pudisti päätään, ja nykäisi Jamesia hihasta.

 "Tule nyt…"Lily aneli hiljaa "Älä jää haastamaan riitaa" James katsoi hetken Kalkarosta murhaavasti, mutta ei kuitenkaan vastustellut, kun Lily nyki häntä hihasta ja veti mukanaan käytävän toiseen päähän. Kalkaros jäi katsomaan hölmistyneenä Lilyn ja Jamesin perään, kun nämä vain kävelivät hänen ohitseen, sanomatta tai tekemättä mitään. Kun Lily ja James olivat kadonneet kulman taakse, Kalkaros uskalsi kääntyä lähteäkseen…

 "Pattiajos!" joku huusi Kalkaroksen takana, eikä tämä ehtinyt väistää valosuihkua, joka iski häntä selkään.

*

 

 "James!" Lily sihahti naurua pidätellen, kun James oli kironnut Kalkaroksen. James näytti viattomalta.

 "Mitä?" hän kysyi. Lily hihitti Jamesin viaton koiranpentu -ilmeelle.

 "Ei sinun olisi pitänyt", tyttö sanoi virnistellen.

 "Eikö?" James kysyi vetäen Lilyn syliinsä.

 "Ei", Lily sanoi.

James oli pitkään hiljaa, vain katsoen Lilyä. Tytön kirkkaan vihreät silmät tuikkivat iloisina, pieni punainen suu oli pienessä hymyssä. Lilyn nenänpäässä oli pisamia, jotka jatkuivat pieninä ryhminä poskipäille asti. Vasta nyt James huomasi, kuinka kaunis Lily itse asiassa oli.

 "Tiedätkö mitä, Lily", James kysyi viimein. Lily pudisti päätään.

 "No?" hän yllytti Jamesia kertomaan asiansa. James katsoi Lilyn vihreistä silmiä, ja yritti pitää mielessään, että he olivat yhdellä Tylypahkan suurimmista käytävistä.

 "Minä en pidä siitä että minut keskeytetään…"James mutisi hiljaa ja painoi pitkän suudelman Lilyn huulille.

 

 

Sirius istui kärsimättömänä tuolissaan oleskeluhuoneessa, katse suunnattuna Lihavan leidin muotokuvan nurjalle puolelle. Hän oli odottanut jo aivan riittävän kauan Jamesin paluuta.

 "Minä en kestä enää!" Sirius ilmoitti Remukselle, joka oli hänkin jo herännyt. Lucy katsoi Siriusta suupielet nykien.

 "Missä välissä sinä olet alkanut odottaa Jamesin paluuta? Juurihan sinä sanoit, että on vain hyvä, että James meni nuoleskelemaan Lilyn kanssa", Lucy muistutti. Sirius katsoi Lucya harmistuneena.

 "Tarkoitin sitä, että menivät jonnekin muualle, etteivät alkaneet nuoleskella tässä!", poika sanoi näyttäen käsillään paljasta lattiaa jalkojensa juuressa. "Minä ehdin harmaantua, ennen kuin Sarvihaara tulee vaimonsa kanssa takaisin", hän valitti kädet puuskassa.

Remus pyöritti silmiään. Siinä puhui vuosisadan suurin naistenmies, joka saattoi itse viettää 12 tuntia vuorokaudesta luutakomeroon lukittuna. Ja nyt Sirius ruikutti, kun James oli kerrankin mennyt tekemään hänen osansa.

 "Merlin sentään, Anturajalka", Remus puuskahti. "Antaisit nyt hyvä ihminen kerrankin Sarvihaaran tehdä jotain kivaa"

Siriuksen silmät alkoivat kiilua pahaenteisesti.

 "Saahan Sarvihaara tehdä paljonkin kivaa meidän kanssamme! Ei siihen tarvita jotain punatukkaista pikkutyttöä"

 "Ja tuo punatukkainen pikkutyttö sattuu olemaan minun paras ystäväni, joten ehdottaisin sinua sulkemaan suusi", Lucy varoitti. Sirius ohitti  varoituksen kätten heilautuksella, ja jatkoi selitystään.

 "Saahan Sarvihaara aina juoksennella meidän kanssa aina tä -", Siriuksen lause jäi pahasti kesken, kun Remus läpsäytti kätensä tämän suun eteen. Remuksen silmissä leiskui katse, joka sanoi selvästi "jos-sanot-enää-sanaakaan-niin-kadut-syntymääsi". Sirius puraisi Remusta tämän kädestä, ja sai tämän irrotettua.

 "Au!" Remus älähti. Sirius hymyili hurmaavasti.

 "Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä", hän sanoi olkiaan kohauttaen. Remus pyöritti silmiään.

 "Tuo ei nyt tainnut oikein sopia tähän tilanteeseen…"hän mutisi, ja katsoi Siriuksen hampaiden jättämää jälkeä kämmenessään. "Sinulla on terävät hampaat", Remus ilmoitti Siriukselle.

 "Yleensä, Kuutamo kultaseni, yleensä"

 "En minä ole sinun 'kultasesi'", Remus mutisi harmistuneena. Lucy katsoi Siriusta ja Remusta oudoksuen.

 "Vai sellaista peliä…"hän mutisi "En minä tiennytkään, että Sirius on suuntautunut poikiin", hän sanoi. Remus hymyili Lucylle myötätuntoisesti.

 "Ei se mitään. Ei kukaan muukaan osannut arvata"

 "En minä ole suuntautunut poikiin!" Sirius ilmoitti.

 "Etkö?" kysyi Peter, joka oli viimein herännyt. "Viime yönä Anturajalka halusi nukkumaan minun viereeni, joten emme ole enää täysin varmoja hänen suuntautumisestaan"

 "Kenen suuntautumisesta?" kysyi James, joka oli juuri tullut Lilyn kanssa takaisin oleskeluhuoneeseen.

 "Siriuksen", Remus ja Lucy vastasivat samaan aikaan.

 "Nuo väittävät, että minä olen suuntautunut poikiin!" Sirius valitti Jamesille. Jamesin kasvoilla leikitteli huvittunut ilme.

 "Niinhän sinä oletkin" hän sanoi istuen Remuksen viereen sohvalle. "Vai mitä, Kuutamo kultaseni?"

Osa 8 A:

 

James istui tavallisella paikallaan pimeydenvoimilta suojautumisen luokassa ja keskusteli Siriuksen kanssa kuiskaten.

 "Viime tunnilla aloitimme suojeliusloitsusta, ja tänään jatkamme aiheesta", professori Gladstone sanoi kovaan ääneen saaden Jamesin ja Siriuksen hätkähtämään.

 "Olisiko herra Potterilla kenties jotain sellaista sanottavaa, jonka koko luokka haluaisi kuulla?" professori kysyi siniset silmät värikkäiden lasien takaa leiskuen.

 "Itse asiassa ei", James ilmoitti hymyillen hurmaavasti. "Ellei professori sitten halua kuulla minkälaiset sukat Antura- anteeksi, Siriuksella on tänään jalassaan"

Professorin silmät leiskuivat vaarallisesti.

 "Minä en ole todellakaan kiinnostunut herra Mustan sukista!" tummatukkainen nainen kihisi, "Sen sijaan minua kiinnostaisi nähdä millainen suojelius herra Potterilla on"

James virnisti Siriukselle ja nousi seisomaan. Hän vilkaisi nopeasti Lilya, joka hymyili hänelle. James hymyili takaisin ja nosti sauvansa ylös.

 "Odotum suojelius!" hän lausui. Hänen taikasauvansa päästä purkautui suuri uroshirvi. Hirvi ravasi luokan ympäri, pysähtyi Lilyn luokse ja pukkasi tyttöä olkapäästä kadoten samalla.

James kumarsi syvään ja istui paikalleen suosionosoitusten saattelemana.

Gladstone näytti järkyttyneeltä.

  "Mistä te pojat olette noin taidokkaat suojeliukset oppineet?" nainen kysyi näköjään yhä muistaen Siriuksen koirahahmoisen suojeliuksen.

James ja Sirius vilkaisivat toisiaan. He tiesivät vastauksen hyvin. Todella hyvin. Mutta siihen liittyi Jamesin näkymättömyysviitta, Kelmien kartta ja kirjaston salaisten kirjojen osasto. James yritti mielessään keksiä peitetarinaa, jonka pystyisi vielä uskomaan, mutta Sirius pelasti kerrankin tilanteen.

 "Jamesin isä on aurori!" Sirius karautti kovaan ääneen.

 "Yliaurori Potter?" nainen kysyi epäuskoisena. "Onko Christopher Potter sinun isäsi?" James nyökkäsi ylpeänä. Kyllähän hänen isänsä oli aurori, mutta ei hän tiennyt, että jopa hänen hieman hassahtanut pimeydenvoimilta suojautumisen professorinsa tiesi sen.

 "No se selittääkin kaiken", nainen huudahti "Haluat kaiketi itsekin auroriksi?"

James nyökkäsi uudestaan. "Niin se olisi tarkoitus". 

 "Sinulla on varmasti lahjakkuutta siihen" Gladstone säteili.

James virnisti Siriukselle Gladstonen kommentin kuulleessaan.

 "Tietenkin minulla on kykyjä auroriksi", James kuiskasi Siriukselle. "Ei minun sukunimeni turhaan ole Potter"

Sirius nyökkäsi. Kyllä hän oli kuullut Pottereiden suvun "perinteistä", kuten sitä, että kun Pottereiden sukuun syntyy uusi jäsen, tämä saa toiseksi nimekseen isänsä tai äitinsä etunimen. Ja tosiaan, suurin osa Pottereiden suvun miespuolisista henkilöistä kouluttautui auroriksi. Eikä huispaushulluuskaan ole sattumaa. Se kulkee suvussa…

 "SIRIUS MUSTA!", Sirius hätkähti hereille ajatuksistaan, kun kuuli kuinka Gladstone huusi hänen nimeään.

 "Niin", hän kysyi arasti.

 "Kerro meille mihin suojeliusta käytetään", professori kehotti. Sirius katsoi professoria hämmentyneenä.

 "Öh…" hän sai sanotuksi. Hän näki kuinka kaksi kättä nousi ilmaan. Toinen Lilyn ja toinen Remuksen. Sirius virnisti. Mikä yllätys.

 "Neiti Evans", professori antoi Lilylle vuoron vastata kysymykseen, jonka oli alun perin osoittanut Siriukselle.

Sirius ei jaksanut kuunnella vastausta, sillä kyllä hän sen tiesi.

Lily istui tylsistyneenä tuolillaan. Häntä ei olisi yhtään jaksanut kiinnostaa suojeliuksen muodostaminen. Hänen mielessään pyöri vain eilinen… James oli joka tapauksessa pitänyt huispausharjoitukset, jotka olivat sujuneet hyvin ilman suurempia kommelluksia. Tosin Sirius ja Lucy olivat taas hairahtuneet nuoleskelemaan keskellä huispauskenttää, ja olivat meinanneet saada Jamesin hermoromahduksen partaalle. Kolme kertaa James oli joutunut irrottamaan Siriuksen ja Lucyn toisistaan, ennen kuin kaksikko oli viimein tajunnut pitää ajatuksensa harjoituksissa, ei toistensa huulissa.

Kun harjoitukset oli viimein saatu päätökseen, Sirius ja Lucy olivat kadonneet jonnekin, eikä kukaan nähnyt heitä ennen kuin vasta myöhään illalla. Molemmat olivat vielä huispausvarusteissaan ja melko rasittuneen näköisiä. Kun James oli kysynyt, missä he olivat olleet, vastaukseksi oli kuulunut jotain Vorosta, Kielletystä metsästä ja "pienestä" nuoleskelusta väärässä paikassa.

James oli kuiskannut Lilylle olevansa sitä mieltä, että Sirius ja Lucy olivat vaarallista seuraa toisilleen.

Lily heräsi ajatuksistaan kuullessaan Jamesin äänen kutsuvat häntä.

 "Lily? Tulisitko takaisin maan päälle?" James kysyi Lilyltä. Lily katsoi hämmentyneenä ympärilleen luokassa. Kaikki olivat jakautuneet pareiksi ja harjoittelivat suojeliusloitsua. Lily tavoitti katseellaan Siriuksen, joka auttoi Lucya, Remuksen joka teki kyllästyneesti yhä uudestaan ja uudestaan täydellisen suojeliuksen (joka näytti olevan jokin suuri karvainen nelijalkainen eläin) kun taas hänen parinaan oleva Peter kiroili oman heikon suojeliuksensa kanssa.

 "Meidän pitäisi harjoitella suojeliusta" James ilmoitti hymyillen huvittuneesti Lilyn hämmentyneelle ilmeelle.

 "Näköjään…" Lily vastasi hiljaa ja nousi ylös tuoliltaan.

James odotti kärsivällisesti kun Lily otti taikasauvansa esille.

 "Sinä varmaan tiedät miten loitsu tapahtuu?" James oletti. Lily nyökkäsi mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.

 "Mikset sinä ole Siriuksen parina?" hän kysyi kiinnostuneena saaden Jamesin virnistämään.

 "Sirius halusi aivan välttämättä ottaa parikseen Lucyn" James ilmoitti. "Sanoi jotain sen tyylistä, että hänellä oli muutenkin asiaa Lucylle". Lily katsoi Jamesin ohi sinne missä Sirius ja Lucy harjoittelivat suojeliusta. Tai ainakin heidän olisi pitänyt harjoitella… Sirius ja Lucy naureskelivat keskenään jollekin.

 "Heillä näyttää olevan hauskaa" Lily totesi hymyillen. 

 "Näköjään… En muistakaan, milloin viimeksi Sirius olisi kaveerannut jonkun tytön kanssa noin kauan" James sanoi. "Taitavat olla molemmat niin samanlaisia, että kestävät toisiaan"

Lily rypisti otsaansa.

 "Ei Lucy ole yhtä ääliö kuin Sirius", hän sanoi närkästyneenä. James naurahti.

 "Ei Anturajalkakaan ole ääliö. Hän vain… esittää vähäjärkisempää kuin oikeasti on".

Lilyn ilme kertoi hänen uskovan Jamesin keksineen äskeisen juttunsa päästään. Hän pudisti päätään nähdessään Siriuksen usuttavan suojeliuksensa  kiusaamaan Kalkarosta.

 "Ääliö mikä ääliö", Lily mutisi. James katsoi punatukkaista tyttöä tutkimattomalla ilmeellä.

 "Et viitsisi olla noin epäystävällinen Anturajalkaa kohtaan" James pyysi hiljaa. Lily siirsi katseensa takaisin Jamesiin. Hän näki Jamesin pähkinänruskeista silmistä, että poika oli tosissaan.

 "Anteeksi" Lily mutisi. Jamesin ilme piristyi, ja hän katsoi Lilyä hymyillen.

 "Eiköhän aleta kiusaamaan Gladstonea sinun täydellisellä suojeliuksellasi?"

Lily katsoi ensin taikasauvaansa ja sitten Jamesia.

 "En minä ole koskaan tehnyt suojeliusta!" Lily ilmoitti ja sai Jamesin ilmeen hämmästyneeksi.

 "Etkö?" hän kysyi. Lily pudisti päätään niin, että punaiset hiukset hulmusivat. "Loitsun sinä tiedätkin, mutta tiedätkö sinä myös sen, miten suojeliuksen saa… Öh… aineelliseksi?" James kysyi. Lily nyökkäsi.

 "Pitää ajatella jotain onnellista muistoa" hän tiesi. James nyökkäsi, mutta Lily ei vieläkään tehnyt mitään, katsoi vain Jamesia.

 "Mitä sinä ajattelit?" hän kysyi. 

 "Arvaa" James virnisti, ja Lily saattoi kyllä hyvin arvata.

 "Jotain ihmistä?" hän kysyi kiusoitellen, kuin ei tietäisi, ketä James oli ajatellut. James nyökkäsi, vaikka tiesi hyvin, että he molemmat tiesivät, ketä hän oli ajatellut. Lily rypisti otsaansa, kuin miettien.

 "Siriusta?" hän arvasi typerästi. James tuhahti.

 "En minä Anturajalalle sellaisia ajatuksia tuhlaa", hän ilmoitti lujasti. Lily virnisti.

 "No sitten en tiedä…" hän sanoi. James katsoi Lilya otsa rypyssä.

 "No, Kuutamoa tietenkin!" Lily pyöritti silmiään hymyillen ja aikoi ensimmäistä kertaa sinä päivänä keskittyä olennaiseen.

 

 Lucy katsoi hymyillen, kuinka James auttoi toisella puolella luokkaa Lilya tämän sauvan asettelun kanssa.

 Lucy ei muistanut Lilyn olleen koskaan noin iloinen kuin tämä oli ollut viimeisen viikon ajan.

 "Kyllä he ovat söpö pari" Lucy ajatteli ääneen. Sirius katsoi häntä toinen kulma kohollaan.

 "Ketkä?" hän kysyi hölmistyneenä. Lucy katsoi Siriusta pahasti.

 "James ja Lily, ääliö! Ketkä muut muka voisivat olla söpö pari tässä luokassa?" Sirius kohautti hartioitaan ja antoi katseensa kiertää ympäri luokkaa. Kun hän viimein käänsi katseensa takaisin Lucyyn, hänen ilmeensä oli vaarallisen imarteleva.

 "Me", hän ehdotti erittäin rakastettavasti hymyillen. "Maailman parhaimman näköinen mies, ja tuollainen pikku tyttönen"

 "En minä ole pikkuinen!" Lucy tulistui. "Etkä sinä ole mies", hän jatkoi. Sirius pörrötti Lucyn hiuksia.

 "Voi kulta, kyllä sinä olet pikkuinen, ja minä olen mies. Ei siitä pääse yli eikä ympäri" hän sanoi ilkikurisesti hymyillen.

Lucy nyrpisti nenäänsä.

 "Missä tilanteessa minä muka olen pikkuinen?" hän tivasi, vaikka tiesi olevansa lyhyt. Ei hän ollut kuin 152 senttimetriä pitkä, ja näytti todella lyhyeltä siinä seistessään Siriuksen vieressä. Sirius kun oli siunattu pituudella.

Sirius oli hetken hiljaa kuin miettien. Sitten hän virnisti Lucylle pahaenteisesti, ja sanoi:

 "Kyllä sinä aika pikkuinen olet, kun nuoleskellessa pitää kumartua lähes epämiellyttäviin asentoihin…"

Lucy punastui syvästi saaden Siriuksen virnistämään vielä leveämmin.

Remus joka oli kuunnellut Siriuksen ja Lucyn keskustelua teki yökkääviä ääniä.

 "Hellitä vähän, Anturajalka, ennen kuin alat yksityiskohtaisesti kertomaan teidän luutakomerokuhertelustanne", hän sanoi. Vaikka Remuksen ääni kuulostikin kepeältä, hänen päänsä sisällä kävi sellainen tunteiden pyörremyrsky, ettei hän itsekkään kunnolla ymmärtänyt sitä. Hän tunsi jonkinlaista kateutta ja katkeruutta Siriusta kohtaan… Välillä hänestä tuntui, kuin Sirius olisi vienyt Lucyn häneltä, vaikka hän tiesikin, ettei se ollut totta. Ei todellakaan!

Kukaan muu kuin hän itse ei tiennyt mitä hän tunsi Lucya kohtaan. Ei hän voinut kertoa kenellekään. Jos hän kertoisi, hän rikkoisi Kelmien pyhän sääntökirjan tärkeintä sääntöä. "Kelmi EI saa varastaa toisen Kelmin tyttöä". Niinpä niin. Vaikka säännöt olikin tehty huumorimielessä, Kelmit noudattivat niitä silti. Remus näki parhaaksi pitää suunsa kiinni tässäkin asiasta.

  "Remus!" kuului Peterin hätääntynyt huuto. Remus kääntyi katsomaan mikä Peterillä oli. Se mitä hän näki, sai hänen suupielenä nykimään. Peter oli saanut lähimmän pöydän tuleen.

 "Mitä ihmettä sinä oikein teit?" hän kysyi Peteriltä, joka yritti kovasti saada edessään olevan pöydän sammumaan.

 "En minä tiedä!" Peter vastasi surkeana, ja paniikki kuulsi hänen äänestään. Remus pyöritti silmiään, ja turvautuen "Aqualito" loitsuun sai pöydän sammumaan. Peter katsoi pelästyneenä mustunutta pöydän pintaa.

 "Minä en todellakaan tajua, miten sinä sait pöydän tuleen" Remus sanoi päätään pudistellen, "Mutta koitapa nyt uudestaan suojeliusta".

Peter katsoi hetken ihmeissään sauvaansa, mutta nosti sen sitten, ja avasi suunsa lausuakseen sanat, joita tarvittiin muodostamaan suojelius.

 

"Odotum suojelius!" Lily sanoi. Hänestä tuntui, että hän oli kokeillut jo miljoonaan kertaan, eikä ollut vieläkään saanut aikaiseksi kuin sellaisen hassun epämuodostuneen hevosen näköisen hahmon, joka kylläkin haihtui saman tien.

 "Ei tämä onnistu!" Lily puuskahti epäonnistuessaan taas. Hän rämähti istuman lähimmälle vapaalle tuolille Jamesin  katsoessa Lilya vaivaantuneena.

 "Kyllähän sinä silloin kerran onnistuit… melkein", James muistutti. Lily katsoi poikaa punaisen hiusverhon takaa, joka oli valahtanut hänen silmiensä eteen.

 "No, joo…" hän myönsi. "Mutta ei se ollut silloinkaan mikään eläin. Se näytti enemmänkin kalalta jolla oli hevosen pää ja neljä jalkaa…" hän marisi.

James puri huultaan. Ei hän ollut arvannut, että Lilyn opettaminen olisi näin vaikeaa.

 "Mitä sinä silloin ajattelit?" James kysyi äkisti. Lily sipaisi hiuksensa takaisin korvan taakse.

 "Milloin?"

 "Silloin kun melkein onnistuit", James oikaisi. Lily punastui äkkiä, ja katsoi kengänkärkiään. James virnisti itsekseen.

 "Hyvä on… ei sinun ole pakko kertoa", hän ilmoitti, ja sai Lilyn punastumaan entistä enemmän. "Koita nyt vielä uudestaan, ja ajattele samaa kuin viimeksi"
Lily nyökkäsi, ja nousi ylös tuoliltaan. Hän otti taikasauvansa taas esiin ja kohotti sen osoittamaan vastakkaista seinää.

Hän veti syvään henkeä, ja antoi muistojen täyttää itsensä.

 "Odotum suojelius!"

Lilyn sauvan kärjestä purkautui pilvimäinen, sinisenä hohtava eläinhahmo, jota hän ei tunnistanut. Lily katsoi säteillen sitä kohtaa, josta hänen suojeliuksensa oli viimein kadonnut.

 "Oi, minä onnistuin!" hän riemuitsi. James hymyili Lilyn iloisuudelle.

 "No, mikä eläin se oli?" hän uteli Lilyltä, joka pudisti päätään.

 "En minä nähnyt", hän sanoi yhä innoissaan.

 "Haittaako se?" James kysyi, ja sai vastaukseksi vain pään pudistuksen.

 "Minä onnistuin, se riittää vähäksi aikaa" Lily ilmoitti. " Tule, mennään katsomaan mitä Sirius ja Lucy tekevät", hän ehdotti. James nyökkäsi, ja tuli Lilyn perässä luokan toiselle puolelle.

 

Lily ja James pujottelivat tiensä pulpettien ja tuolien läpi luokan toisen päähän, missä Sirius ja Lucy kiusasivat suojeliuksillaan  Kalkarosta, ja Peter yritti yhä – huonolla menestyksellä - saada suojeliustaan toimimaan.

Jamesin katsellessa kuinka Lucyn orava-suojelius jahtasi Kalkarosta, jokin pieni ja karvainen suhahti hänen jalkojensa välistä.

 "Mikä ihme se oli?" James kysyi ihmeissään. Remus kohautti hartioitaan.

 "Matohännän suojelius, olettaisin", hän vastasi. James virnisti huvittuneena.

 "Näytti enemmänkin karvaiselta madolta", hän sanoi. Peter mulkoili Jamesia loukkaantuneena, ja oli juuri sanomassa vastaan, kun äkillinen naurunremakka keskeytti hänet.

Vaistomaisesti Lily, James, Remus ja Peter kääntyivät katsomaan Siriuksen ja Lucyn suuntaan. Jamesin suupielet nykivät, kun hän näki, mille kaikki nauroivat.

Kalkaros makaisi lattialla pitkin pituuttaan, hiukset vihreän liman peitossa, ja kasvot ärtymyksestä valkoisina. Hän mulkoili Siriusta silmät viiruina.

 "Anturajalka?" James huusi Siriukselle äänien yli. "Mitä sinä nyt teit Ruikulille?" hän kysyi naurua pidätellen.

Siriuksen kasvoille purjehti Kelmien tavallinen älä-minua-katso-virnistys.

 "Minä vain muutin kaiken rasvan Ruikulin hiuksista vihreäksi", hän vastasi. Lucy nauroi vedet silmissään Siriuksen vieressä nojaten viereiseen pöytään.

Sirius päätti jättää Kalkaroksen hetkeksi rauhaan ja pujotteli nopeasti muiden Kelmien (ja Lilyn) luo. Lucy seurasi hänen perässään yhä kuivaillen silmiään.

 "No, mitäs Potterin pariskunta?" Sirius kysäisi muina miehinä, vilkuillen kuitenkin koko ajan Gladstonen suuntaan.

  "Mitäs tässä…" James vastasi, ja ihmetteli mielessään, kun Lily ei väittänyt vastaan, vaikka häntä sanottiin Potteriksi.

Juuri, kun Sirius oli sanomassa jotain, hänen äänensä hukkui professori Gladstonen äänen alle.

 "SIRIUS MUSTA JA LUCY OLDWOOD!" nainen kiljui. " Mitä tämä merkitsee? Menittekö te kiroamaan herra Kalkaroksen?"

Sirius ja Lucy vaihtoivat huvittuneita katseita.

 "Kyllä, professori", he vastasivat yhteen ääneen. Gladstonen kasvot muuttuivat raivosta punaisiksi.

 "Rehtorin puheille, molemmat! Nyt heti!"

Sirius pyöritti silmiään.

 "Kyllä, professori", hän sanoi. "Viemmekö professorilta terveisiä?" hän vielä kysyi.

 "Mennään nyt vain", Lucy mutisi Siriukselle, joka vain hymyili Gladstonelle, ja vilkutti vielä ovelta.

James pyöritti huvittuneena silmiään.

 "Nyt Anturajalka jo vikittelee opettajia…" hän mutisi.

 

*

 

Pimeydenvoimilta suojautumisen tunnin (joka oli loppunut pian Siriuksen ja Lucyn lähdettyä) jälkeen James, Lily, Remus ja Peter istuivat suuressa salissa syömässä päivällistä, kun Sirius ja Lucy palasivat Dumbledoren kansliasta. Molemmat nauroivat taas jollekin.

Kun he istuivat kolmen muun Kelmin ja Lilyn seuraan, kumpikin näytti liian iloiselta tilanteeseen nähden.

James huomasi Lucyn ja Siriuksen hyvän tuulen, ja katsoi kaksikkoa kysyvästi.

 "Anna kun arvaan", hän pyysi. "Teidät pistettiin järjestelemään luutakomeroita?" hän arvasi.

Sirius pudisti päätään.

 "Ei aivan", hän sanoi virnistellen "Tänä iltana, seitsemältä, palkintohuoneeseen kiillottamaan palkintopystejä, valvojana Voro" hän ilmoitti.

 "Legendaarista", Peter sanoi pilkkoessaan perunoita pienimmiksi.

 "Todella" James totesi.

Lily katsoi kysyvästi Lucya ja Siriusta.

 "Mitäköhän siitäkin seuraa, kun teidät kaksi lukitaan kahdestaan palkintohuoneeseen…?"

Lucy kohautti hartioitaan virnistäen leveästi.

 "Puhtaita ja kiiltäviä pystejä?" hän arveli.

James ei sanonut pitkään aikaan mitään, tuijotti vain lautastaan.

 "Meillä on tänään huispausharjoitukset", hän muistutti. Sirius katsoi Jamesia otsa rypyssä

 "Ai, on vai?" hän kysyi ihmeissään. James nyökkäsi vastaukseksi.

 "Et sinä ole kertonut!" Sirius älähti. James laski haarukan käsistään.

 "Kyllä varmasti kerroin, mutta eräät olivat liian kiireisiä  kuunnellakseen", hän sanoi kädet puuskassa.

Lucy punastui ja painoi katseensa lautaseensa. Hän teeskenteli, ettei ollut kuulut Jamesin sanoja, jotka oli osoitettu sekä hänelle että Siriukselle. He olivat olleet… tuota, kiireisiä.

 "Minkäs minä luonnolleni voin?" Sirius kysyi kepeästi. James pyöritti silmiään kyllästyneesti.

 "Kovin monelle kun onkin luonnollista nuoleskella kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa", hän mutisi. Sirius mutristi suutaan.

 "Kyllä minä välillä nukunkin!", hän muistutti, äänessään hitunen loukkaantumista.

 "Joo, niin nukut", James myönsi. "Mutta silloinkin sinä näet unta nuoleskelusta".

Sirius naurahti kireästi.

 "Ei sinulla ole todisteita", hän puuskahti.

James virnisti pahaenteisesti. "Eikö?"

Sirius pudisti päätään. James katsoi häntä haastavasti.

 "No, mistäs sinä sitten näit viime yönä unta?" hän kysyi. Sirius puri kieltään.

 "Sarvihaara kuule, jos minä yksityiskohtaisesti kertoisin, niin se saattaisi aiheuttaa Matohännälle ikuisia traumoja", hän sanoi. Lily laski pahoinvoivan näköisenä haarukan kädestään.

 "Kiitos, Sirius", hän sanoi kiukkuisena. "Nyt minulta meni ruokahalu". Sirius virnisti pahoillaan.

 "Anteeksi, ei ollut tarkoitus"

Lily huokaisi. "Oli tai ei, minulla ei ole enää nälkä".

Hän katsoi Siriuksen vieressä istuvaan Remukseen, joka ei ollut sanonut sanaakaan, tai syönyt murustakaan.

 "Miksei Remus ole syönyt mitään?" Lily kysyi kuiskaten vieressään istuvalta Jamesilta.

 "Hmm… En tiedä", James valehteli. Kyllä hän tiesi. Hyvinkin. Ei Remus syönyt melkein koskaan jos täysikuu oli lähellä… Ja nyt se oli lähellä.

 "Ai niin, Anturajalka", James aloitti kääntäen taas katseensa Sirukseen. "Tulet sitten hyvissä ajoin takaisin sieltä jälki-istunnosta"

 "Kyllä, äiti", Sirius lupasi. James katsoi Siriusta järkyttyneenä.

 "En minä ole sinun äitisi!"

 

*

 

James istui kyllästyneenä nojatuolissa. Sirius ja Lucy olivat viettämässä jälki-istuntoaan, Peter ja Lily tekivät läksyjä, eikä Remuksesta juuri nyt ollut seuraa, tämä istui vain tuolissaan vaivaantuneen näköisenä. Sellaista se oli aina täydenkuun aikaan. James virnisti itsekseen. Ei hän voinut itselleen mitään. Eihän hän pitänyt siitä, että Remus joutui kärsimään, mutta ei hän voinut kiistääkään, etteikö odottaisi joka kuukautista "kuutamokävelyä" (kuten Sirius asian ilmaisi).

Jamesin ajatukset olivat viimeisen tunnin aikana harhailleet vähän missä sattuu. Pääasiassa Lilyssä. Ja Siriuksessa.

James rypisti otsaansa omille ajatuksilleen. Siriuksessa? Ajatteliko hän Siriusta? Hän palautti äkkiä mieleensä, että hänellä oli Lily, eikä hän tarvinnut enää Siriusta.

Jamesin mieleen palautui se kesäinen päivä, kun hän oli ollut ulkona isänsä kanssa korjaamassa kattoa, joka oli vuotanut ilkeästi viikon takaisen rankkasateen takia.

 

 "James, antaisitko minulle tuon purkin, jossa on nauloja?" Christopher Potter kysyi pojaltaan, joka ojensi purkin tottelevaisesti isälleen. Molemmat istuivat katolla, Christopher kattoa korjaten James vain katsellen ympärilleen.

 "Minä en vieläkään tajua, miksi katto pitää korjata jästikeinoin" Patty Potter, Jamesin tummatukkainen äiti huusi miehelleen, joka hakkasi rivakasti suurella vasaralla naulaa kiinni.

Christopher katsoi alas vaimoonsa, ja väläytti sen vinon hymyn, joka oli periytynyt myös hänen pojalleen.

 "Patty-kulta, me puhuimme tästä jo. Me löimme Vauhkomielen kanssa vetoa, pystynkö tekemään tavallisia töitä ilman taikaa", mies vastasi kääntäen katseensa taas katseensa naulaan, joka oli vääntynyt liiasta voimankäytöstä.

 "Minä en tajua, miksi koskaan menin kanssasi naimisiin", Patty mutisi niin kovaa, että jopa katolla killuva kaksikko kuuli sen. Christopher naurahti.

 "Niinhän sinä sanot", hän mutisi, ja valmistautui lyömään uutta naulaa paikoilleen.

James hymyili itsekseen vanhempiensa nahistelulle. Se oli jokapäiväistä ja sen sävy oli aina positiivista.

 "Pitääkö tuo sinun paikkauksesi varmasti?" James kysyi isältään lievästi epäluuloisen kuuloisena.

 "Tietenkin!" hänen isänsä vastasi nopeasti, ja katsoi ylpeänä luomustaan. Hän oli saanut aikaan kolmen laudanpätkän muodostaman epämääräisen ristikon.

James pudisti itsekseen päätään, ja käänsi katseensa taas tielle, joka hehkui kuumana auringonpaisteen alla. Helleaaltoa oli kestänyt jo viikon, ja se näkyi. Ruoho oli kuivunutta ja kellertävää, ja kukat roikottivat päitään kuihtuneina. Jamesin ja hänen vanhempiensa pukeutumisessakin kuuma ilma näkyi.

James oli pukenut päälleen vain shortsinsa, eikä ollut laittanut edes kenkiä jalkaansa. Ulkona oli vain yksinkertaisesti liian kuuma siihen.

James haroi paksua tummaa tukkaansa, joka tuntui polttavan kuumalta hehkuvan auringon alla, ja huomasi samalla kuinka joku käveli nopein askelin kohti heidän taloaan.

James pisti ensimmäiseksi merkille, että henkilöllä oli mukanaan suuri matkalaukku.

Kesti hetken, ennen kuin James tunnisti, kuka oli tulossa.

 "Sirius!" hän huudahti yllättyneenä.

 "Anteeksi, mitä?" hänen isänsä kysyi ihmeissään. James osoitti tielle.

 "Tuo on Sirius", hän ilmoitti.

James nousi haparoiden seisomaan kattopäreiden päälle, harppoi nopeasti katonharjalle ja hyppäsi ketteräsi alas.

 "James Christopher Potter! Montako kertaa minun on sanottava, ettei katolta hypätä alas?" Patty kiljaisi, kun James pudottautui hänen vierelleen.

 "Anteeksi", James huikkasi juostessaan Siriusta vastaan.

Ensimmäinen asia mitä James pisti Siriuksesta merkille, oli tämän ilme, joka oli sellainen, että tämä voisi vaikka purra, jos hän menisi liian lähelle.

 "Mitä ihmettä sinä täällä teet?" James kysyi heti kun Sirius oli kuuloetäisyydellä. Sirius kohautti hartioitaan.

 "Muutan teille", hän vastasi kuivasti. Siriuksen silmät leiskuivat edelleen hallitsematonta vihaa, eikä Jamesilla ei ollut hajuakaan, miksi.

 "Sinä mitä?" James kysyi uskomatta, että oli kuullut oikein. "Muutat meille?"

Sirius vastaus oli lyhyt. "Kyllä".

James katseli ystäväänsä ihmeissään.

 "Miksi?" hän kysyi aivan ihmeissään katsellen samalla Siriuksen perässään vetämää suurta matka-arkkua. Hän näytti olevan tosissaan. Sirius kohautti taas väsyneesti hartioitaan.

 "Minä sain tarpeekseni Kalmanhanaukiosta" hän vastasi, ja hänen ilmeensä kiristyi. "Eikä minulla kuulemma ole sinne enää mitään asiaa".

James katsoi hämmentyneenä Siriusta.

 "Ja sitten päätit muuttaa… meille?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi. James vilkaisi äkkiä kotipihalleen, ja huomasi vanhempiensa kiinnostuneet katseet. "Odota tässä", hän käski Siriusta. "Minä käyn selittämässä isälle ja äidille  tilanteen".

Jamesin juostessa takaisin omalle tontilleen, hänen päässään takoi vain yksi ajatus. Sirius muuttaisi heille asumaan.

 

Muutaman kuukauden päästä tuosta, James muisteli, Sirius oli uhannut vaihtaa sukunimensä Potteriksi. James hymyili itsekseen. Hänen vanhempansa olivat kieltäneet, sillä heidän mielestään, vaikka Sirius asuikin heillä, eikä ollut puheväleissä perheensä kanssa, hänen oikea perheensä oli aina kuitenkin se yksi ja ainoa.

Kun James mietti nimen vaihtamista, hänen mieleensä nousi ajatus, jonka hän yritti äkkiä karkottaa. Voisiko Lilystä joskus tulla Lily Potter? James järkyttyi jo omista ajatuksistaankin… Voisiko heidän tuore suhteensa jatkua niin pitkään?

 

 

Osa 8 B:

 

Sirius yritti pitää katseensa jossain muualla kuin kiillottamassaan pystissä, sillä se heijasti ikävästi Lucyn – kaulasta alaspäin. Sirius joutui  lähes väkisin vilkuilemaan jalallisen pystin kiillotettua pintaa, ja pikkuhiljaa se alkoi haitata hänen työskentelyään. Eikö Lucy koskaan siirtyisi?

 "Lucy?" Sirius aloitti hitaasti.

 "Niin?" tyttö kysyi nostamatta katsettaan.

 "Voisitko sinä siirtyä hieman oikealle?" Sirius sulki visusti silmänsä.

 "Miksi?" Lucy naurahti ihmeissään.

 "No, kun…" Sirius aloitti avaten silmänsä ja kääntyen katsomaan Lucya. "Tämä hemmetin pysti heijastaa sinut… täältä" hän sanoi ja piirsi suuren ympyrän rintakehälleen. Lucy katsoi häntä hetken hämmentyneenä, mutta virnisti sitten kiusoittelevasti.

 "Ja sinä et voinut pitää silmiäsi erossa?" hän kysyi ilkikurisesti hymyillen. Sirius rypisti otsaansa.

 "En… Ei kun, tietenkin! Miksen pystyisi?" hän sanoi nopeasti. Kun Lucyn virne vain leveni, hän loihti kasvoilleen pahaenteisen hymyn. "Näenhän minä sinut muutenkin!" hän huomautti. Lucyn poskipäille kohosi hyvin hento puna, joka pyyhkiytyi kuitenkin uuden virneen mukana.

 "No nyt sinä voit katsoa", hän sanoi kääntyen niin, että Sirius näki hänet suoraan edestä päin. Sirius nyrpisti nenäänsä.

 "Pystissä oli parempi näköala!"

Lucy pyöritti silmiään ja kääntyi taas kiillottamaan kädessään olevaa palkintolaattaa, joka oli omistettu jollekin, jonka nimi oli Tom Lomen Valedro. Lucy katsoi hetken nimeä laatassa. Miksi se kuulosti niin kamalan tutulta? Mutta hän unohti sen siirtyessään seuraavaan palkintoon.

Sirius kävi kastamassa rättinsä vesisangossa, joka oli asetettu suuren huoneen keskelle. Rutistaessaan enimmät vedet pois hän jäi katselemaan hetkeksi Voroa, joka silitteli Norriska-kissaansa ja hyräili itsekseen. Sirius irvisti Voron hellyydelle kissaansa kohtaan.

Suoristautuessaan takaisin seisomaan, hän kuuli Lucyn äänen takanaan.

 "Älä liiku! Täältä on hyvät näkymät takamukseesi"

Sirius virnisti, mutta nousi kuitenkin.

 "Etkä voi pitää silmiäsi erossa", Sirius kiusoitteli. Lucy katsoi Siriusta suoraan silmiin.

 "Ei, en voi", hän myönsi. Sirius virnisti.

 "Tiesin", hän hihkaisi.

 "Mistä sinä sen muka tiesit?" Lucy tiedusteli. Molemmat olivat unohtaneet, että heillä oli vielä yli puolet palkinnoista kiillottamatta, tai että Voro istui edelleen kissoineen oven suussa.

Sirius hymyili maireasti.

 "Sinä rakastat minua", hän julisti. Lucy pudisti päätään.

 " Enpäs", hän väitti hiljaa. Siriuksen harmaiden silmien katse porautui Lucyn sinivihreiden silmien syvyyksiin. Sirius hymyili edelleen.

 "Kylläpäs", hän väitti vastaan. Lucysta alkoi tuntua, että Sirius oli vaarallisen lähellä.

 "Sirius, en minä-" Lucyn lause jäi kesken, kun Sirius painoi suunsa hänen suulleen. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Sirius päästi Lucyn.

 "Merlin, Sirius…" Lucy mutisi. Hän joutui vetämään monta kertaa syvään henkeä, ennen kuin sai hengityksensä tasaantumaan. Sirius vain virnisteli itsekseen.

 "Niin, sinä et mitä?" hän kysyi. "Etkö sinä rakastakaan minua?" Lucy pudisti päätään.

 "En". Sirius katsoi häntä toinen kulma kohollaan.

 "Katsotaanko?"

 

*

 

James keikkui hermostuneena tuolillaan. Jos Sirius ja Lucy eivät äkkiä raahautuisi paikalle, hänen pitäisi peruuttaa huispausharjoitukset, sillä neljällä pelaajalla harjoittelusta ei tulisi mitään (Jamesille oli juuri tultu kertomaan, että hänen joukkueensa kolmas jahtaaja, Yin Li, oli sairastunut flunssaan).

 "James…"

James kääntyi äänen suuntaan, ja näki Lilyn. Tyttö hymyili ja istui hänen nojatuolinsa käsinojalle.

 "James kuule", Lily aloitti varovaisesti. "Tuota, etkö sinä voisi jättää tämän päivän huispausharjoitukset välin?" hän kysyi. James rypisti otsaansa.

 "Tiesitkö sinä, että peli Luihuisia vastaan on-"

 "Kahden viikon päästä lauantaina. Tiedän. Minä kuule olen joka päivä tekemisissä Lucyn kanssa, joka on melkein yhtä hullaantunut huispaukseen kuin sinä" Lily lisäsi nähdessään Jamesin kummastuneen ilmeen. "Siis mikäli se on mahdollista", hän lisäsi puoliääneen saaden Jamesin mutristaman suutaan. Kun James oli väittämässä vastaan, Lily hymyili hänelle hellästi, ja suukotti poikaa poskelle.

 "Mistä tuo nyt tuli?" James kysyi ymmällään. Lily kohautti hymyillen olkiaan.

 "Suostuttelua huispausharjoitusten peruuttamiseksi".

James nousi huokaisten tuoliltaan.

 "Hyvä on", hän sanoi. "Hyvä on. Minä perun ne hemmetin harjoitukset". Nähdessään Lilyn riemastuneen ilmeen hän mutisi: "Mutta älä luule että otan tämän tavaksi".

 

James palasi kierrokseltaan lievästi järkyttyneen näköisenä.

 "Minä en tajua tätä!" hän parahti Lilylle, joka katsoi Jamesia kysyvästi.

 "Jack, Natalie ja William, kaikki kiittivät minua!" James selitti istuen lähimpään vapaaseen nojatuoliin. 

Lilyn silmät nauroivat Jamesille, vaikka hänen kasvonsa pyrkivätkin olemaan täysin ilmeettömät.

 "Ajattele positiivisesti", Lily kehotti. "Muutaman – anteeksi, tämän vapaa illan jälkeen joukkue jaksaa taas puolet paremmin kuin olisivat tänään jaksaneet", hän sanoi pirteästi, mutta James kuuli pienen särön tytön äänessä.

Jokin pieni, hymyn tapainen nousi Jamesin huulille.

 "No, nyt minä olen koko iltapäivän vapaa", James ajatteli ääneen. "Mitäs nyt?" Lily hymyili pienesti.

 "Mennään pihalle", hän ehdotti. James kohotti toista kulmaansa.

 "Pihalle? Siellä tulee vettä", hän sanoi puoliääneen. Lily nyrpisti nenäänsä.

 "Oletko sinä sokerista?" James pudisti päätän.

 "Minä huolehdin vain sinun terveydestäsi. Jos sinä palellut, saat flunssan ja –"

Lily pyöritti silmiään.

 "Älä nyt rupea ritarilliseksi", hän nauroi vetäen Jamesia ylös tämän tuolista. "Ei pieni tihkusade syö sinua".

 "Sinä kuulostat aivan äidiltä", James jupisi hiljaa.

 "Ja jos siellä sataisi menninkäisiä, ja kyseessä olisi huispaus, niin sinä olisit ollut valmiina lähtemään jo kolme tuntia etuajassa", Lily jatkoi hieman katkerasti, välittämättä Jamesin nyrpeästä ilmeestä.

 "Ethän sinä vain ole keskustellut äitini kanssa?", James varmisti Lilyltä, joka naurahti.

 "En ole, älä huolehdi".

 "Te tulisitte varmasti hyvin toimeen", James sanoi. "Äitini suhtautuu huispaukseen kutakuinkin samalla tavalla kuin sinä".

 "Ja arvatenkin sinun isäsi on aivan yhtä hullaantunut huispaukseen kuin sinä?" Lily arvasi. James virnisti ja nyökkäsi.

 "Sukuvika".

Lily hymyili ja katsoi ulos ikkunasta. Äskeinen tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi, ja kova tuuli heilutti Kielletyn metsän suuria puita. Auki olevasta ikkunasta satoi sisään, mutta kukaan ei näköjään välittänyt siitä. Lähes jokainen oleskeluhuoneessa oleva Rohkelikko oli syventynyt läksyihinsä tai johonkin kirjaan. Muutama kolmasluokkalainen pelasi velhošakkia.

 "Siellä sataa", Lily ajatteli ääneen. Hän näki, kuinka Jamesin huulille nousi vino hymy.

 "Minähän sanoin sinulle", hän muistutti.

Lily hymyili pienesti, vaikka häntä ei olisi yhtään hymyilyttänyt. Hän olisi halunnut olla Jamesin kanssa kahdestaan, mutta ei se enää onnistuisi. Tylypahkan käytävillä liikkui koko ajan joku, oleskeluhuone oli täynnä ihmisiä, ja ulkona satoi vettä.

Päivät menivät opiskellessa ja läksyjen teossa, ja iltaisin James oli jossain Kelmi-ystäviensä kanssa tai huispausharjoituksissa.

Huomaamattaan Lily huokaisi ääneen. Nyt hän tajusi, miksi niin monet ensin ihastuivat Jamesiin, mutta kohta jo valittivat, kuinka… kuinka heille ei jäänyt aikaa.

Lily oli Tylypahkassa olonsa aikana ollut ihastunut moneen poikaan, mutta ensimmäistä kertaa, hän oli ihastunut poikaan, joka myös piti hänestä. Ja nytkin kaikki tuntui kaatuvan. Se oli väärin, Lily huomasi ajattelevansa. Ei kaikki saisi kaatua nyt, kun kaikki oli vasta alussa. Hänen pitäisi vain taistella paremman huomisen puolesta.

 "James, kuule", Lily aloitti. Hän oli päättänyt sanoa sanottavansa.

Mutta, jokin Jamesin silmissä sai hänen ajatuksensa sekaisin, ja yhtäkkiä hän huomasi suutelevansa Jamesia.

Pian Lily kuitenkin kuuli kuinka joku sanoi kiusoittelevasti hänen takanaan.

 "Mitä minä sanoin. Heti kun me emme ole vahtimassa heitä, he ovat oikopäätä nuoleskelemassa jossain nurkassa".

James virnisti Lilylle ja katsoi sen jälkeen tytön olan yli tämän selän takana seisovaan Siriukseen.

 "Tämä ei itse asiassa ole nurkka", James selvensi. Sirius hymähti.

 "Ei niin. Te seisotte käytännössä ottaen keskellä oleskeluhuonetta", hän sanoi.

James pyöritti silmiään.

 "Ääh, ei yksityiskohdat ole noin tärkeitä", hän sanoi hymyillen. Lily loihti huulilleen jonkun hymyn tapaisen, mutta kun Sirius nappasi Jamesin mukaansa, Lily parkaisi itsekseen ja läsähti lähimpään nojatuoliin.

Lucy, joka oli tullut Siriuksen perässä, katsoi ystäväänsä kysyvästi.

 "Mistäs nyt kenkä painaa?" hän kysyi istuen Lilyn vieressä olevalle tuolille. Lilyn silmissä oli tyhjä katse hänen katsellessaan jalkoihinsa.

 "Se on tuo James…", Lily mutisi ja nosti katseensa. Lucy rypisti otsaansa.

 "Mitä Jamesista?", hän halusi tietää. " Juurihan me Siriuksen kanssa löysimme teidät nuoleskelema -".

Lily mulkaisi ruskeatukkaista tyttöä vieressään. "Minä olen nyt ihan tosissani", Lily tuhahti. Lucy kohautti olkiaan.

 "Antaa kuulua sitten: mikä on?".

Lily huokaisi.

 "Minä luulin, että James piti minusta", hän marisi katsellen taas jalkoihinsa. Lucyn suupieli nyki hänen pidätellystä naurusta.

 "Piti?", hän naurahti. "Hänhän palvoo maata jalkojesi alla". Lily oli pitkän aikaa hiljaa ja hengitti muutaman kerran syvään.

 "Miksi hänellä ei sitten ole aikaa minulle?" hän kysyi turhautuneena. "Aina vain Sirius ja huispaus ja Remus ja huispaus ja Peter ja huispaus! Ei koskaan aikaa minulle".

Lucy katsoi Lilya pitkään. Hän tuntui etsivän jotain vastauksia Lilyn kasvoista, ja Lilylle tuli kiusaantunut olo.

 "Tuota…", Lucy sanoi. "Minusta tuntuu, että…".

 "Että mitä?" Lily rohkaisi.

 "Että Jamesista tämä on jotenkin niin… no, unelmien täyttymys, jos siis ymmärrät mitä minä tarkoitan".

Lily nyökkäsi vakavana.

 "Ja hän ei oikein osaa sopeutua tähän tilanteeseen", Lucy selitti nopeasti. Lilyn ilme oli jotenkin turhautumisen ja riemun sekainen.

 "Mutta miksei hän sitten voi viettää aikaa minun kanssani?", hän kysyi.              

Lucy hymyili Lilylle.

 "Koska hän ei ole tottunut siihen että hänen elämänsä rakkaus haluaa viettää aikaa hänen kanssaan".

Lilyn posken punehtuivat hieman Lucyn sanojen johdosta.

 "James on niin tottunut siihen, ettei hänen elämässään ole muuta kuin Kelmit ja huispaus. Sinä olet jotenkin niin uusi asia Jamesin elämässä".

Lily katsoi Lucya ihmeissään.

 "Eli, mitä sinä yrität sanoa? Ettei James pysty ymmärtämään, että minäkin haluaisin olla hänen kanssaan?", hän kysyi. Lucy nyökkäsi.

 "Juuri niin".

Lily rypisti kulmiaan. Voisiko se todella johtua siitä? Oliko hän Jamesille vain jotain niin uutta ettei tämä pystynyt sisäistämään sitä?

 "Mistä sinä muuten olet tällaisen asian saanut päähäsi?" Lily kysyi Lucylta, joka iski hänelle silmää.

 "Sirius…" hän vastasi ja nousi seisomaan. "Kannattaisi ehkä puhua Jamesille".

Lily nyökkäsi, ja katsoi kun Lucy hyppeli Siriuksen viereen sohvalle.

 

Lily etsi vähän aikaa katseellaan Jamesia, muttei löytänyt poikaa mistään. Vastahan James oli mennyt Siriuksen mukaan, Lily mietti. Kun hän katsoi Siriuksen suuntaan, hän katui saman tien että oli katsonut.

Sirius ja Lucy järkyttivät taas pienimpien oppilaiden herkkiä mieliä.

Lily hymähti itsekseen. Ainakaan he eivät kiusaantuneet katseista, joita keräsivät.

Lily käveli oleskeluhuoneen poikki sinne, missä Sirius ja Lucy olivat, ja koputti Siriusta olkapäälle.

 "Missä James on?" hän kysyi Siriukselta, joka haroi mustia hiuksiaan silmiltään.

 "Meni kosimaan Kuutamoista makuusaliin" Sirius vastasi virnistellen leveästi. Lily katsoi Siriusta kysyvästi.

  "Kosimaan?".

Vastaukseksi Sirius nyökkäsi mahtipontisesti. Lily  virnisti itsekseen.

 "Minä luulin, että James on kiinnostunut tytöistä", hän sanoi muka-kauhuissaan. Sirius kohautti hartioitaan.

 "Ehkä, ehkä ei. Me olemme Kelmejä, ei meistä koskaan tiedä".

Lily nyökkäsi. Hän tiesi tasan tarkkaan, mistä Sirius puhui. Hän muisti ne monet kerrat kun McGarmiwa oli saanu uuden, kirkkaan punaisen, hiusvärin, tai sen, kun viidennen luokan alussa James ja Sirius keksivät Suuressa salissa, että olisi helpompi syödä, jos ruokailuvälineet syöttäisivät itse ruokailijoita… Lily irvisti mielessään. Hän oli joutunut pesemään hiuksiaan perunamuusista vielä seuraavana päivänäkin.

Lily heräsi ajatuksistaan ja päätti mennä keskeyttämään Jamesin "kosiomatkan". Hän jätti Lucyn ja Siriuksen rauhaan ja suuntasi askeleensa poikien makuusaliin.

Puolessa välissä portaita Lily katsoi portaikossa olevasta ikkunasta ulos. Aiempi vesisade oli laantunut, ja pilvet purjehtivat poispäin paljasten suuren tumman sinisen taivaan ja muutamat ensimmäiset tähdet.

Lily hymyili itsekseen jatkaessaan matkaansa portaissa ylöspäin. Hän piti lokakuusta. Silloin päivät alkoivat pikkuhiljaa lyhetä, ja taivas oli tumma jo niin aikaisin, että sitä sai ihastella kauan ennen kuin olisi valmis nukkumaan.

Kun Lily viimein saapui portaiden yläpäähän, hän irvisti. Yhdessä ovessa luki suurilla punaisilla kirjaimilla: KELMIT.

Kun Lily oli tarttumassa ovenkahvaan, hän kuuli, kuinka pojan ääni sanoi jollekin:

 "Mutta Lilyllä on oikeus tietää!". Lilyn kiinnostus heräsi. Puhuja oli selvästikin James.

 "Niin, aivan yhtä suuri oikeus kuin Ruikulilla".

Lily painoi varovasti ovenkahvan alas, ja astui sisään.

 "Mitä minulla on oikeus tietää?", hän kysyi varovaisesti. James hätkähti ja kääntyi nopeasti ympäri.

 "Lily, mitä sinä teet täällä?", hän kysyi hätääntyneenä. Lily virnisti Jamesille iloisesti.

 "Tulin katsomaan, että jäänkö minä Remuksen varjoon", hän vastasi. James katsoi Lilya huvittuneena.

 "Mitä ihmettä Anturajalka on sinulle syöttänyt?" hän kysyi.

 "Ei toivottavasti mitään. Lucylle hän kyllä yrittää koko ajan syöttää kieltään".

James ja Remus irvistivät pahoinvoivan näköisinä.

 "Keskellä oleskeluhuonetta?" James arvasi. Lily nyökkäsi. 

 "Onko minulla siis oikeus tietää jotain?", Lily kysyi uudestaan.

James vilkaisi Remusta, joka katsoi Jamesia hyvä-on-jos-sinun-on-pakko-katseellaan.

 "Tuota, itse asiassa on", James vastasi hieman kiusaantuneena.

 "Teidän kihlausko?".

James pudisti päätään.

 "En minä aio Kuutamoa kosia. Ei ole sormustakaan", hän sanoi vakavana.

 "Mutta olet siis hankkimassa?" Lily kysyi katsellen Jamesia pilke silmäkulmassa.

 "Kyll- ei, kun, en!" James huudahti äkkiä. " Anteeksi, Kuutamo, ei ole tarkoitus loukata", hän lisäsi Remukselle, joka kohautti hartioitaan.

 "Non problemé", hän sanoi väsyneesti.

 "Niin, mikä se sinun asiasi oli?" Lily kysyi Jamesilta, joka haroi mustaa, sotkuista hiuspehkoaan.

 "Minä kerron sen sitten joskus", James sanoi väistellen aihetta. Lily katsoi poikaa kysyvästi.

 "Mikset nyt?", hän halusi tietää. James mietti hetken yrittäen keksiä jotain hyvää tekosyytä. Ei hän halunnut kertoa Lilylle nyt. Ehkä sitten joskus, kun täysikuusta oli aikaa jo jonkin verran, ja seuraavaan oli aikaa…

 "No, katsotaan nyt…", James vastasi Lilylle, joka joutui tyytymään vastaukseen mukisematta, sillä James veti häntä jo portaita kohti.

 

Loppuillan James vietti Lilyn kanssa, lähinnä puhuen. James kertoi Lilylle vanhemmistaan, ja siitä, kuinka nämä olivat joutuneet vaihtamaan hääpäivää kahdesti, sillä alkuperäisenä päivänä satoi kaatamalla, ja kadut tulvivat. Seuraavana ajankohtana Jamesin isä oli sairastunut ja hänelle oli noussut korkea kuume.

 "Eikö se ollut vanhemmistasi melko turhauttavaa?" Lily kysyi. James virnisti.

 "Tietenkin oli. Äiti oli sitten heidän lopullisen hääpäivän aamuna sanonut, että jos he vielä kerran joutuisivat siirtämään hääpäivää, hän purkaisi heidän kihlauksensa".

Lily nauroi.

 "Oliko hänellä niin kiire naimisiin isäsi kanssa?" hän kysyi. Lilyn yllätykseksi, James nyökkäsi.

 "Oli, hän nimittäin hätäili, mahtuisiko hääpukuun enää, jos he vielä kerran joutuisivat lykkäämään hääpäiväänsä", James kertoi hymyillen. "Sanoi, että minä kasvoin siihen aikaan liian nopeasti". Lily virnisti Jamesille.

 "Ei ole siis ihmekään, että olet noin iso", hän kiusasi. James näytti Lilylle kieltä.

Jamesista tuntui ihmeen helpolta puhua Lilylle. Ehkä se johtui siitä, että Lilylle pystyi puhumaan aivan erilaisista asioita, kuin Kelmeille. Vaikka kyllähän hän puhui Kelmeille kaikesta, mutta eritavalla, kuin Lilylle.

 "Mikä on iso?" Sirius virnisteli Jamesin selän takana.

 "Ei mikä, vaan kuka" Lucy oikaisi Siriusta. Sirius näytti hölmistyneeltä.

 "Onko sillä nimikin?" hän kysyi Lucylta, joka pyöritti silmiään.

 "Tiesitkö, Sirius, että sinä olet kaksimielisin jätkä jonka olen koskaan tavannut?" Lily puuttui puheeseen.

 "Tai sitten meidän oma pieni johtajatyttömme ajattelee kaksimielisesti", Sirius pisti vastaan virnistäen.

 "Kaksimielisyydelle kunniaa", Lucy mutisi.

 "Kylläpäs meillä on taas järkevät jutut", James hymähti. Sirius näytti Jamesille kieltä.

 "Tämähän on sitä niin sanottua 'sivistynyttä keskustelua'", hän väitti.

 "Mistä kohtaa?" James kysyi kohottaen kulmaansa.

Sirius ei ehtinyt vastata, kun Peter kiirehti heidän luokseen.

 "Remus lähti!", hän ilmoitti äänessään jännitystä.

James rypisti kulmiaan.

 "Hemmetti, mitä kello on?" hän kysyi kääntäen samalla katseensa Siriukseen "Miten kauan te olitte siellä jälki-istunnossa?" 

Sirius naurahti.

 "Ei jälki-istunnossa, mutta matkalla tänne on se yksi luutakomero, niin…" Sirius jätti lauseen merkitsevästi kesken saaden Lucyn punastumaan ja muut läsnäolijat irvistämään.

 "Tarkoitatko sitä kolmannen kerroksen suurehkoa luutakomeroa, jota Voro on vartioinut… siitä asti kun sinä tulit tähän kouluun?" James kysyi kyllästyneellä äänellä.

 "Juuri sitä", Sirius sanoi rehvakkaasti. "Sieltä on hyvät näköalat järvelle… Ja muuallekin", hän jatkoi virnistellen. Puna Lucyn poskilla syveni edelleen.

 "Äh, Anturajalka, me emme halua kuulla teidän yhteisistä hetkistänne luutakomeroon suljettuina", James totesi. Sirius kohautti harteitaan.

 "On vaan niin kiva katsoa kun Lucy punastelee…", hän puolusteli. Lucy painoi kasvot käsiinsä ja mutisi jotain käsittämätöntä. Lily hymyili itsekseen Lucylle, joka häpesi näköjään sekä itseään että Siriuksen suurta suuta.

Lilyllä kuitenkin pyöri muutama kysymys päässä… Minne Remus oli lähtenyt? Mikäs siinä oli niin tärkeää? Ja eikös tänään ollut maanantai? Eikös Kelmeillä ollut "jotain menoa" tänään?

 "No, milloin me mennään?" Peter kysyi malttamattomana. Lily rypisti otsaansa.

 "Menette minne?" hän kysyi. James mulkaisi Peteriä, mutta hymyili Lilylle.

 "Bisneksiä, kulta, bisneksiä", hän sanoi. Lily katsoi Jamesia kysyvästi.

 "Bisneksiä? Siriuksen bisneksiäkö?"

James irvisti. Siriuksen "bisnekset" olivat lähes joka kerta nuoleskelua jonkun tytön kanssa, milloin missäkin.

 "Ei, ei Siriuksen bisneksiä… ellet sinä sitten välttämättä halua?", hän kysyi toiveikkaasti. Lily irvisti päätään pudistaen.

 "Kiitos mutta ei kiitos. Ainakaan tässä, eikä nyt", hän lisäsi, saaden Jamesin virnuilemaan omahyväisesti.

 "No niin, kyyhkyläiset, asiassa eteenpäin", Sirius hoputti. "Eli, me mennemme noin viiden minuutin päästä", hän sanoi Peterille, jonka kasvot hehkuivat innosta ja jännityksestä.

 "Sarvihaaraseni, onko sinulla kaikki tarpeellinen?" Sirius kysyi yhtään välittämättä siitä, että heitä kuunteli kaksi asiaankuulumatonta henkilöä. 

James pudisti päätään. "Molemmat ovat vielä ylhäällä", hän sanoi.

 "Minä käyn hakemassa", Sirius lupautui ja lähti hyppelemään kohti makuusalin portaita, Peter perässään.

Siriuksen mentyä Lucy mutisi jotain jättäen Jamesin ja Lilyn kahdestaan.

Lily katseli hetken hiljaa Jamesia. Hän tiesi, ettei James kertonut hänelle kaikkea. Ei hän ollut sitä uskonutkaan, mutta silti hänellä oli jotenkin ontto olo kuunnellessaan Jamesin ja Siriuksen juttuja mitään ymmärtämättä.

 "Lily", James aloitti äkkiä.

 "Niin?".

 "Kuule", James aloitti hitaasti, "Minä… tuota, äh, unohda", hän mutisi. Lily katsoi poikaa pää kallellaan. James oli selvästi aikonut sanoa jotain, ja nyt tuo sanomatta jäänyt lause jäi vaivaamaan hänen mieltään.

Lily näki, kuinka Sirius hyppeli alas makuusalin portaita kädessään pergamentin palanen. Peteriä ei näkynyt missään.

Sirius tuli puolijuoksua Jamesin ja Lilyn luokse.

 "Minne sinä jätit Matohännän?" James tiedusteli. Sirius virnisti.

 "En minnekään", hän vastasi. Ensin Jamesin kasvoille tuli hämmentynyt, sitten ärsyyntynyt ilme.

 "Miten hemmetin tyhmiä te osaatte olla?" hän kysyi. Siriuksen virnistys lopahti hieman, mutta hän ei vastannut.

James pudisti päätään. "Äh, ihan sama, menkää te edellä, minä tulen kohta", hän mutisi. Sirius kohotti kulmiaan, mutta ei kysynyt mitään, lähti vain kohti muotokuva-aukkoa. Kun James näki kuinka Sirius katosi oleskeluhuoneesta, hän kääntyi takasin Lilya kohti.

 "Lily, kuule, minä olen pahoillani, mutta minun on aivan pakko mennä", hän sanoi, ja Lily näki hänen silmistään, että hän tarkoitti sanojaan. "Tämä on vain ja ainoastaan Kuutamon – siis Remuksen – takia", James jatkoi.

Lily olisi halunnut kysyä, minne James oli lähdössä, mutta oletti ettei saisi vastausta. Ainakaan vielä.

 "James, ei se mitään, mene vain", Lily sanoi kasvoillaan pieni hymy. James hymyili hänelle pienesti ja suuteli häntä nopeasti huulille.

Sitten James kääntyi ja kiiruhti Siriuksen perään.

Hän kiipesi muotokuva-aukosta ulos ja näki Siriuksen, joka seisoi käytävällä toisessa kädessään Kelmien kartta, toisessa näkymättömyysviitta. Peter seisoi rottahahmossaan Siriuksen jalkojen juuressa.

 "No niin, alahan pistää vähän kiirettä niillä hirvensorkillasi, Romeo", Sirius puuskahti. "Vai jäitkö kenties suustasi kiinni –kirjaimellisesti?"

James tuhahti. "Pää kiinni, rakki. Ja kuka on Romeo?"

Sirius vain virnisti ottaessaan taikasauvansa esiin ja napauttaessaan sillä pergamentinpalasta joka hänellä oli kädessään.

 "Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni" hän sanoi. Pergamentti, joka oli vielä äsken ollut aivan tyhjä, alkoi muodostaa pinnalleen musteviivoja. Pian Sirius piteli käsissään hyvin yksityiskohtaista karttaa Tylypahkan tiluksista, salakäytävistä ja ihmisistä. 

 "Norriska väijyy eteishallin etuosaa, ja Voro on tässä melko lähellä", Sirius ilmoitti. James kumartui katsoman karttaa jonka he olivat kaksi vuosi sitten tehneet, ja etsi katseellaan aivan väärän pisteen. Pisteen ylänurkassa luki pienellä tekstillä Lily Evans. Sirius huomasi Jamesin katselevan aivan väärälle puolelle karttaa, joten hän käänsi kartta niin, että Jamesin katse osui jonnekin aivan muualle.

 "Mitä helvettiä Ruikuli tekee tyttöjen vessassa?" James parkaisi. Sirius katsoi Jamesin osoittamaa pistettä, jonka päällä luki  Severus Kalkaros.

Sirius katsoi karttaa ihmeissään.

 "Sarvihaara, tuo ei ole tyttöjenvessa, vaan luutakomero", hän sanoi varovasti.

 "Häh?".

 "Luutakomero, hirvenpuolikas, luutakomero. Sellainen mihin sulkeudutaan, kun ei viitsi nuoleskella julkisilla paikoilla, tai kun haluaa mennä Voroa piiloon, tai –"

 "Kiitos, Anturajalka, riittää jo", James tuhahti. "Luutakomerot ovat myös sitä varten, että siellä säilytetään niitä luutia, ääliö".

 "Se olisikin tullut seuraavaksi", Sirius puolustautui ja katsoi taas karttaa. "Eikö meidän pitäisi mennä jo, Kuutamo-raukka joutuu muuten muuttumaankin ihan yksin".

James katsoi Siriusta ihmeissään. Pojan äänestä kuulsi jotain joka kieli tämän olevan tosissaan. Hänen äänessään oli ripaus jotain, jota James kuuli vain hyvin harvoin. Huolta?

Sitä James ei ehtinyt miettimään, kun Sirius jo heitti häntä näkymättömyysviitalla naamaan.

 "Aletaan mennä, kultapoju", Sirius sanoi reippaasti, ja katsoi sitten rottaa heidän jalkojensa juuressa.

 "Matohäntä, käy sinä harhauttamassa Norriska, niin me tulemme kohta perässä". Peter-rotta nyökkäsi ja lähti viilettämään häntä vipattaen kohti eteisaulaa.

 

Kun Sirius ja James saapuivat näkymättömyysviitta päällään suureen eteisaulaan, Peter –tai siis, rotta - odotti heitä jo. Rotan selässä oli pieni verta vuotava haava.

Helvetin Norriska, James ajatteli ärsyyntyneenä. Se kissa ansaitsi kunnon potkun takalistolleen…

Sirius vilkaisi karttaa kädessään ja totesi, että oli turvallista ottaa viitta pois. Kun Peter näki ystävänsä, hän muuttui takaisin ihmismuotoon.

 "Hemmetin Norriska", hän manasi. "Se lähti perääni kuin syöjätär heti nähtyään minut!".

James virnisti pahoillaan. "Se oli tarkoituskin", hän sanoi. Peter näytti hapanta naamaa.

 "Miten pääsit siitä eroon?" Sirius kysyi kiinnostuneena. Peter hymyili ylpeästi ja röyhisti rintaansa.

 "Suljin sen haarniskaan!".

Sirius ja James purskahtivat nauruun.

 "Eiköhän aleta painua", James sanoi viimein. "Ettei Kuutamolle tule ikävä Anturajalkaa".

 

James katseli autiolla pihamaalla ympärilleen. Taivas oli pilvetön ja täysikuu paistoi kirkkaana taivaalla. Ulkona olikin kylmempi kuin James oli olettanut. Ei tuullut, mutta oli kylmä. Sade oli loppunut, mutta nurmikko kiilsi pisaroista kuunvalossa.

Rotta juoksi huitovan tällipajun luokse ja tönäisi kuhmua sen juuressa. Puu pysähtyi heti ja rotta kipitti pienestä aukosta sisään.

Sirius joutui vetäisemään Jamesia hihasta ennen kuin tämä tajusi lähteä liikkeelle.

Sirius ja James kävelivät, yhä viitan alla, Tällipajun luo ja ryömivät pieneen onkaloon sen juuressa. James työnsi viitan taskuunsa ja antoi Siriuksen mennä ensin.

Jo muutaman metrin kuluttua James pystyi jo melkein seisomaan, ja käytävän puolivälissä James sai juostua Siriuksen kiinni.

 "No, mitä me tehdään? Riehutaanko Rääkyvässä röttelössä vai Tylyahossa?", hän kysyi. Sirius pudisti päätään.

 "Mennään Kiellettyyn metsään", Sirius enemmän käski kuin kysyi.

 "Hyvä on", James suostui, "Mennään metsään". Hänestä Siriuksen käytös tuntui jotenkin oudolta, mutta hän ei jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota.

 

Mitä lähemmäs James ystävineen tuli Rääkyvä röttelöä, sitä suuremmaksi jännitys Jamesin mahanpohjassa muuttui.

 "Miten minusta tuntuu, että tämä käytävä on pidentynyt viime kerrasta", hän kuuli Siriuksen mutisevan edessään.

Peter – rottahahmossaan – oli ensimmäisenä perillä Rääkyvässä röttelössä. Sirius ja James kiipesivät vähän ajan päästä sisään pienestä aukosta, joka oli Rääkyvän röttelön alimmaisen kerroksen takaseinässä ja lähtivät kipuamaan toiseen kerrokseen johtavia portaita. James ymmärsi hyvin, miksi Remus oli aina toisessa kerroksessa muuttaessaan muotoaan. Sutena hän olisi saattanut karata salakäytävästä ulos, eikä sen jälkeen olisi ollut tietoakaan mistä tämä olisi aamulla itsensä löytänyt. Vaikka Kelmit aina vitsailivat siitä, he kaikki tiesivät Remuksen pelkäävän pääsevänsä puremaan jotakuta. Hän ei antaisi sitä itselleen koskaan anteeksi, he tiesivät sen…

 

Portaiden yläpäässä aukeni suurehko huone, jonka ikkunat oli laudoitettu umpeen. Haju oli ummehtunut, ja homeinen. Valo oli hämärä, ja pöly heikensi näkyvyyttä. Sirius Jamesin vieressä muutti muotoaan ja vasta silloin James huomasi, että Remus makasi lähes keskellä huonetta, silmät kiinni, pinnallisesti hengittäen.

Sirius-koira käveli varovaisesti Remuksen luo ja laskeutui makaamaan Remuksen viereen. Koiran läsnäolo sai Remuksen avaamaan silmänsä. Hyvin pieni hymyn tapainen löysi paikkansa hänen huuliltaan, mutta se katosi kun kuunvalo pääsi laidoitettujen ikkunoiden takaa, ja loi pienen valonsäteen lattiaan, vastapäiseen seinään, valaisten myös lattialla makaavan Remuksen.

Muutaman lyhyen sekunnin ajan näytti siltä kuin jokin Remuksessa olisi unohtanut miten täysikuu vaikutti häneen, mutta se jäi vain toiveeksi. Hänen silmänsä rävähtivät auki kuin sähköiskusta, ja hänen raajansa alkoivat täristä.

Sirius tajusi nousta ylös ja perääntyä muutaman askeleen Remuksesta. James muutti ovensuussa muotoaan hirveksi ja tunsi kuinka Peter livisti hänen jalkojensa välistä huoneeseen.

Vaikka James oli jo moneen kertaan nähnyt Remuksen muodonmuutoksen, se tuntui aina yhtä pahalta. Remuksen raajat pitenivät, kämmenet ja jalkaterät käpertyivät tassuiksi, joista pistivät esiin terävät kynnet. Hänelle kasvoi turkki ja häntä. Hänen päänsä piteni, kuono, suipot korvat, terävät hampaat, kaikki tuntui tapahtuvan täysin vastoin Remuksen omaa tahtoa, näyttäen niin tuskalliselta verrattuna Siriuksen, Jamesin ja Peterin muuttumiseen, että teki pahaa vain katsella sitä.

Viimein Remuksen paikalla lattialla makasi kiivaasti hengittävä susi, jonka rinta nousi ja laski sen hengityksen tahtiin. Susi vain makasi. Se ei liikahtanut lainkaan. Sirius lähestyi sutta hitain askelin, varoen liian nopeita liikkeitä. Kun se tuli aivan suden viereen, se laski päänsä sen silmien tasolle. Susi avasi hitaasti silmänsä ja murisi Siriukselle.

Sirius virnisti erittäin epäkoiramaisesti, mutta susi jatkoi matalaa murinaansa. Se nousi hitaasti seisomaan, totutelleen hetken kaikkiin neljään jalkaansa. Sen hengitys rahisi hieman, kun se vihdoin tavoitti tasapainon. Sirius katsoi sutta pää kallellaan, kuin odottaen jotain. Susi ulvahti pienesti, kuin sitä olisi potkaistu. Sitten se ryhdistäytyi, nosti päänsä pystyyn ja päästi suustaan pitkän vihlovan ulvonnan…

 

James, Sirius ja Peter palasivat aamun sarastaessa takaisin Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Heissä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että he olivat juuri painineet ihmissuden kanssa. James ja Sirius olivat viettäneet yhteensä ainakin vuoden sairaala siivessä, ja olivat siellä ollessaan pistäneet mieleensä erilaisia parannusloitsuja.

Ainoa mitä he eivät olleet osanneet parantaa, oli Siriuksen nilkka, kun tämä oli pudonnut (Remuksen pudottamana) alas portaita Rääkyvässä röttelössä. Hänen nilkkansa oli ilmeisesti vääntynyt jotenkin, eivätkä hänen ja Jamesin taidot riittäneet sen korjaamiseen. Nyt Sirius nilkutti, varoen toista jalkaansa. Remus oli ollut tavallista hurjemmalla päällä, riehunut niin etteivät he olleet päässeet minnekään röttelöstä.

 "Hän on varmaan puutteessa", Sirius oli ehdottanut. "Milloin hänkään on viimeksi nuoleskellut jonkun tytön kanssa…?".

Kello Jamesin ranteessa näytti puoli viittä. He ehtisivät nukkua pari tuntia ennen kuin pitäisi herätä aamun tunneille… Sirius ja Peter nousivat heti oleskeluhuoneeseen päästyään ylös makuusaliin, sanomatta edes hyviä öitä Jamesille.

James jäi vielä kiertämään oleskeluhuonetta – itsekään tietämättä syytä. Ohittaessaan suuren punaisen sohvan, näky pisti hänet hymyilemään. Lily nukkui sohvalla pieni hymy huulillaan. Pian kuitenkin Jamesin hymy hyytyi. Lily puristi kädessään kirjettä, jonka lähettäjän kohdalla luki Michael Chamberlain…

Osa 9

 James nojasi pesuhuoneen seinään antaen kylmän veden valua päälleen. Hän oli kuoleman väsynyt. Ne muutamat tunnit, jotka hän olisi voinut nukkua, hän oli pyörinyt valveilla sängyssään. Hän tiesi olevansa typerä ja kamalan mustasukkaisuuden pauloissa, mutta minkäs hän sille voi? Hän oli lievästi sanottuna rakastunut Lilyyn, mutta tämäpä ei näyttänyt millään tavalla olevan kiinnostunut hänestä. Sai vain kirjeitä siltä – siltä…

 "James Potter, jos aiot viipyä siellä suihkussa seuraavat kuusikymmentäkahdeksan vuotta, sinun tulee ilmoittaa se nyt, sillä me myöhästymme aamiaiselta!" Sirius huusi hakaten ovea nyrkillä.

James pyöritti silmiään, sammutti suihkun, ja otti ensimmäisen käteen sattuneen pyyhkeen (joka oli varmastikin Remuksen).

 "En ajatellut olla kuin kuusikymmentäseitsemän vuotta, älä hätäile", hän vastasi avaten oven. Pamauksesta päätellen ovi oli osunut Siriusta päähän.

 "Murhayritys!" Sirius huudahti hieroen otsaansa.

 "Sinulla on vain iso pää."

Sirius näytti Jamesille kieltä. James oli kuin ei olisi tuota kaunista elettä huomannutkaan ja suuntasi pylvässänkynsä luo ja etsimään vaatteensa.

 "No niin, mikäs nyt on?" Sirius kysyi. James katsoi Siriusta ihmeissään jättäen sukkansa puolitiehen.

 "Miten niin?" hän kysyi ihmetyksen paistaessa hänen äänessään. Sirius katsoi häntä kädet puuskassa.

 "Sinä olet viimeksi viettänyt suihkussa noin kauan aikaa, kun Lily haukkui sinut pystyyn rakkaan Minervamme edessä", hän sanoi.

James huokaisi syvään.

 "No, nyt ei ole Lily ollut haukkumassa", Sirius jatkoi. "Joten, mikä on?"

James katsoi ensin Siriusta, sitten sukkaansa ja päätyi sitten sukkaan. Hän veti sen loppuun asti jalkaansa ja katsoi sitten Siriusta.

 "Et uskoisi, vaikka kertoisin", hän sanoi. Siriuksen silmät pyöristyivät järkytyksestä.

 "Oletko sinä homo?"

 "Mitä? En!" Oli Jamesin vuoro järkyttyä.

Sirius huokaisi helpotuksesta.  "Minä jo pelästyin…"

 "Mistä sinä olet tuollaisia saanut päähäsi?" James kysyi ihmeissään.

 "Mitä – en mistään", Sirius sanoi kiireesti. "Varmistin vain." Jamesin ilme kieli Siriukselle sen, ettei tämä uskonut.

 "Enkö olisi muka saanut kysyä?" Sirius tulistui.

 "Sinusta kun ei koskaan tiedä James sanoi. "Tuli vain vahvasti mieleen se, kun sinä kysyit viidennellä, olinko kiinnostunut Marie Smithistä, kun olit itse kiinnostunut."

Sirius katsoi Jamesia ensin ihmeissään, sitten ärsyyntyneenä.

 "Eli nyt sinä siis kuvittelet että minä pidän pojista?"

 "En minä niin sanonut!" James sanoi äkkiä. "Sinä olet tänään herkkänahkainen…" hän vielä lisäsi hiljaa.

 "Minä en ole herkkänahkainen!" Sirius huudahti.

 "Etpä tietenkään…" James mutisi. Sirius mulkaisi häntä murhaavasti.

 "Minulla nälkä ja haluan syömään! Nyt!"

James nyökytteli, "Kyllä, kyllä", hän sanoi. "Mutta missä on Peter?"

Sirius katsoi ympärilleen kuin olisi vasta äsken muistanut koko Peterin.

 "Mistä minä tiedän", hän sanoi. "Ehkä Matohäntä on löytänyt nuoleskeluseuraa, tai lähtenyt naisiin, tai jotain…"

James pyöritti dramaattisesti silmiään.

 "Sinullahan kun ei muuta olekaan mielessä". Sirius ei ruvennut väittämään vastaan vaan alkoi hoputtaa Jamesia aamiaiselle.

 

Suuri sali oli lähes täysi. Heidän hämmästyksekseen jopa Dumbledore oli tullut aamiaiselle, ja söi nyt paahtoleipää keskustellen kiivaasti Kuhnusarvion kanssa. Sirius ja James haravoivat katseellaan Peteriä, Lilyä ja Lucya, mutta joutuivat tyytymään vain Lilyyn, joka jutteli kuudesluokkalaisen Sue Davidsonin kanssa.

Sue oli räväkkä, (tällä hetkellä) sinitukkainen tyttö, joka toimi huispausotteluiden kuuluttajana. Jamesin mielestä hän oli oikeinkin mukava tyttö, poikien saartama tietysti koko ajan. Kuinka usein sitä tapasi metamorfimaagin, joka rakasti huispausta ja jolla oli enemmän poika- kuin tyttökavereita.

James oli montakin kertaa saanut kuulla Siriukselta, kuinka hyvännäköinen Sue oli minäkin päivänä, mutta kun Sue oli antanut kauniisti – mutta erittäin epähienostuneesti – Siriukselle rukkaset, Sirius oli tyytynyt pitämään Sueta vain kaverina.

Sirius ja James istahtivat tyttöjen viereen.

 "Huomenta, Lily", James toivotti punatukkaiselle tytölle, joka luki kyllästyneesti Päivän profeettaa.

 "Huomenta", hän vastasi kohottamatta katsettaan. James ei osannut sanoa enää mitään muuta. Kirje, jonka Lily oli Chamberlainilta saanut, ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.

 "Lily-kukkanen, missä Lucy on?" Sirius kysyi Lilyltä, joka nosti katseensa lehdestä ja katsoi Suen ohi Siriusta.

 "Lähti etsimään Jamesia", hän sanoi.

 "Miksi hän minua etsii?" James kysyi ihmeissään. Lily kääntyi nyt katsomaan Jamesia.

 "Dumbledore kertoi, että Tylyahon viikonloppu on siirretty viikolla eteenpäin…"

 " Mutta silloinhan on -"

 "… ja huispausmatsi on siirretty tälle viikonlopulle", Lily lopetti.

 "MITÄ?!" James huudahti niin kovaa, että ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. "Mutta eihän niin voi tehdä… Ei meillä ole aikaa kahden viikon harjoituksiin viikossa… Me hävitään…" James mutisi itsekseen. Äkkiä hän nousi ylös ja kiiruhti korokepöydän suuntaan. Hän pysähtyi Dumbledoren eteen.

 "Anteeksi, öh, professori Dumbledore?"

Dumbledore käänsi tuikkivat silmänsä Jamesia kohti.

 "Niin, James", hän kysyi. James vaihtoi hetken painoa jalalta toiselle, ennen kuin katsoi professoria uhmakkaasti.

 "Miksi huispausottelun ja Tylyahon retken ajankohtia on vaihdettu?" hän kysyi, "Meillä ei ole aikaa pitää kahden viikon harjoituksia yhden viikon aikana".

Rehtorin hymy ei haihtunut minnekään.

 "Uusi taikaministeri, Cornelius Toffee, pyysi päästä katsomaan huispauskauden ensimmäistä ottelua, eikä hänelle käynyt kuin tämä viikonloppu, joten lupauduin vaihtamaan ottelun päivää", rehtori selitti. Väri oli kadonnut kokonaan Jamesin kasvoilta.

 "Taikaministerikö on tulossa katsomaan ottelua?" hän kysyi ääni väristen.

 "Kyllä, juuri näin", Dumbledore myhäili. James näytti siltä että pyörtyisi pian. Hän kääntyi ympäri ja asteli haparoiden takaisin pöytään, jossa Sirius söi jo kolmatta leipäänsä ja Lily oli lukenut lehtensä loppuun.

 "Miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?" Lily kysyi pojalta, kun tämä istui tuolille hänen viereensä.

 "Taikaministeri on tulossa katsomaan ensi viikonlopun ottelua", hän sai soperrettua.

 "Mihäh?" Sirius kysyi suu täynnä paahtoleipää. "Taikaminihheri?"

 "Joo, siksi ne oli vaihdettu."

 "Eli siis, taikaministeri tulee kastomaan kun Rohkelikon murskajoukkue hakkaa Luihuisen!" Sue  pisti väliin.

 "Murskajoukkueen, jolla on ollut kolmet harjoitukset", James mutisi voidellen leipäänsä.

 "Mutta onhan teillä vielä viikko aikaa", Lily muistutti.

 "Joo, viikko, jonka aikana ehtii olemaan neljät harjoitukset, joten me hävitään kirkkaasti Luihuisille", James muistutti surkeana. Lily huokaisi ja laski kurpitsamehunsa pöydälle.

 "Teillä on tänään neljästä eteenpäin harjoitukset", hän sanoi. James tuijotti häntä ihmeissään.

 "Ei voi olla! Luihuiset ovat varmasti varanneet kentän jo paljon ennen meitä", James muistutti.

 "Kuule, kuka sai viime muodonmuutosten läksystä satakuusikymmentäkaksi pistettä sadastakuudestakymmenestä?" Lily kysyi uhmakkaasti.

 "Sinä", James mutisi.

 "Kyllä minä saan McGarmiwan jotenkin järjestämään teille harjoitukset täksi illaksi", Lily sanoi hymyillen. Hän nousi ylös ja kiirehti korokepöydän luokse puhumaan McGarmiwalle.

 "Hän on menettänyt järkensä", Sirius mutisi paahtoleipänsä takaa.

 

Aamun ensimmäinen tunti oli taikajuomia –luihuisten kanssa. Professori Kuhnusarvio suurine viiksineen suosi Lilyä joskus vähän liiallisuuksiin asti. Joskus se tuntui epäreilulta, mutta kukapa pistäisi pahakseen muutamaa ylimääräistä pistettä aina välillä…

 "Miksei Kuutamo voi olla täällä", Sirius valitti kuiskaten tutkien taikajuomakirjaansa. "Minä en yksinkertaisesti tajua, miten tämä tehdään!"

James katsoi noidankattilaansa joka höyrysi tummansinistä höyryä, vaikka sen olisi pitänyt olla vaaleanpunaista.

Muutaman tuolin päässä Lily hämmensi sankan vaaleanpunaisen savukiehkuran takana omaa noidankattilaansa Kuhnusarvion ihailevan katseen alla. Myös Kalkaroksen kattilasta tupruava savu oli saanut oikean värinsä.

Räjähdys ja sitä seuraava kiljunta, saivat Jamesin takaisin maanpinnalle. Peterin keitos oli räjähtänyt ja oranssia lientä roiskunut ympäriinsä. Kaikki, jotka olivat olleet muutaman metrin päässä Peteristä, olivat saaneet roiskeita, ja liemi syövytti nyt kaapuja allaan.

 "Piskulan, mitä sinä oikein teit?" professori Kuhnusarvio päivitteli. Peter katsoi hämmentyneenä, miten hänen kaapunsa lahkeet sauhusivat ja katosivat liemen alle.

 "Minä – minä laitoin jauhetut ruusunpiikit ja tuo räjähti!" Peter mutisi hätääntyneenä.

 "Typerä poika, lisäsitkö ne ennen salamanterin silmiä?" professori Kuhnusarvio kysyi viikset väristen.

Peter pudisti päätään pienesti. Hänen silmissään välkkyi pelko.

 "Voi sinua typerää, ruusunpiikit laitetaan aina ennen salamanterin silmiä", Kuhnusarvio opasti. Peter nyökkäsi irvistäen. Oranssi keitos alkoi poltella hänen paljasta ihoaan, joka paistoi reikiintyneistä kaavun hihoista.

 "No niin, sinun pitää varmaankin käydä pikaisesti näyttämässä noita palovammoja matami Pomfreylle, samoin kaikki muutkin, jotka saivat lientä päälleen", Kuhnusarvio sanoi. Peter ja muutama muu oppilas lähti tyrmistä.

 "Mitä minä sanoin!" Sirius puuskahti hiljaa kun ovi pamahti kiinni. "Remus on aina poissa kun häntä tarvitaan!"

James virnisti ja kääntyi takaisin palsternakanjuuriinsa.

Sirius pudotti omat palsternakanjuurensa noidankattilaan, joka alkoi syöstä kipinöitä.

 "Huiui!" hän parkaisi ääneen. "Miksi?! Miksi Remuksen pitää nyt olla pois?" hän mutisi katsellessaan kauhun vallassa miten hänen noidankattilansa päästeli epämääräisiä ääniä syösten sinipunaisia liekkejä.

 "Apua", Sirius mutisi ja näytti siltä, että pyörtyisi kohta.

 "Professori?! Täällä palaa!" James karjaisi saaden kaikkien katseet kääntymään Siriukseen ja hänen tulta syöksevään noidankattilaansa.

Kuhnusarvio kiiruhti taas toiselta puolelta luokkaa (missä Lily istui) ja mulkoili viikset väristen Siriuksen kattilaa.

 "Mitä sinä teit?" professori kysyi.

 "Laitoin ne juuret sinne kattilaan", Sirius mutisi. "Ja sitten se… räjähti!"

 "Typerä poika…" professori Kuhnusarvio toisti. "Yritäpäs nyt saada keittosi järjestykseen. VIELÄ VIISITOISTA MINUUTIA!" hän lisäsi suureen ääneen.

Lily oli selvästikin saanut jo liemensä valmiiksi, sillä hän pullotti haalean vaaleanpunaista lientä tummansiniseen pulloon.

Hän kiikutti pullon Kuhnusarvion pöydälle ja takaisin tullessaan hän sujautti Jamesin käteen pieneksi taitellun lappusen.

 "Mikä tämä…?" James kysyi. Lily vain hymyili, iski silmää ja meni paikalleen siivoamaan jälkiään.

James vilkaisi ihmeissään Lilya ja avasi lapun. Siistillä käsialalla, vihreällä musteella kirjoitetussa pergamentin palassa luki:

Minä, Minerva McGarmiwa, annan James Potterin johtamalle huispausjoukkueelle luvan käyttää huispauskenttää klo. 16:sta eteenpäin. Asia on sovittu Luihuisten tuvanjohtajan ja joukkueen kapteenin kanssa.

Prof. M. McGarmiwa

Vararehtori.

James joutui puremaan kieltään, ettei olisi hurrannut ääneen. He saivat käyttöönsä huispauskentän koko päiväksi. Ja jos hyvin kävisi, hän saisi Siriuksen kanssa kopioida läksyt Remukselta, mikäli tämä oli jaksanut tehdä ne.

James näytti lappua Siriukselle, jonka kasvoille kohosi ilkikurinen virne.

 "Jes!" hän tuuletti kuiskaten. "Sinun vaimostasi näköjään on jotain hyötyä."

James nyökkäsi virnistäen. Hän kääntyi väläyttämään Lilylle hymyn ja etsi sitten katseellaan Lucyn, joka löytyi hänen edestään sinisen savupilven takaa.

 "Lucy!" James huusi kuiskaten. Tyttö vilkaisi taakseen ja James näytti hänelle lappua.

 "Mikä se on?" Lucy kysyi muodostaen sanat ääneti huulilleen.

 "Huispausharjoitukset neljältä!" James kuiskasi –niin kovaa, että Kuhnusarvio loi Jamesiin kysyvän katseen.

 "Potter? Mitäs sinä kuiskit täällä?"

 "Öh, en mitään", James kiirehti sanomaan ja työnsi pergamentinpalasen kaavun taskuun. Kuhnusarvio katseli Jamesia epäuskoisesti.

 "Entäs tuo sinun juomasi?" professori katsoi Jamesin noidankattilaan. "Sinistä?"

 "Joo, tuota, se on vähän kesken vielä", James sanoi katsellen Kuhnusarvion ohi.

 "No, sinulla on aikaa enää seitsemän minuuttia", Kuhnusarvio sanoi ja loi vielä yhden arvostelevan katseen Jamesin noidankattilaan.

James yritti hätäisesti korjata tilannetta noidankattilassaan, mutta tuntui vain pahentavan sitä. Vaaleanpunaiseksi tarkoitettu liemi alkoi kyllä muistuttaa väriltään jotain punaisen vivahtavaa, mutta haisi mädille kananmunille.

Kun Kuhnusarvio kuulutti, että aika on loppunut, James näki Siriuksen kauhovan kellertävää keitosta pulloon.

 "Minun pitäisi saada vähintään Odotukset ylittävä vain siitä että sain tämän näin pilalle", hän mutisi itsekseen. James virnisti myötätuntoisesti ja vei pullonsa Kuhnusarvion pöydälle. Professori Kuhnusarvio tutkiskeli siellä Lilyn pulloa mairea hymy huulillaan.

 "Ja taas tänään saamme nähdä ainakin yhden Upean!" Kuhnusarvio kuulutti nostaen Lilyn pullon kaikille näkyviin. "Lilylle kaksikymmentä pistettä."

Lilyn kasvoille kohosi vieno puna. Kenellekään muulle Kuhnusarvio ei antanut niin paljon pisteitä täydellisestä osaamisesta.

 "No niin, tämä tunti oli tässä, tehkää perjantaiksi lista kaikesta, mitä tällä hämäytysjuomalla voi hämäyttää", professori Kuhnusarvio sanoi kun kaikki olivat saaneet siivottua. "No niin, hyvää päivänjatkoa kaikille."

 "Hyvää päivänjatkoa vaan", Sirius mutisi kiukkuisesti kun he pääsivät ulos luokasta. "Minä en kestä näitä päiviä kun Kuutamo ei ole koulussa!" hän valitti. "Mistä minä oikein kysyn apua, kun kirjakin vain niin…" Sirius nimitteli liemikirjaansa niin pahoilla  nimillä, että James alkoi pelätä pienten ensi- ja toisluokkalaisten korvien puolesta.

 "Ei se niin vaikeaa ole", sanoi Lily, joka oli ottanut Siriuksen ja Jamesin kiinni. "Pitää vain osata lukea sitä kirjaa oikein."

 "Äh, puhu vain omasta puolestasi", Sirius mutisi. "Sinun on helppo tehdä asioita, kun sinulla on naisten aivot! Ei miesten aivoja ole tehty tätä varten."

 "Onhan Kuutamokin mies", James muistutti, kun he nousivat portaita ylöspäin.

 "Joo, mutta Kuutamolla on naisten aivojen älykkyys", Sirius sanoi viisaasti.

 "Ovatko naiset sinun mielestäsi älykkäitä?" James kysyi ällistyneenä. "Etkö sinä pidäkään niitä vain luutakomeron täytteenä?"

 "Nättiä, Sarvihaara, nättiä. Mutta ei, en pidä", Sirius sanoi näyttäen loukkaantuneelta. "Onhan tuo sinun vaimosikin niin älykäs, niin älykäs", hän muistutti. "Ja me käymme äkkiä makuusalissa, eikö? Katsomassa onko Kuutamo jo tullut."

 "Joo, käydään. Ja kerrotaan hänelle samalla läksyt", James myöntyi samalla kun Lily kysyi:

 "Remus on tullut mistä?"

James ja Sirius vaihtoivat nopeasti katseita. 

 "Mmm, tiedäthän sinä, että –tuota - Remus on aina välillä niin huonossa kunnossa, ettei jaksa tulla kouluun…?"  Sirius kysyi, jatkaen samaa peitetarinaa jota he olivat sepittäneet jo monta vuotta. Siitä asti, kun he olivat tienneet Remuksen… ongelmista.

 "Joo, niinhän te aina sanotte", Lily vastasi kulmakarvat koholla.

 "No, ajattelimme käydä katsomassa joko Remus on tullut sairaalasiivestä", James sanoi nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti, koska Lily katsoi heitä vielä epäuskoisempana kuin äsken.

 "Hyvä on… No, teidän kannattaa pitää kiirettä, koska taikuuden historian tunti alkaa pian", tyttö sanoi ja lähti vastakkaiseen suuntaan.

 

 "Ah, Kuutamo-kultaseni, olet täällä!" Sirius huudahti silminnähden helpottuneena kun he saapuivat juosten seitsemäsluokkalaisten makuusaliin. Remus istui sängyllään lukemassa näyttäen selvästi väsyneemmältä kuin tavallisesti.

 "Olen kyllä, kiva kun huomasit", hän sanoi nostamatta katsettaan kirjasta.

 "Kuule, minä oli kuolla äskeisillä tunneilla! Jouduttiin tekemään jotain ihmeen hämmästysjuomaa -"

 "Hämmennysjuomaa?"

 "Joo, juuri sitä. Joka tapauksessa, Peter räjähti -"

 "Peterin hämmennysjuoma siis", James oikaisi.

 "No ihan sama. Sitten minun noidankattilani alkoi syöstä tulta ja kipinöitä!" Sirius lopetti viimein, kuulostaen hieman hengästyneeltä.

Remus katsoi Siriusta huvittuneena.

 "Eli te siis riehuitte heti, kun en ollut vahtimassa teitä?" hän kysyi.

 "Juu, tietty", James sanoi virnistäen ennen kuin Sirius oli saanu suutaan auki.

 "Paitsi että se oli minun noidankattilani. Ja Peterin", Sirius täsmensi.

 "Missä Peter muuten on?" Remus kysyi huomatessaan pojan puuttuvan.

 "Sairaalasiivessä. Hänen hämmennysjuomansa oli syövyttävää, joten sen räjähdettyä hän sai suuria palovammoja", James selitti nopeasti. Hän oli juuri huomannut, että heillä oli alle viisi minuuttia aikaa juosta taikuudenhistorian tunnille.

 "Ai niin", Sirius sanoi muistaessaan äkkiä jotain. "Uusi taikaministeri, se Toffee tyyppi, tulee katsomaan meidän viikonlopun matsia!"

 "Viikonlopun? Nyt viikonloppunahan pitäisi olla Tylyahon –"

 "Niin, huispausmatsin ja Tylyahon retken viikonloput on vaihdettu, kun se Toffee halua päästä katsomaan miten me rökitetään Luihuiset", Sirius virnisti julmasti.

 "Ja Sarvihaara on ilmeisesti aikamoisissa paineissa?" Remus kysyi laskien taas katseensa kirjaansa.

 "En ole… Ainakaan pahoissa. Mutta katso, mitä Lily järjesti meille!" James sanoi kaivaen rypistyneen lapun kaavuntaskusta ja antaen sen Remukselle, joka luki sen nopeasti ja ojensi takaisin Jamesille.

 "Eli ajattelit pitää joukkueen neljästä kymmeneen harjoituksissa", Remus enemmän totesi kuin kysyi.

 "Tietty", James vastasi mitään miettimättä. "Mutta nyt Sirius, meidän on mentävä, tai jäädään jälki-istuntoon. Tunti alkoi jo."

 "Joo, niin, unohdin taikuudenhistorian", Sirius mutisi kävellen Jamesin perässä. "Heippa, Kuutamo", hän huikkasi ovelta. "Jos olet ihana ihminen, niin voisitko tehdä minun puolestani juomien läksyt?" hän sanoi, kun James meni jo alas portaita.

Remus hymyili ilkikurisesti.

 "Katsotaan, mutta joudut tekemään jotain sen hyväksi."

Vasta, kun Sirius istui tylsistymässä taikuudenhistorian tunnilla, hän tajusi kuinka vihjailevalta Remus oli kuulostanut.

 

*

 

 "Sirius Musta! Vauhtia siihen syömiseen, kello on jo puoli neljä!"

 "Sahvihaa-a, ähä huuha!"  Sirius vastasi suu täynnä sisälmyspiirasta. Hän nielaisi. "Ihmiset katsovat."

 "Ihan sama", James mutisi naksauttaen kieltään. "Kiirettä", hän sanoi venyttäen.

 "Joo, rauhoitu Romeo."

 "Lily, kuka on Romeo?" James kysyi kääntyen Lilyn puoleen.

 "Mies", Lily vastasi. "Joka liittyy jotenkin Juliaan, muuta en tiedä."

 "Et tiedä?" James parahti. "Kylläpä menee huonosti. Sirius ei syö, ja kutsuu minua mieheksi!"

Lily tirskahti kurpitsamehulasiinsa. "Etkö sitten ole?"

James pyöritti silmiään ja alkoi taas nalkuttaa Siriukselle.

 "Sarvihaara, hei, eihän kukaan edes tiedä niistä harjoituksista", Sirius muistutti.

 "Mitä?!"

 "Niin, sinä olet kertonut vain minulle ja Lucylle, et muille."

 "Voi helvetti", James kirosi, nousi pöydästä ja lähti kiertämään ympäri Rohkelikkopöytää, etsien joukkueensa jäseniä.

 "James saa paineita Toffeen tulosta. Hän haluaa olla paras ministerin edessä", Lily mutisi Siriukselle, joka katsoi Lilyä kuin tärähtänyttä.

 "Paineita?" hän nauroi. "Hän on perjantai-iltana hermoraunio ja puhuu vain huispauksesta ja kaadoista ja maalisaloista."

 "Ai? Minä taidan olla jossain muualla perjantain", Lily sanoi.

 "Kannattaa. Itse ajattelin olla jossain… muualla", Sirius sanoi katsellen jonnekin kauas.

 "Jossain muualla?"

 "Joo, jossain muualla", Sirius vastasi ja näytti katuvan sitä, että oli sanonut Lilylle mitään.

 "Minne sinä ajattelit mennä?" Lily kysyi. Hänen kiinnostuksensa oli herännyt.

 "Tylyahossa tai jossain, ihan vain perjantain kunniaksi", Sirius mutisi ja lappoi ruokaa suuhunsa, ettei hänen tarvinnut enää vastata.

 "Ja sen, että James on mitä on?" Lily arvasi.

Sirius nyökkäsi, muttei vastannut mitään. Osalta siksi, että hänen suunsa oli aivan täynnä ruokaa, osaksi siksi, että James palasi takaisin ja alkoi valittaa Siriukselle, kun tämä ei ollut vieläkään syönyt.

 "James Potter! Voisitko pitää sen tavallista suuremman suusi kiinni ja keskittyä muihin asioihin kuin minun syömiseeni!" Sirius ärähti. "Tuossa sinulla on nuoleskeltava tyttö, käytä tilaisuutta hyväksesi."

 "Äh, Sirius, pidä se suusi kiinni-"

 "Ei silloin voi syödä!"

 "- ja syö!"

Sirius mulkaisi Jamesia ja työnsi lopun ruuan lautaseltaan suuhunsa.

 "Keehaako?" hän kysyi suu täynnä.

 "Sirius, suu kiinni kun syödään, eikö äiti ole opettanut?" Lily kysyi herttaisesti.

Sirius nielaisi suunsa tyhjäksi. "Minun äitini opetti minut vihaamaan jästisyntyisiä", hän mutisi katkerana.

 "Ai…" Lily sanoi varovaisesti.

Sirius tajusi vasta silloin, mitä oli sanonut ja hymyili.

 "Mutta eihän tuollaisia ihmisiä, kuin sinä, voi vihata", hän sanoi ja halasi Lilyä –Jamesin valvovan silmän alla.

 "Sirius…?" James sanoi varoittavaan sävyyn.

 "Niin rakas, anteeksi, harjoittelin vain tulevaisuutta varten. Pitäähän minun halata Lilyä, kun hän odottaa teidän ensimmäistä, toista ja kolmatta lastanne", Sirius sanoi hymyillen hurmaavasti.

 "Sirius", sanoi Lily, katsellen Siriusta vaarallisesti.

Sirius taputti Lilyä lohduttavasti olkapäälle hymyillen samalla koko suoralla hammasrivistöllään.

 "Älä välitä", hän kuiskasi, "Jamesilla on tapana ylireagoida tällaisissa asioissa."

 "Minä en ole vieläkään kuuro", James sanoi. "Joko sinä olet syönyt, Anturajalka?" Sirius nyökkäsi. 

 "Ala tulla sitten, vipinää kinttuihin!"

Sirius pudisti alistuneesti päätään ja nousi pöydästä. Lily lupasi tulla vahtimaan, että James pitäisi Lucyn ja muut joukkueen jäsenet hengissä.

 "Älä huoli, kulta. He tulevat kyllä hengissä takaisin", James vastasi.

 "Mutta meiltä saattaa puuttua terve järki…" Sirius mutisi niin, ettei James kuullut.

Lily hymyili ja vilkutti pojille.

 "Ai niin, jos näet Peteriä, niin sanotko, että meidät löytää huispauskentältä ja Remuksen makuusalista", James vielä huikkasi ja raahasi sitten Siriuksen perässään ulos suuresta salista.

 

Pukukopissa istui kolme itsekseen kiroavaa ja kaksi keskenään nuoleskelevaa pelaaja, sekä James, joka oli Jamesista itsestään melko huono enne.

 "Musta ja Oldwood, irti toisistanne ennen kuin minun täytyy tarttua järeisiin aseisiin", James karjaisi. "Tuo teidän 'nurkkanne' ei ole oikein varjostava, ja meillä olisi harjoitukset."

 "Joista ei voinut ilmoittaa, ennen kuin nyt?" Natalie nurisi.

 "Itse asiassa en  itsekään tiennyt ennen kuin aamulla, joten älä viitsi valittaa", James vastasi yrittäen pitää äänensä tyynenä.

 "Mutta", hän sanoi kovaan ääneen, "jos te ette halua voittaa Luihuisia, se on sitten teidän ongelmanne. Ja jos näin on, voitte saman tien erota koko joukkueesta." James mulkoili äkkiä hiljaiseksi mennyttä joukkuetta. "Ja kaiken lisäksi, tätä ottelua on tulossa katsomaan uusi taikaministeri, Toffee, joten haluammehan me voittaa ne (James nimitti Luihuisia erittäin pahoilla nimillä), jotta Toffeekin näkee, kuinka voittamaton joukkue meillä on", James sanoi imarrellen, saaden terveen omahyväiset hymyt nousemaan kuuden muun pukuhuoneessa olijan huulille. "Ja kaiken lisäksi, meillä on ollut vasta muutamat harjoitukset, ja neljän päivän päästä ottelu, joten meillä on pieni kiire", hän lopetti, painottaen viimeistä sanaansa. Sirius kääntyi katomaan muita Jamesin lopettaessa.

 "Ja kaikki me tiedämme, mitä James-kulta tarkoittaa (Lucy mulkaisi Siriusta murhaavasti), niinhän?", Sirius sanoi. "James kuolee paniikista, joten mennä nyt äkkiä kentälle, jotta säästytään hautajaiskutsuilta."

 "Kiitos, Sirius, kiitos, tuota minä tarvitsinkin", James sanoi loukkaantuneena, mutta hätisti kuitenkin joukkueen ulos.

 

James katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Missä vaiheessa oli alkanut sataa?!

 "Voi helv -", James mutisi.

 "Luoja, Potter, onko meidän pakko?" kuului Natalien ääni. James hengitti hetken syvään, ettei alkaisi huutaa.

 "On, meidän on pakko", hän sanoi, yrittäen pitää äänensä tyynenä. "Juurihan minä selitin, että meidän juuri nimenomaan on pakko."

 "Mutta täällä sataa!" William valitti. James laski ensin kymmeneen, sitten kahteenkymmeneen.

 "Minä en voi tälle sateelle yhtään mitään!" hän karjaisi. "Luudille siitä ja sassiin. Minä päästän siepin irti!" hän lisäsi Lucylle, joka nyökkäsi ja nousi luudalleen. Muu joukkue seurasi perässä. James näki kuinka Sirius kirosi itsekseen, muttei kuullut mitä – toisaalta hän oli onnellinen ettei kuullut, koska oli varma että se liittyi jotenkin häneen…

 

*

 

 "S- S- Sarvihaara", Sirius sanoi hampaat kalisten. "Minä en enää i- ikinä suostu pelaamaan huispausta kun sataa vettä."

 "Äh, älä valita, eihän se edes ollut sadetta, pelkkää tihkua."

Sirius mulkaisi Jamesia murhaavasti.

 "Tihkua? Merlin alushousut, Sarvihaara, tihkua? Mehän melkein hukuimme siihen vesimäärään!" Sirius puuskahti.

James rypisti otsaansa työntäessään luutansa luutakomeroon. "Ei se olisi voinut olla mahdollista, kun lensimme muutaman kymmenen jalan korkeudessa", hän oikaisi.

 "Äh, herra Näsäviisaus voi pitää suunsa kiinni", Sirius mutisi. "Joka tapauksessa, minä en ole koskaan ollut näin märkä."

 "Olet varmasti ollut, ainakin silloin, kun tipuit viidennellä järveen", James muisteli. Sirius pudisti päätään.

 "Nyt olen paljon märempi", Sirius väitti sulkiessaan luutakomeron oven.

 "Et voi olla", James sanoi. "On kerta kaikkiaan mahdotonta kastua sateessa enemmän kuin järvessä."

 "Ei ole!"

 "On!"

 "Ei ole!"

 "Onpas!"

 "Kysy vaikka Kuutamolta, hän tietää kaiken!"

James katsoi Siriusta huvittuneena.

 "Ja ennen kuin kysytään, sinä olet lahjonut Kuutamon olemaan sinun puolellasi?" James kysyi tietäväisesti.

 "Hmm, ei. Ei minun tarvitse mitenkään Kuutamoa lahjoa. Hän rakastaa minua jo valmiiksi", Sirius sanoi leveästi hymyillen.

 "Noinkohan tuo on…" James mutisi.

 "On on, kysy vaikka Kuutamolta."

James pyöritti dramaattisesti silmiään Siriukselle, joka oli kuin ei olisi huomannutkaan.

He olivat tulleet lihavan leidin muotokuvan eteen.

 "Hyvää iltaa, herrat. Saisinko tunnussanan?"

 "Lohikäärmeen sydänjuuri", James sanoi. Leidi nyökkäsi ja heilahti sivuun. Sirius kiilasi ennen Jamesia ja kiipesi aukosta sisään.

 "Voi Merlin", James mutisi, mutta tyytyi kuitenkin tulemaan vasta Siriuksen jälkeen.

Lily, joka istui tekemässä läksyjä yhdessä nojatuolissa, kohotti katseensa nähdäkseen, kuka oli juuri kiivennyt sisään. Toisaalta, sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän olisi kuullut sen pian.

 "Sarvihaara-kultaseni, jos sinulle mitenkään sopii, käyn vaihtamassa jotain kuivaa päälleni. Olen lihojani myöten märkä!" kuului Siriuksen ääni. Lily irvisti itsekseen. Ulkona oli alkanut sataa – ja satoi edelleen – kaatamalla vettä. Sen lisäksi, Kielletyn metsän puut heiluivat kovan tuulen takia melkein vaakatasoon.

 "Iltaa, Lily-kukkanen", Sirius sanoi kävellessään Lilyn luokse.

 "Hmm, iltaa…" Lily sanoi, tietämättä, miten reagoida Lily-kukkaseen. "Näytät hieman… märältä", hän sanoi.

Sirius pyöritti silmiään ja istui Lilya vastapäiseen tuoliin. "Katsos, kun en ole itse huomannut", hän sanoi riisuessaan kenkäänsä. Kengän lähdettyä hän riisui sukkansa, josta valui vettä lammikoksi lattialle. Sirius rutisti sukkansa kuivaksi, katsoi sukkaa inhoten, mutta laittoi sen takaisin jalkaan.

 "Ja Sarvihaara uskaltaa väittää, etten minä ole märkä", Sirius mutisi. Hän nappasi kenkänsä lattialta ja nousi takaisin ylös lähteäkseen makuusaliin vaihtamaan vaatteet. "Ai niin, onko Matohäntä jo päässyt sairaalasiivestä?" Sirius kysyi.

Lily nyökkäsi. "Joo, hän tuli aika pian sen jälkeen, kun te olitte lähteneet, sanoi menevänsä pöllötorniin."

 "Pöllötorniin?" Sirius kysyi ihmeissään. "Mitä Matohäntä siellä?"

Lily kohautti hartioitaan ja kääntyi taas tähtitiedon läksyihinsä.

 

James odotti Siriusta makuusaliin vievien portaiden alapuolella.

 "Missä sinä oikein viivyit?" hän kysyi. Sirius heilautti kättään Lilya kohti.

 "Tuolla, juttelin vaimosi kanssa", hän vastasi. "Matohäntä viettää kuulemma aikaansa pöllötornissa."

 "Pöllötornissa?" James kysyi kuin Siriuksen kaikuna. "Mitä asiaa Matohännällä on pöllötorniin?" Sirius kohautti hartioitaan ja kiilasi taas Jamesin edelle.

 "Minä en enää koskaan pelaa huispausta vesisateessa!" hän huikkasi, muttei tiennytkään kuinka väärässä oli.

 

Seuraavina kolmena päivänä, vettä tuli vielä enemmän kuin tiistaina. Sirius joutui tyytymään kohtaloonsa, että hänen paras ystävänsä oli korviaan myöten hullaantunut huispauskeen ja saanut pakkomielteen Rohkelikon huispausmestaruudesta.

Luihuiset olivat varanneet huispauskentän joka päiväksi neljästä kuuteen, joten James joutui pitämään harjoituksia kuudesta eteenpäin, aina kymmeneen asti, mikä tuntui raivostuttavan hänen joukkuetovereitaan.

 "James, kello on jo vaikka mitä, päästä meidät jo. Minun luutani on jo aivan poikki, Potter. Minua väsyttää. Minulla on kylmä. Kapteeni, täällä sataa." James oli joutunut joka ilta kuuntelemaan samoja lauseita viimeiset puoli tuntia. Hän oli joutunut laskemaan kymmeneen yhä uudestaan ja uudestaan pysyäkseen rauhallisena. Tai ainakin niin rauhallisena kuin pystyi olemaan jääkylmän veden sataessaan niskaan ja tuulen paiskoessa luutaa ympäri kenttää.

Perjantai-iltana harjoitusten jälkeen jopa James valitti säätä.

 "Ei voi olla totta, että koko viikon on tullut vettä! Onko koko maailmalla jotain meitä vastaan?" James valitti rutistaen sukkansa kuivaksi.

 "James, tuskin kukaan on teitä vastaan", Lily sanoi. James mulkaisi häntä murhaavasti.

 "Ja Luihuiset ovat meidän ystäviämme?" James kysyi. Hän (ja muut joukkueen muut jäsenet) olivat joutuneet kestämään Luihuisien pilkkalauluja, herjoja ja kirouksia koko viikon. Jopa Riesu, koulun räyhähenki oli laulanut heitä vastaan. 

 "No, ei kai ihan, mutta…" Lily aloitti, muttei keksinyt jatkoa. James katsoi häntä mitä-minä-sanoin-katseella ja kääntyi takaisin läksyihinsä, joita oli koko viikon aikana vain vilkuillut. Mutta vaikka James kuinka yritti keskittyä läksyihin, hänen ajatuksensa pyörivät aivan jossain muualla. Huomisessa. Ja huispausottelussa.

Sirius istui viereisessä tuolissa ja laski jotain sormillaan.

 "Anturajalka, mitä sinä teet?" kysyi Remus, joka oli jo keskiviikkona palannut takaisin arkirutiineihin.

 "Lasken", Sirius vastasi.

 "Tyhmä kysymys, tyhmä vastaus", James mutisi.

 "Kyllä minä näen, että sinä lasket, mutta mitä?"

 "Sormia", Sirius sanoi. Remus pyöritti silmiään.

 "Niitä on kymmenen… Mitä sinä lasket?"

 "SORMIA!"

 "Sirius-kulta, kerro nyt!" Remus pyysi.

Sirius katsoi Remusta pelästyneenä.

 "Apua!" Sirius mutisi ja läpsäytti käden Remuksen otsalle. "Sinulla ei ole kuumetta", hän sanoi. "Mikä sinulla sitten on?" Remus virnisti.

 "Ei mikään, mitä sinä lasket?" hän kysyi.

 "Peteriä, ja hänen  katoamisia. Tällä viikolla tiistai, keskiviikko, torstai, ja tänä aamuna kadonnut jonnekin ja nytkin hän on jossain!" Sirius selitti. "Ja hän oli sanonut Lilylle, että hän oli mennyt pöllötorniin."

 "Jos Peterillä on tyttö?" James ehdotti.

 "Älä ole typerä! Ei Peterillä voi olla tyttöä!"

 "Kiitos, Anturajalka, kiitos", sanoi ääni Siriuksen takana. Sirius kääntyi. Se oli Peter.

 "Vai ei minulla voi olla tyttöystävää?" Peter kysyi, selvästi loukkaantuneena.

 "En minä sitä", Sirius sanoi nopeasti. "Tarkoitin lasta. Tyttölasta."

Peter ei kuitenkaan kuunnellut, vaan juoksi makuusaliin.

 "Voi helv…"

 "Anturajalka, sinä hienotunteisuuden mestari", Remus sanoi ja taputti Siriusta olalle. "Mitäs nyt ajattelit tehdä?"

 "Lähteä juomaan", Sirius sanoi päättäväisesti.

 "Täh?"

 "Niin, ajattelin lähteä juomaan. Kaikki merkit viittaavat siihen", Sirius sanoi.

 "Anteeksi, mutta… mitkä merkit?" Remus kysyi hämmentyneenä.

 "Näin viime yönä unta mansikoista –"

 "No se ei ole ihme, senkin mansikkajäätelönarkomaani", Remus mutisi.

 "- ja se tarkoittaa, että tulen syömään ja juoman hyvin. Joten, minun on pakko lähteä juomaan."

Remus katsoi Siriusta alistuneesti.

 "Entä… minnes herra-minun-täytyy-uskoa-vanhaa-ennustamisen-kirjaa aikoo lähteä toteuttamaan mystisen mansikkaunensa tarkoitusta?" hän kysyi, mutta ennen kuin Sirius ehti sanoa sanaakaan, hän oli sen jo arvannut.

 "Kolmeen luudan varteen", Sirius vastasi. "Muistathan Rosmertan? Hän on siellä nykyään töissä, me voitaisiin käydä tervehtimässä."

 "Me? Me?! Kuule, minä en ole nähnyt unta mansikoista, että älä luulekaan!" Remus sanoi nopeasti.

 "Mutta, Kuutamo-rakkaani, pakkohan sinun on tulla minun mukaani!" Sirius parkaisi ja katsoi Remusta anovasti. "Kiltti."

 "En minä aio tulla sinun kanssasi juomaan! Minun pitäisi lukea tämä kirja-" hän näytti kädessään olevan kirjan kantta Siriukselle, "- eikä minun huono viinapääni kestä mitään vettä vahvempaa juuri nyt", Remus sanoi, muttei katsonut Siriusta silmiin.

 "Kuutamo", Sirius sanoi luoden kasvoilleen vastustamattoman hymyn, "tulisit nyt… Kiltti, kuka minua sitten vahtii, jos et tule mukaan?" hän kysyi. "Jamesia en saa mukaan, koska hän on jo tarpeeksi sekaisin ja Peterkin on kadonnut. Olisit ihana pikku ihmissusi ja tulisit minun mukaani."

 "Öh, Sirius, minä sanoin jo, en tule", Remus vastusti.

 "Tule, kiiilttiii! Kiltti, kiltti, kiltti!"

 "Sirius, älä katso minua noin!" Remus älähti. Hän pamautti kirjansa vähän liian kovasti kiinni. "Hyvä on. Minä tulen", hän sanoi alistuneena, "mutta vain vahtiman sinua, että pääset takaisin kouluun ehjin nahoin."

Sirius kiljaisi tyttömäisesti ja kiirehti halaamaan Remusta.

 "Sirius! Lupasin tulla vahtimaan sinua, en mennä kanssasi naimisiin!" Remus huudahti ja työnsi Siriuksen sylistään.

Sirius näytti hapanta naamaa.

 

James istui nojatuolissa ja näpersi hajamielisesti reikää punaisessa verhoilussa. Hänen ajatuksensa olivat löytäneet pitkän ajan jälkeen Lilyn –ja Michael Chamberlainiin.

Chamberlain oli Jamesia ja muita seitsemäsluokkalaisia kaksi vuotta vanhempi. Ja pahempi naistenmies kuin Sirius. Kaikki tytöt olivat umpirakastuneita häneen koko ajan ja hänhän käytti tilaisuuden hyväkseen ja vehtasi kaikkien eteen sattuvien kanssa. Ja nyt, kaikkien Jamesin unelmien täyttymys, piti pilata Chamberlainilla!

James pamautti nyrkillä tuolinsa käsinojaan ja sai oudoksuvia katseita osakseen.

Hemmetin Michael Chamberlain, James ajatteli.

 

Sirius pyöritti tuliviskiä lasissaan. Hän oli saanut melko helposti maaniteltua näkymättömyysviitan Jamesilta. Hän oli sanonut tälle, että menee katsomaan Hagridin uutta hirviölemmikkiä. Hagrid oli hankkinut lauman hevoskotkan poikasia. Olivathan ne aika söpöjä…

 "Jokohan sinä olet jo juonut tarpeeksi?" kuului Remuksen ääni. Sirius kohautti hartioitaan.

 "Ehkä", hän vastasi ja kippasi loput lasin pohjalta kurkkuunsa.

Monesko lasillinen se oli, sitä Sirius ei muistanut.

 "Sinä alat muistuttaa pikkuhiljaa sitä yhtä vanhaa miestä johon törmäsimme kesällä…" Remus mutisi.

 "Mitä miestä?" Sirius kysyi ja nousi horjahtaen Remusta vasten.

 "Äh unohda", Remus mutisi. "Tai toisaalta ei sinulla varmaankaan ole mitään unohtamista kun et muistakaan mitään."

 "Täh?"

 "Ei mitään! Me lähdetään nyt", Remus ilmoitti.

 "Hei hei, Rosmerta, me lähdetään nyt!" Sirius huusi tiskin takana seisovalle naiselle. Rosmerta huokaisi helpotuksesta.

 "Merlinin kiitos, vihdoinkin", hän sanoi hymyillen kuitenkin Siriuksen humaltuneille jutuille, joita hän ja Remus olivat jo jonkin aikaa joutuneet kestämään.

 "Tule, kulta, men -", Sirius aloitti, mutta horjahti taas ja joutui tarraamaan Remuksen paidankauluksista kiinni. Hän virnisti Remukselle ja suuteli tätä suoraan suulle.

 "Hmm, vai sillä lailla", Rosmerta naurahti huvittuneesti.

Sirius päästi järkyttyneen Remuksen otteestaan.

 "Oho", hän mutisi. Remus tyrkkäsi Siriuksen äkkiä pois läheltään ja tunsi punastuvansa Rosmertan katseen alla.

 "Tämä ei todellakaan ole sitä, mitä sinä luulet", Remus mutisi Rosmertalle joka vain nyökkäsi hymyillen.

 "Niin niin", Rosmerta sanoi. "Teidän kannattaa nyt kyllä lähteä, koska kello alkaa lähetä kolmea."

 "Joo, olet oikeassa", Remus mutisi ja hänen poskiaan kuumotti yhä. "Me – tuota – lähdetään. Heippa", hän sanoi nopeasti. Remus vihasi itseään, mutta kaivoi kuitenkin Siriuksen housujen taskusta Jamesin näkymättömyysviitan ja heitti sen heidän päälleen. Kävellessään rääkyvän röttelön tunnelin kautta takaisin Tylypahkaan hän toivoi hartaasti, että Sirius ei aamulla muistaisi tapahtuneesta mitään.

Osa 10

 

 "Siis MITÄ?!"

 "Kuulit aivan oikein… Äläkä pyydä minua toistamaan sitä."

James katsoi Remusta järkytyksen ja ärtymyksen sekaisin ilmein.

 "Et voi olla tosissasi… Miten sinä ajattelit, että tuo aikoo pelata jos emme saa häntä edes ylös sängystä!" James huudahti turhaantuneena osoittaen Siriusta joka makasi raajat levällään ja kuorsasi kovaan ääneen.

 "Ja Siriuksen tuntien ensimmäinen tunti hänen ylös nousemisensa jälkeen menee oksentamiseen… Kuinka sinä saatoit?!" James puuskahti Remukselle. Hän marssi Siriuksen sängyn luokse ja veti peiton tämän päältä.

 "SIRIUS MUSTA! YLÖS!" James karjaisi. Sirius hätkähti rajusti ja hänen silmänsä rävähtivät auki.

 "Minä en ole tehnyt mitään!" hän huudahti hätääntyneenä.

 "Kyllä olet!" James sanoi vaivautumatta laskemaan ääntään. "Puuttuuko sinulta järki tuosta sinun pikku päästäsi?" Sirius katsoi Jamesia pelästyneenä. Sitten hän katsoi ympärilleen makuusalissa. Peter oli jälleen kadonnut jonnekin, mutta Remus istui sängyllään erittäin ahdistuneen näköisenä.

 "Muistatko yhtään mikä päivä tänään on?" James kysyi Siriukselta, joka pudisti päätään. "Voi Merlin, Sirius, mitä ihmettä me teemme sinun kanssasi… Tänään on lauantai!"

 "Niin?" Sirius kysyi varovaisesti.

 "Huispausmatsi! Johon on aikaa alle kaksi tuntia! Ja sinä päätit olla välittämättä ja mennä vetämään pääsi täyteen", James paasasi.

 "Ai… Siitä siis johtuu tämä paha olo", Sirius mumisi. Eikä hän kovin hyvältä näyttänytkään. Hän oli kalpea ja näytti pahoinvoivalta.

 "Järjen käyttö on sallittua, jopa soveliasta! Voi Merlin, nyt me ainakin hävitään kun toinen lyöjä on krapulassa!" James sanoi. Sirius kiikkui sängyllään ja katsoi Jamesia anovasti.

 "Joko sinä lopetit?"

 "Tältä erää, mutta älä luulekaan, että tämä jää tähän!" James sanoi ja katosi portaisiin. Vaikkei nähnytkään, hän tiesi, että Sirius sulkeutui vessaan.

 

James katsoi inhoten leipää edessään.

 "James, sinun pitää syödä! Älä anna Siriuksen masentaa itseäsi. Sitä paitsi, ei se kovin paha juttu voi olla. Juotetaan vain Sirius täyteen kahvia!" Lily sanoi.

 "Mutta me hävitään!" James rutisi.

 "Ettekä häviä", Lily sanoi lujasti. "Te olette harjoitelleet niska limassa koko viikon, ette te voi hävitä! Ja Sirius on sitä paitsi vain lyöjä, mieti jos hän olisi vaikka etsijä!"

 "Ei Sirius voisi olla etsijä, koska Sirius on väärän mallinen. Lucy, joka on pienikokoinen ja virtaviivainen sopii siihen paljon paremmin koska – "

 "James, en minä tarkoittanut tuota!" Lily puuskahti. "Ajattele nyt, teillä on Wilson, hän selviää kyllä Siriuksen kanssa…"

 "Äh, ihan sama, me hävitään kuitenkin!" James mutisi erittäin epätoivoisen kuuloisena. Lily huokaisi ja risti käsivartensa rinnalleen.

 "Hyvä on, minä en edes yritä. Hävitkää sitten, kun et voi edes vähän uskoa voittomahdollisuuksiinne vaikka Sirius ei ole täydessä kunnossa". Hän ei jatkanut enää, sillä suuri sali oli pian täynnä pöllöjen siipien kahinaa.

Suurehko tummanharmaa pöllö laskeutui Jamesin lautaselle ja kaataen kahvimukin pöydälle.

 "Oi, kiva, tätä minä juuri tarvitsinkin", James mutisi ärtyneenä kuuman kahvin valuessa pöydältä hänen syliinsä, mutta irrotti kuitenkin kirjeen pöllön koivesta. "Se on äidiltä", hän mutisi tunnistaessaan käsialan.

 "Mitäs äitisi?" Lily kysyi avatessaan omaa kirjettään jonka pöllö oli tiputtanut hänelle. James ei voinut olla huomaamatta, että Lily punastui katsoessaan kirjeen lähettäjän. Mustasukkaisuus teki taas paluun Jamesin mieleen.

James avasi kirjeensä hammasta purren ja alkoi lukea:

 

Hei, James!

 Isäsi sai juuri kuulla, että itse taikaministeri Toffee on tulossa katsomaan kauden ensimmäistä huispausottelua, joka on Rohkelikko vastaan Luihuinen! Onnea teille, pidämme isäsi kanssa peukaloita pystyssä teidän puolestanne. Toivottavasti teillä on mennyt joukkueen kanssa harjoitukset hyvin, jotta saatte parhaimman mahdollisen valmiuden otteluun.

Mitä muuta sinulle kuuluu? Emme ole kuulleet sinusta ja Siriuksesta tämän vuoden aikana vielä mitään. Joko se Lily on lämmennyt sinulle, vai joudutko yhä juoksemaan hänen perässään? (Sirius kertoi viime kesänä kaiken Lilystä ja sinusta, siksi tiedämme. Älä suutu Siriukselle.) Haluamme ehdottomasti nähdä Lilyn kun pääsette kesälomalle. Ei kai vielä ole liian aikaista odottaa hääkutsua ja lapsenlapsia?

Vaikka nyt onkin vasta lokakuu, minun täytyy pyytää, että sinä ja Sirius viettäisitte joulun koulussa, sillä isäsi sai juuri ylennyksen auroriosaston johtajaksi ja sen mukana lomamatkan Brasiliaan. Loma olisi juuri joulupyhien aikaan. Ja olemme isäsi kanssa miettineet, että voisimme lähteä vain kaksistaan... Tiedäthän sinä, miten paljon minä olen odottanut ulkomaan matkaa! Sitä paitsi saisit viettää joulun ystäviesi, Remuksen ja Peterin kanssa Tylypahkassa. Olen varma, että ystäväsi jäävät sinun ja Siriuksen seuraksi kouluun. Puhuisitko Siriuksellekin? Ellei Sirius sitten ole päättänyt mennä jouluksi perheensä luokse. (Uskoisin, että ei.)

Toivottavasti saamme pian kuulla sinun kuulumisistasi,

rakkaudella,

 äiti ja isä.

 

James tuijotti kirjettä ihmeissään.

 "No?" Lily kysyi huolestuneena.

 "Ei mitään ihmeellisempää… Miksei missään ole ilmoitettu, että isä on saanut ylennyksen?" James kysyi hämmentyneenä. "Auroriosaston johtaja on jo aika suuri arvonimi!"

 "Itse asiassa, James, lehden lukeminen voisi helpottaa asiaa. Ja kukaan ei tietenkään ole sanonut sinulle mitään, koska kuvittelemme, että lukisit Profeettaa", Lily sanoi. "Siitä oli juttua viime viikolla."

 "Hmm, okei. Äiti ja isä ovat lähdössä jouluksi Brasiliaan, joten minun pitää jäädä Tylypahkaan jouluksi", James sanoi ilmeettömästi.

 "Onko se paha?" Lily kysyi.

 "Ei, ei ollenkaan. Se on mahtavaa!" James sanoi, muttei näyttänyt siltä lainkaan.

 "Olisitko sinä halunnut mennä jouluksi kotiin?" Lily kysyi. James kohautti hartioitaan.

 "Ehkä…"hän mutisi ja taitteli kirjeen. "Äiti haluaa tietää, joko sinä olet lämmennyt minulle", James sanoi vaihtaen puheen aihetta.

 "Jaa-a. Olenko?" Lily kysyi virnistäen.

 "Enpä tiedä. Sinä voit tietenkin vain valehdella minulle ja pitää salasuhdetta johonkin toiseen. Vaikka kirjeiden avulla", James sanoi ja huomasi vasta sanottuaan, mitä oli möläyttänyt. Hän olisi halunnut teipata ihmeteipillä suunsa kiinni.

 "Ehkä…"Lily sanoi kiusoitellen, eikä näyttänyt lainkaan siltä, että olisi tajunnut Jamesin sanoja. "Mutta voit sinä sanoa äidillesi, että vielä on turha odottaa lapsenlapsia", Lily sanoi vakavalla naamalla.

 "Hyvä on", James sanoi. "Minä kun olin jo alkanut miettiä lapsien nimiä", hän jatkoi muka-pettyneenä. Lily pyöritti silmiään ja nappasi jonkun jättämän Päivän profeetan käteensä. Hän selasi sen nopeasti läpi ja pysähtyi lukemaan palstaa jonka yläpuolella komeili otsikko: Kadonneet. Lily luki nimiä listassa kunnes henkäisi ja läpsäytti käden suulleen.

 "Mitä? Onko siellä joku tuttu?" James kysyi äkkiä ja kumartui lukemaan Lilyn osoittamaa kohtaa.

Pienellä tekstillä oli kirjoitettu monia nimiä peräkkäin, joista osan James tiesi isänsä työtovereiksi tai Tylypahkan oppilaiden sukulaisiksi. Nimet olivat aakkosjärjestyksessä ja vaistomaisesti James aloitti katsomalla P:stä alaspäin.

Aivan tuntemattomien nimien välistä James etsi katseellaan tuttuja nimiä, kunnes hänen silmiinsä osui yksi Potter.

Amanda Potter

Kadonnut viime maanantaina omasta asunnostaan. Ei jälkiä kamppailusta.

James tuijotti nimeä uskomatta silmiään.

 "James", Lily aloitti. "James, kuka on Amanda?" Lily kysyi.

 "Tätini. Isän vanhempi sisko", James sanoi. "Miksei äiti sanonut tästäkään mitään, vaikka aivan varmasti tiesi?" hän kysyi turhautuneena.

 "Ehkä… ehkä hän ei halunnut huolestuttaa sinua", Lily sanoi voimattomana.

 "Vaikka tiesi, että minä saan kuitenkin tietää profeetasta!" James tulistui.

 "Ethän sinä lue lehtiä", Lily muistutti.

 "Mutta sinä luet. Ja Remus", James sanoi. "Kuinkahan moni minun sukulaiseni on jo kuollut ilman että minulle on kerrottu", hän mietti katkerana.

 "James, älä puhu tuollaisia. Varmasti he olisivat kertoneet, jos joku olisi kuollut", Lily sanoi nopeasti.

 "Joo, varmasti…" James mutisi. "Jokohan Sirius on saanut oksennettua tarpeeksi, meille tulee kiire, kun hän kuitenkin syö tuntitolkulla."

 "Pitäisikö sinun käydä katsomassa…?" Lily kysyi jatkaen profeetan selailua. Joku oli kuollut, toisia kidutettu. Voldemort jatkoi tuhojaan…

 "Ehkä minun pitäisi", James ajatteli ääneen. "Tuletko mukaan? Saat houkutella häntä suunnattomilla viettelytaidoillasi."

 

 "Joko sinä alat tulla?" Remus kysyi. Tuntui kuin hän olisi puhunut ovelle, sillä vastausta ei kuulunut. "Nukahditko sinä sinne?"

 "En", kuului värisevä vastaus.

 "Sirius, sinun pitää nyt pian tulla, sillä teillä alkaa kolmen vartin päästä peli", Remus muistutti.

 "En minä suostu pelaamaan!" Sirius vastasi.

 "Sinun on pakko", Remus sanoi. "James tappaa sinut, mikäli et pelaa."

 "No se olisikin paljon parempi kohtalo kuin tämä", Sirius mutisi oven toisella puolella.

 "Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis", Remus mutisi.

 "Itse sinä minut sinne päästit! Miksen minä koskaan muista, millaista se on seuraavana aamuna?" Sirius manasi avatessaan oven ja astui ulos vessasta. "Minä en juo enää ikinä!" hän lupasi.

 "Ennen seuraavaa mansikkaunta", Remus sanoi ja heitti Siriusta tämän vaatteilla. "Pue päällesi niin käydään juomassa kahvia suuressa salissa. Sitten saatkin mennä selvittämään päätäsi luudalla."

 "Minä en pelaa", Sirius toisti vetäen paitaa väärinpäin päälleen.

 "Pakkohan sinun on", Remus sanoi auttaen Siriuksen paitaa oikein päin. "Ei ole kovin vaikeaa heiluttaa mailaa ja istua luudanvarrella vaikka onkin krapulassa, vai?"

 "Itse asiassa se on todella vaikeaa", Sirius mutisi kiskoen sukkia jalkaansa. "Ethän sinä tiedä, kun et pahemmin ole ollut krapulassa tai et ainakaan ole pelannut silloin huispausta."

 "No en, kun en huispauksesta välitä enkä juokaan niin paljoa että seuraavana aamuna menisi ensimmäinen tunti vessan lattialle oksenteluun".

 "Meidän oma pikku enkeli", Sirius sanoi ja taputti Remuksen päätä. "Sinähän et tee mitään väärin."

 "Niin, muuta kuin juoksentele aina täysikuulla ympäri kyliä mielessä vain tappaminen", Remus sanoi kepeästi.

 "No, sitä ei oteta lukuun", Sirius sanoi ja sai vihdoin molemmat sukkansa oikein päin jalkoihinsa. "Ennätys, puin alle viidessätoista minuutissa."

 "Todellakin. Ja nyt sinä tulet alas että ehdit ajoissa huispauskentälle", Remus sanoi pirteästi.

 "Minä en – "

 "Pelaatpas!" Remus huudahti. Sirius mutisi jotain mikä kuulosti lähinnä siltä kuin hän olisi kironnut kaikki maailman baarit syvimpään helvettiin.

Remus oli kuin ei olisi huomannutkaan Siriuksen protestointia vaan raahasi tämän makuusalin portaita alas oleskeluhuoneeseen. Siellä he olivat törmätä Jamesiin ja Lilyyn.

 "Oho! Sirius on saanut vaatteitakin peräti ylle, mahtavaa", James iloitsi. "Luuta mukaan ja pihalle!" hän huudahti.

 "James, siihen on vielä yli puolituntia aikaa!" Remus muistutti.

 "Joo, puolituntia on kuule ihmeen vähän", James sanoi. "Sitten syöt jotain, koska minä en suostu päästämään kentälle ketään, joka ei ole syönyt."

 "No, sitten en ainakaan syö", Sirius mutisi.

 "Syötpäs, ala tulla nyt, että ehditään", Remus sanoi ja raahasi Siriuksen ulos muotokuva-aukosta.

 

 "Sirius, syö!" Remus käski. "Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa syödä tuo pieni leivänkannikka, hakea luutasi ja mennä kentälle."

 "Kyllä minulle on varapelaaja", Sirius mutisi tökkien inhoten leipäänsä.

 "Kuule, jos et nyt syö, minä – minä kerron mitä sinä teit eilen humalassa ja minkä takia Rosmerta saattaa katsoa sinua hieman oudoksuen seuraavalla Tylyahon retkellä", Remus sanoi ja katui sanojaan saman tien.

 "Öh… mitä minä tein?" Sirius sanoi pienen pelon häivä äänessään, eikä enää edes katsonut leipäänsä.

 "Jotain sellaista, ettet pysty katsomaan minua silmiin enää koskaan…" Remus mutisi.

 "Ai…"Sirius sanoi. "Mitä minä tein?"

 "Et mitään. Leipää suuhun ja vähän äkkiä!" Remus hoputti. "James alkaa näillä hetkillä värvätä Voldemortin joukkoja sinun perääsi, joten…"

 "Remus, älä katso minua noin…!" Sirius parkaisi. "Okei, minä juon tämän kylmän kahvin ja se riittää, niinhän?"

 "Joo…"Remus sanoi ja katsoi kelloaan. "Tai ei sittenkään" Hän riuhtaisi Siriuksen seisomaan. "Sinulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa raahata koirankarvasi huispausstadionille!"

Sirius käveli raskaasti kiroten Remuksen perässä ulos suuresta salista kohti muutaman minuutin kuluttua alkavaa huispausottelua.

 

 "No niin, eli me kaikki tiedämme, että tämä on kauden ensimmäinen ottelu. Me olemme harjoitelleet ahkerasti viimeisen viikon, parempaan emme olisi pystyneet. Viimeinen kuukausi on ollut enemmän tai vähemmän täynnä kommelluksia jotka ovat haitanneet meidän harjoitteluamme. Näköjään meitä koko viikon piinannut sade ei ole vieläkään loppunut, joten peliolosuhteet eivät ole mitkään maailman parhaat…", James selosti yrittäen pitää äänensä kepeänä. Pukuhuoneessa oli kuitenkin aivan liian jännittynyt tunnelma siihen, joten James päätti jättää suuremmat kannustuspuheet pois.

 "No niin, eiköhän mennä rökittämään Luihuiset oikein kunnolla, vai mitä?" James sanoi, yrittäen saada joukkueeseen jonkinnäköistä itsevarmuutta. "Ei anneta Siriuksen krapulan haitata menoa. Me voitetaan, niinhän?"

 "Juu, tietty voitetaan!" sanoi Yin Li ja muu joukkue (Siriusta lukuun ottamatta) nyökkäili taustalla.

 "Okei, se alkaa, tulkaa."

 

 "No niin, rakkaat Tylypahkan oppilaat, opettajat ja kunniavieraamme taikaministeri Cornelius Toffee,  tässä saapuu Rohkelikon joukkue! Potter ei ole näköjään tehnyt suuria muutoksia kokoonpanossaan, ainoat uudet kasvot joukkueessa kuuluvat William Wilsonille. Ja ihan vain muistinvirkistyksiksi, Rohkelikon joukkueeseen kuuluvat kapteeni ja jahtaaja James Potter, Natalie Wrich, Yin Li, Sirius Musta, William Wilson, Jack Star ja Lucy Oldwood!" Suen sanojen johdosta punaisena ja kultaisena hohtava Rohkelikko pääty osoitti myrskyisästi suosiotaan, kun taas vihreän ja hopean väriset Luihuiset buuasivat ja huusivat irvailuja. Sade piiskasi katsomoa ja pelaajia ja selostusta oli vaikea kuulla ulvovan tuulen yli.

 "Ja kuten varmasti muistatte, Potterin joukkue voitti viime vuonna huispausmestaruuden mahtavin murskalukemin kaksisataaseitsemänkymmentä vastaan kaksikymmentä – kyllä, kyllä, professori, kunhan muistutin – "

James virnisti itsekseen. Juuri tuo hyöty oli siinä, että selostaja oli Rohkelikko. Sue ei voinut millään pysyä puolueettomana, mutta hänen tilalleen ei ollut löydetty ketään muuta, sillä kaikki (Luihuisetkin) pitivät Suen tavasta selostaa.

Luihuisen joukkue, joka oli saapunut kentälle ennen Rohkelikkoja, mulkoili Jamesia ja tämän joukkuetta murhaavasti.

 "Kapteenit, kätelkää!" kuului matami Huiskin, erotuomarin, ääni. James käveli puristamaan Luihuisen joukkueen vihreäkaapuista kapteenia, joka näytti enemmän peikolta kuin ihmiseltä.

 "Nouskaa luudillenne, pillin puhalluksesta alkaa!" Etäältä kuului pillin puhallus, ja viisitoista luutaa nousi ilmaan. Sieppi, ryhmyt ja kaato olivat irti.

 "Ja näin alkaa tämän vuoden ensimmäinen huispausottelu! Kaato heti Rohkelikon Li'llä – Potter – Li uudestaan – Li menettää kaadon Luihuisen kapteenille Palmerille – joka kuitenkin saa ryhmystä lujasti kasvoihin! Hyvä Musta!"

Katsomossa Remus katsoi hämmentyneenä Siriuksen mailatyöskentelyä. Juuri vähän aikaa sitten Sirius oli valittanut niin pahaa oloa, ettei pystyisi pelaamaan ollenkaan, ja nyt tämä pelasi vielä paremmin kuin tavallisesti.

 "Ja kaato takaisin Rohkelikolle – Li – Wrich – Potter – Wrich – Auts! Tuo oli kyllä tahallista!" Kaikkien päät kääntyivät katsomaan Natalieta, sillä kiljaisu ja erittäin ilkeän kuuloinen raksahdus eivät kielineet hyvää.

Natalie piteli nenäänsä ja oli tiputtanut kaadon. Jamesilla meni kaksi sekuntia aikaa päätellä, mitä oli tapahtunut, ja saman tien tajutessaan, hän pyysi nopeasti aikalisän.

Joukkue laskeutui maahan, Yin auttaen kyynelsilmäistä Natalieta joka piteli yhä nenäänsä. James kipaisi nopeasti Natalien luokse, välittämättä sekä Rohkelikkojen, opettajien että Luihuisten katseista, otti sauvan kaapunsa sisätaskusta ja osoitti sillä Natalien nenää.

 "Episkius", hän sanoi. Natalie räpytteli silmiään ja kokeili äsken murtunutta nenäänsä. James ei ollut vielä laskenut sauvaansa vaan osoitti sillä yhä Natalien nenää sanoen "tergeo" ja imuroi veren Natalien kasvoilta.

 "K- kiitos", hän sanoi tärisevällä äänellä. James kohautti hartioitaan.

 "Tuo kannattaa muistaa", hän sanoi koko joukkueelle, "ettei tarvitse keskeyttää peliä tällä tavalla." Joukkueen jäsenet nyökkäilivät.

 "Hyvä, no niin, Sirius, se lyönti oli aivan mahtava! Ja kun jatkamme samalla tavalla, välittämättä sateesta, vaikka kastummekin litimäriksi  – ja tietysti murtamatta neniämme – kaikki sujuu hyvin, niinhän…"James kastoi joukkuetta tai-muuten-katseella. Muu joukkue nyökkäili painokkaasti ja nousivat uudestaan ilmaan. Matami Huiski puhalsi pilliin, ja peli alkoi uudestaan.

 "Jos ymmärsin oikein, Rohkelikon kapteeni, James Potter otti aikalisän korjatakseen Natalie Wrichin nenän! Hienoa toimintaa Potter!" Suen ääni kuului tuulen ja sateen läpi. "Ja taas on kaato Rohkelikolla – Potter kuljettaa – Li – Potter taas – JA KATSOKAA MIKÄ PAIKKA! – ROHKELIKON MAALI! Rohkelikko johtaa nyt 10 – 0!"

Kuulosti aivan siltä, kuin olisi tapahtunut jonkinlainen räjähdys, niin koviin hurraa-huutoihin Rohkelikkojen puna-kultainen meri remahti.

Lily näki katsomosta kuinka James läpsäisi Siriuksen kanssa jossain yläilmoissa kämmenet yhteen tuulettaakseen maaliaan.

 "Nyt kaato Luihuisen Sheshillä – Thronstad – Shesh uudestaan – ja LUI – Ei! Star torjuu! Hahaa! Siitäs saitte haisevat rotanraa – anteeksi professori, on vain vaikea unohtaa, että on itsekin rohkelikko!"

 "Davidson, peli!"

 "Ai? Mitä – joo! Kaato Rohkelikon omalla pojalla, Potterilla joka syöttää – hei, onko tuo laillista?" Kaato jonka James oli syöttänyt, olikin vaihtanut suuntaa ja mennyt Rohkelikkojen omasta vanteesta sisään. Luihuisen lyöjä oli kumauttanut mailalla ryhmyn sijasta kaatoa. Luihuiset möykkäsivät vihreänä kasana katsomossa Rohkelikkojen buuatessa.

Kuului pillin vihellys ja sen jälkeen matami Huiskin ääni: "Rangaistusheitto Rohkelikolle! Vain jahtaaja saa koskea kaatoon ja tuo oli mailan väärinkäyttöä!"

James näytti Yinille merkin, että tämä menisi syöttämään maaliin.

 "Li kuljettaa, ja Luihuisen pitäjä, Alexander  Swiths näyttää tuijottelevan aivan muualle. Hei, kaato tulee! Vai onko tyttöystävä mielenkiintoisempi?" Sue huuteli kaadon liitäessä kauniisti vanteeseen. Rohkelikot osoittivat suosiota ja Luihuisen joukkueen kapteeni sätti Swithsiä. James oli kuulevinaan sanan "erotus". Hän virnisti itsekseen. Sitä he juuri kaipasivatkin, Luihuisen joukkueen pitäjän erottaminen kesken pelin.

 "Ja peliin on tainnut tulla katkos, sillä näyttää siltä, että Luihuisen kapteeni Sam Palmer erottaa pitäjänsä, koska tämä tuijotteli tyttöystäväänsä", Sue kuulutti. Katsomo oli aivan hiljaa yrittäen kuunnella, mitä Palmer sanoi pitäjälleen.

 "Jollen ole ymmärtänyt väärin, Luihuiset aikovat pelata ilman toista lyöjää, he siirtävät toisen lyöjistä pitäjäksi. Onkohan tuo nyt kovin järke – oho! Rohkelikot ottavat pitäjän vaihdon hyväkseen ja – kyllä, se on Rohkelikon maali! Peli on nyt 30 vastaan 0, Rohkelikon hyväksi!" Sue hihkui innoissaan. Palmer näytti siltä, ettei menisi kuin hetki, niin tältä menisi taju. Hän kiikkui järkyttyneen näköisenä luudallaan ja katseli virnistelevää Jamesia.

 "Eli, peli näyttää jatkuvan vaikka Luihuiset sekoilevatkin pitäjänsä kanssa. Swiths on häädetty kentältä ja toinen lyöjistä, ilmeisesti Barton, on ottanut pitäjän tehtävän itselleen. Mitä ihmettä! Luihuiset aikovat pelata ilman pitäjää! Tämä menee kyllä riskipeliksi!"

James kuunteli ihmeissään Suen selostusta. Jos Luihuiset pelaisivat ilman pitäjää, niin peli oli heidän puolesta pelattu.

 "Luihuiset pelaavat ilman pitäjää, mutta etsijä on löytänyt siepin!" Sue kiljaisi. "Missä Rohkelikon etsijä luuraa?"

James tunsi, kuinka veri valahti hänen kasvoiltaan. Mitä ihmettä Lucy teki, jos ei etsinyt sieppiä?

 "Musta ja Wilson ovat ottaneet maalikseen Luihuisen joukkueen etsijän, Allanisin, jonka sormet jo hapuilevat sieppiä – mutta ei! Musta pamauttaa ryhmyn kauniisti Allanisin takaraivoon ja tämän tasapaino horjuu!"

James huokaisi helpotuksesta. Jos Sirius ja Lucy olivat sentään erossa toisistaan, ei ollut hätää.

 "Kaato on taas päätynyt Rohkelikon joukkueelle! Li kuljettaa kohti pitäjättömiä vanteita ja – kyllä, Rohkelikon neljäs maali! Rohkelikko nyt 40 – 0 johdossa!" Rohkelikot hurrasivat taas. Saman aikaan, jotkut tarkka näköiset näkivät, kuinka Lucy syöksyi viidestäkymmenestä jalasta kohti maata.

 "Hei! Rohkelikon etsijä, Lucy Oldwood on ilmeisesti nähnyt siepin!" James unohti taas kaadon kokonaan ja etsi katseellaan Lucyn joka…

 "ROHKELIKKO ON SAANUT SIEPIN! ROHKELIKKO VOITTAA 190 – 0!" Sue kiljui riemuissaan. "Minä tiesin tämän! Rohkelikko on voittamaton tuolla kokoonpanolla!" Sue jatkoi, sillä McGarmiwakin oli unohtanut arvokkuutensa ja hurrasi muiden mukana.

Se mikä oli ennen ollut Lucy, oli muutamassa sekunnissa muuttunut Rohkelikkojen punaisiin huispauskaapuihin pukeutuneeksi halausmytyksi.

 "Ja kuten nyt hyvin tiedämme, tämä oli kauden ensimmäinen ottelu, joten pistetilastoja johtaa nyt Rohkelikko sadallayhdeksälläkymmenellä pisteellä. Luihuinen, Puuskupuh ja Korpinkynsi ovat kaikki jaetulla toisella sijalla ilman ainuttakaan pistettä", Sue selosti yhä uudestaan ja uudestaan, jotta taikaministeri varmasti kuuli, kuka oli voittanut ja kenellä oli eniten pisteitä.

 "Mahtava aloitus huispauskaudelle Rohkelikolta. Voitto 190 vastaan 0, takaa sen, että Rohkelikolla on täysin samanlainen mahdollisuus voittaa huispausmestaruus kuin viime vuonnakin. Ja kaikki me toivomme, että Rohkelikko voit – ai niin, anteeksi professori, minähän olenkin puolueeton – tuota – onnea Rohkelikolle!"

James näki jotenkin, kuinka sininen hiuspehko katosi selostajan kopista ja tilalle tuli McGarmiwa, joka kuulutti jotain, mitä James ei kuullut.

 "No niin, Sarvihaara, me voitettiin!" Sirius ilmoitti Jamesille kun he laskeutuivat luudillaan kohti maata.

 "Joo, Sirius, näin kyllä", James sanoi, muttei jaksanut ruveta kinaamaan mistään. Hän oli niin iloinen. He olivat voittaneet, vaikka harjoitukset olivat jääneet melko vähiin ja Sirius oli käyttänyt koko yön ryyppäämiseen. Sirius käänteli mailaa kädessään.

 "Ehkä siitä oli jotain hyötyä, että oksensin tänä aamuna suolet pihalle, kun –"kuului kopsahdus, ja Siriuksen luuta oli tyhjä. James katsoi ensin huvittuneena Siriuksen tyhjää luutaa, kunnes kuuli maasta erittäin tutun äänen.

 "Kuka helvetti se oli?!"

James katsoi alas. Joku oli kopauttanut Siriuksen alas luudalta ja nyt tämä makasi kuralammikossa yltä päältä kurassa, veden sataessa yhä maahan. James katsoi ympärilleen ja näki jo kerran pitäjänä pyörineen Luihuisen joukkueen lyöjän maila kädessään. Tämä muodosti huulillaan sanan "hupsis", ja liisi sitten maahan katkeran näköisen joukkueensa luokse. James mietti kaksi kerta, kiroaisiko Bartonin, muttei ehtinyt vetää edes sauvaansa esiin, kun matami Huiski oli jo ehtinyt Bartonin luo ja huusi tälle nyt: "Peli oli jo loppunut! Tuo oli silkkaa väkivaltaa! Eikö sinun päästäsi löydy lainkaan älliä? Musta olisi voinut loukkaantua vakavasti!" Vaikka Huiski puhuikin Siriuksesta, kukaan ei tuntunut huomaavan, että Sirius todellakin makasi kuralammikossa ja näytti (ainakin yläilmoista) että Siriuksen ranne oli murtunut, sillä se oli vääntynyt erittäin kummalliseen asentoon. James laskeutui maahan muun joukkueen luokse, jotka juhlivat siepin nappaamista. Katsomosta alkoi virrata ihmisiä kentälle taputtamaan Rohkelikon joukkueen jäseniä, ja muutenkin kehuman hienosta pelistä. James kiiruhti Lucyn luo.

 "Sinun rakas Siriuksesi makaa tuolla maassa, tiputettiin luudalta", James sanoi tytölle.

 "Häh? Mikset sinä repinyt häntä sieltä ylös?" Lucy kysyi huulillaan leveä hymy ja sieppi yhä tiukasti nyrkissään.

James osoitti kentän puoliväliä, missä Sirius istui kuralammikossa sylkemässä kuraa suustaan.

 "Koska hän näyttää nauttivat tuosta kuralammikosta suunnattomasti", James sanoi. "Mene nyt vain itse repimään poikaystäväsi tuolta maasta, hän näyttää tarvitsevan pitkää nuoleskelutuokiota."

Lucy katsoi Jamesia murhaavasti.

 "Minä en ole mikään nuoleskeluautomaatti! Mene itse nuoleskelemaan Siriustasi, jos välttämättä haluat!" Lucy kimpaantui ja työnsi siepin Jamesin kouraan. "Pidä typerä sieppisi, minä menen suorittamaan naisten tehtäviä", hän puhisi ja marssi Siriuksen luo.

 "En minä pahemmin halua Siriusta nuoleskella!" James huusi Lucyn perään. "Kysy vaikka Remusta jos et välttämättä itse tahdo!"

 "Pidetään mielessä", Lucy huusi katsomatta taakseen.

 "James! Te teitte sen! Mitä minä sanoin!" huusi joku ja kiepsahti Jamesin kaulaan. Punaisesta tukasta ei voinut erehtyä.

 "Tietysti teimme! Mitä sinä kuvittelit?" James kysyi ja suuteli Lilyä siinä kaiken kansan keskellä.

 "Potter! Sinä et ole kertonut meille, että Evans on lämmennyt sinulle!" kuului ääni, jonka James tunnisti Natalielle.

 "Enkö?" James kysyi ihmeissään. "Varmaankin siksi, etten ole varma vielä…"hän sanoi virnistäen.

 "Enköhän", Lily sanoi hymyillen, "jos sinä olet kiltisti."

 "Ainahan minä", James sanoi ja sai aikaan hienoista tuhahtelua.

 

 "Remus, minä olen ihan kunnossa!" Sirius sanoi ties monennen kerran. "Tämän käden saa korjattua pelkällä taikasauvan heilautuksella", hän sanoi ja kaivoi taikasauvan kaapunsa alta.

 "Etkös sinä ole oikeakätinen?" Remus kysyi.

 "Olen, mitä siitä?"

 "Tuo on oikea kätesi. Aioitko taikoa vasemmalla?" Remus kysyi kädet puuskassa.

 "Olen taikonut ennenkin! Ja luita olen korjannut useinkin… sinun takiasi! Joten älä viitsi estää minua!" Sirius sanoi uhmakkaasti ja osoitti sauvallaan rannettaan.

 "Kukaan ei ole käskenyt sinua minun hakattavakseni", Remus sanoi hiljaisella äänellä.

 "En minä sitä sillä…"Sirius sanoi ja mutisi jonkun loitsun. Valkoinen valopunos kiersi hänen kätensä, muuttui siniseksi ja katosi. "Ihan vapaaehtoisesti minä sinne tulen", hän sanoi väännellen rannettaan, joka näytti olevan taas kunnossa.

 "Muttei sinun tarvitsisi. Eikä kenenkään muunkaan", Remus sanoi hiljaa. "En minä ole ansainnut sitä."

Sirius katsoi Remusta osta rypyssä nousten ylös maasta. "Tietysti olet!" hän sanoi lujasti. "Hei, sinä olet meidän ystävä, minun, Jamesin ja Peterin, tietysti sinä olet sen arvoinen!"

 "Niin mutta -" Remus aloitti.

 "Merlin, Remus!", Sirius huudahti. "Luuletko sinä todellakin, että muutama luunmurtuma on meidän mielestämme maailmanloppu?" hän kysyi osoitellen Remusta taikasauvallaan. "Hei, me ollaan Kelmejä, ja meidän perussääntö on, että kaveria ei jätetä! Muistathan? Eli älä viitsi valittaa. Jos sinulle ei kelpaa, niin on kelpaamatta! Me tullaan olemaan aina sinun kanssasi täysikuulla", Sirius sanoi ja loi Remukseen asia-on-loppuun-käsitelty-katseen.

 "Jos laskisit sen sauvan", Remus sanoi hassun paksulla äänellä.

 "Musta!" kuului äkkiä McGarmiwan ääni. Sirius laski sauvansa äkkiä ja piilotti sen selkänsä taakse.

 "Niin, professori?"

 "Näin sinun tippuvan, oletko kunnossa?" professori kysyi. Sirius katsoi McGarmiwaa pöllämystyneenä.

 "Olen", Sirius vastasi. "Olen ihan kunnossa."

 "Pitäisikö sinun kuitenkin käydä sairaalasiivessä tarkistuttamassa itsesi?" McGarmiwa mietti. "Remus, kävisitkö sinä saattamassa hänet Pomfreyn luo?" professori sanoi kääntyen Remuksen puoleen.

 "Joo, voin", Remus sanoi vastentahtoisesti. "Tuolta kyllä näyttää tulevan Siriuksen oma nuoleskelukaveri, joten…"hän mutisi niin hiljaa, ettei McGarmiwa kuulisi. Siriuskin näytti huomaavan Lucyn tulevan. Hän tarrasi kiinni Remuksen käsivarresta.

 "Tule, mennään", hän sanoi. Remus katsoi Siriusta ihmeissään.

 "Minne sinulle nyt tuli äkkiä noin kiire?" hän kysyi.

 "Sairaalasiipeen", Sirius vastasi. "Sinunhan piti viedä minut sinne", hän lisäsi hymyillen leveästi.

 "Niin piti, mutta nyt minusta tuntuu, että osat menivät toisinpäin", Remus sanoi. "tarkoitan siis, että minä roikun edelleen sinun kädessäsi." Sirius irrotti otteensa.

 "Mitä väliä sillä on, kunhan minä selviän sairaalasiipeen ehjin nahoin", Sirius sanoi huolestuneeseen sävyyn. "Emmehän halua, ettei Rohkelikon joukkueen loistava lyöjä voi pelata seuraavissa otteluissa!"

 "Lyöjä, joka vielä tunti sitten oksensi vessan lattioille", Remus muistutti kun he kiipesivät ylös kiviportaita.

 "No, se nyt oli…"Sirius sanoi. "Mitä minä muuten tein eilen?" hän kysyi äkkiä pysähtyen kesken askeleen. Remuskin pysähtyi.

 "Hmm, et mitään", Remus sanoi. Hän oli päättänyt, että säästäisi Siriuksen siltä häpeältä.

 "Teinpäs! Sinä sanoit niin!" Sirius narisi. "Epäreilua, pitää minun nyt tietää, mitä olen tehnyt… En muista sen jälkeen mitään, kun Kolme luudanvartta alkoi tyhjetä", hän mietti. 

 "Niin, se oli silloin yhden aikoihin…"Remus sanoi. Hän olisi halunnut unohtaa täysin, mitä Sirius oli vahingossa tehnyt.

 "Vai niin", Sirius sanoi ja alkoi taas kävellä, "kertoisit nyt, kiltti", hän aneli taas.

 "En kerro."

 "Kerro!"

 "En."

 "Remus-kiltti, kerro!"

 "En kerro! Et halua tietää!"

 "Mihin se liittyy?"

 "Ei mihinkään!"

 "Sinä olet julma!"

 "Julma, ja ylpeä siitä."

Sirius loi Remukseen murhaavan katseen.

 "Kerro. Minä kuule osaan aika monta kirousta, etkä sinä halua joutua minun uhrikseni!"

 "Jouduin jo", Remukselta pääsi. Sirius tuijotti Remusta.

"Täh? Kirosinko minä sinut?" hän kysyi. Remus pudisti päätään.

 "Et. Tule nyt, mennään sinne sairaalasiipeen, ettei rakas Minervamme vain huolestu sinun terveydestäsi", Remus sanoi vaihtaen puheenaihetta.

 

 "Oletko sinä Potter?" joku kysyi Jamesin takana. James pyörähti ympäri ja näki hieman pulskan miehen, joka oli pukeutunut liituraitaviittaan ja knalliin. Sateen suojanaan mies piteli Päivän Profeettaa. Mies oli Cornelius Toffee.

 "Olen kyllä", James vastasi. Toffee soi hänelle lyhyen hymyn.

 "Olen Cornelius Toffee, taikaministeri", hän sanoi ja ojensi kättään Jamesille. He kättelivät. "Halusin tulla kertomaan, että joukkueesi pelasi hienosti", mies jatkoi.

 "Öh, kiitos", James sanoi hieman häkeltyneenä. Oliko taikaministeri tullut kehumaan hänen joukkuettaan?

 "Sinussa olisi ainesta valtakunnallisiin joukkueisiin", Toffee jatkoi. James tuijotti miestä ihmeissään.

 "Oikeasti?"

 "Oikeasti. Ja etsijäsi on vallan mainio!" Toffee sanoi. "Saisinko tavata hänet?"

 "Joo, kai…"James sanoi hieman hämmentyneenä. Hän etsi katseellaan Lucyn joka jutteli vähän matkan päässä Lilyn kanssa.

 "Hän on tuo ruskeatukkainen tyttö, joka juttelee tuolle punatukkaiselle tytölle", James sanoi osoittaen Lucyn suuntaan. Toffee kiitti ja kiiruhti Lucyn luo. James jäi katsomaan Toffeen menoa ja havahtui ajatuksistaan vasta kun joku kuulutti, että pidettäisiin juhlat Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.

 

*

 

Oleskeluhuone tuntui maailman ihanimmalta paikalta, kun sinne tuli kaatosateesta ja hyytävästä tuulesta. Ainoa, joka pilasi Jamesin hyvän olon oli Lily. Lily istui punaisella sohvalla lukemassa kirjettä. Taas. James pystyi hyvin arvaamaan, keneltä se oli. Mustasukkaisuus nosti taas päätään Jamesin rinnassa. Nyt hänellä ei edes ollut ketään, kenelle purkaa sitä. Sirius ja Remus olivat ilmeisesti… jossain. Jamesilla ei ollut mitään hajua, minne he olivat kadonneet. Ja Peter oli myös kadonnut. James mietti mielessään, pitäisikö hänenkin nyt kadota jonnekin, kun kaikki muutkin Kelmit olivat jossain teillä tietämättömillä. James istahti Lilyn viereen sohvalle.

 "Mitä sinä luet?" hän kysyi vastentahtoisesti. Hän ei halunnut saada vastausta, mutta kysymys oli ensimmäinen, mikä hänen mieleensä oli tullut.

 "Kirjettä", Lily vastasi kohottamatta katsettaan. James oli hetken hiljaa, kunnes kysyi: "Keneltä se on?"

Lily katsoi Jamesia otsa rypyssä.

 "Miten niin?" hän kysyi.

 "Kunhan kysyin", Jamesin ääni kuulosti hänen omissa korvissaankin kireältä.

 "Onko sillä muka jotain väliä, kuka minulle kirjoittaa?" Lily kysyi.

 "No ei…"James sanoi ja käänsi katseensa tuleen.

 "Oletko sinä todellakin niin mustasukkainen minun kirjeistäni? Eikö minulla saa olla sinun lisäksesi muuta elämää?" Lily jatkoi ja hänen äänensä oli hieman kiukkuinen.

 "Mitä? Saa tietenkin!" James sanoi, vaikka itse asiassa Lily oli osunut täysin oikeaan.

 "No, älä sitten kysele tuollaisia!" Lily kivahti. Hän kääntyi lukemaan kirjettään, mutta James huomasi, että Lilyn kirkkaan vihreät silmät pysyivät paikallaan. James laski mielessään kymmeneen, ettei olisi sanonut mitään typerää.

 "Sinä et vain halua kertoa, että käyt kirjeenvaihtoa Chamberlainin kanssa", James mutisi.

 "Mistä sinä – mistä sinä tiesit", Lily sopersi. "Oletko sinä – oletko sinä lukenut minun kirjeitäni?" hän tulistui äkkiä.

 "En! Minä en lukenut, vaan näin", James vastasi välittämättä yhtään, että muutamat oleskeluhuoneessa olijat olivat hiljentyneet kuuntelemaan.

 "Näit? Näit?!" Lily huudahti. "Eli luit. Merlin, James Potter… En olisi sinusta uskonut", hän sanoi silmät kimaltaen vaarallisesti. "Vaikka sinä oletkin kelmi, niin ei se oikeuta sinua lukemaan minun kirjeitäni! Minä tiesin! Tiesin, että sinuun ihastuminen oli suuri virhe."

James tuijotti Lilyä, joka tuijotti takaisin, silmät kyynelissä.

 "Oikeasti, James, jos todellakin kuvittelet, että – että minä olisin kovinkin valmis luopumaan muusta elämästäni sinun takiasi, olet kovin väärässä!" Lily jatkoi ja nousi ylös sohvalta.

 "En minä sitä niin –"James aloitti, mutta Lily keskeytti hänet.

 "Etpä tietenkään. Miten nyt suuri James Potter voisi niin kuvitella", Lily sanoi ilkkuvalla äänensävyllä. "Kuule, minä en taida jaksaa tällaista. Sinä kuvittelet olevasi niin ihana ja kaikkien tyttöjen päiväunissa. Jos et tiennyt, niin etpä ole. Kaikkea muuta!" Lily huusi. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja hän näytti vähintäänkin siltä, että voisi purra, jos tulisi liian lähelle.

 "Lily, en minä ole sellaista kuvitellut!" James sanoi tietämättä mitä tehdä. Ei hän ollut ajatellut, että Lily suuttuisi tuolla tavalla.

 "Älä yritäkään. Minä olen katsellut sinun ja pikku ystäviesi touhuja kuusi vuotta, kyllä minä sinut sen verran hyvin tunnet. Sinä olet se sama itserakas paskiainen joka olet aina ollut!" Lily kivahti. "Mitäköhän minäkin oikein ajattelin kun menin ihastumaan sinuun?" hän kysyi itseltään. Hän kääntyi kannoillaan ja raivasi tiensä tyttöjen makuusaliin.

 "Ja ihan tiedoksesi, James, Michael on ihastunut Siriukseen!" Lily vielä huusi itkuisella äänellä Jamesille ja katosi sitten portaisiin.

Osa 11 – Salapoliisi Anturajalka

 "Lily, selitä nyt vielä kerran", Lucy pyysi Lilyltä, joka itki edelleen sängyllään. "James on siis lukenut sinun kirjeitäsi ja saanut selville, että sinä käyt kirjeenvaihtoa Michael Chamberlainin kanssa. Ja nyt sinä ja James olette riidoissa ja –"

 "Minä en halua nähdä Potteria enää ikinä", Lily sanoi punaisen hiusverhon takaa.

 "Niin, et tietenkään", Lucy sanoi, "mutta saanko kysyä yhtä asiaa?"

 "Siitä vain", Lily vastasi pyyhkien kyyneleitä hihaansa.

 "Miksi sinä ylipäätänsäkin käyt kirjeenvaihtoa Michael Chamberlainin kanssa?"

Lily purskahti uudestaan itkuun.

 "Hän – hän on mi – minun ystäväni. I – ihan kuin sinäkin", Lily nyyhkytti. Hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja itki siihen.

Lucy istui omalla sängyllään katsoen Lilyä ihmetellen.

 "Miksi sinä et ole koskaan kertonut mitään?" hän kysyi.

 "Et ole ky – kysynyt", Lily vastasi itkun lomasta.

 "Joo, en ole. Kun en ole ennen tiennyt kysyä!" Lucy sanoi.

 "Minä vihaan James Potteria", Lily sanoi heikosti tyynylleen.

 

James ei ollut edes huomannut, että Remus ja Sirius kiipesivät muotokuva-aukosta sisään, kiroten samalla Pomfreyn hitautta tarkistaa Siriuksen kuntoa.

 "Sarvihaara, hei", Sirius sanoi kun he tulivat Jamesin luo, "hymyä, veliseni! Voitit juuri ensimmäisen huispausmatsisi tänä vuonna!" hän muistutti istuen Jamesin viereen sohvalle.  "Ei tuollainen ilme sovi tähän tilanteeseen lainkaan!"

Remus, joka oli Siriusta huomattavasti tarkkanäköisempi ihmisten suhteen, hän näki, että joku oli vialla.

 "James, - tuota – missä Lily on?" Remus kysyi varovaisesti. James sulki tuskastuneena silmänsä.

 "Ei mitään hajua", hän sanoi ja avasi silmänsä, "mutta eipä oikein kiinnostakaan. Evans on ehkä kirjoittamassa rakkauskirjeitä Chamberlainille", hän sanoi katkerana. Kun James oli kutsunut Lilyä pelkällä sukunimellä, jopa Siriuksen kestohymy hyytyi.

 "Lily on mitä?" Remus kysyi hämmentyneenä.

 "Kirjoittamassa rakkauskirjeitä Chamberlainille", James toisti.

 "Sinäkö tarkoitat Michael Chamberlainia? Korpinkynttä, meitä pari vuotta vanhempaa, vaaleaa, melko komeaa…" Sirius luetteli.

 "Missä vaiheessa sinä olet alkanut pitää miehiä komeina?" Remus kysyi huvittuneena.

 "Olen aina pitänyt", Sirius sanoi muina miehinä. "Olet sinäkin komea", hän lisäsi ja väläytti Remukselle koko hammasrivistön paljastavan hymyn.

 "Ai…" Remus mutisi hämillään.

 "Niin, peurapoju, tarkoitatko sinä Michael Chamberlainia?" Sirius kysyi.

 "Hirvi", James oikaisi, "ei peura. Mutta joo, tarkoitan", hän sanoi yrittäen olla huomaamatta Siriuksen ja Remuksen sanailua.

 "Michael on homo", Sirius paukautti.

 "On vai?" James kysyi järkyttyneenä.

 "Joo… Hän yritti iskeä minut vaikka kuinka monesti hänen viimeisenä vuotenaan", Sirius selitti.

 "Ei hitto!" James parkaisi painaen päänsä käsiinsä. "Evans sanoi, että Chamberlain on ihastunut sinuun", hän mutisi. "Minä luulin, että hän sanoi sen vain – ihan sama."

 "Hän sanoi niin vain mitä?" Sirius kysyi.

 "Ei mitään", James kiirehti sanomaan.

 "James, minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa", Remus sanoi. "Mennään vaikka – vaikka keittiöön niin saat kertoa kaikki."

 "Ja siellä saa kahvia!" Sirius lisäsi.

 "Minä haluan kyllä kaikkea  muuta, vaikka tuliviskiä", James mutisi. "Tonttuviinikin käy."

 "Kelpaisi minullekin!" Sirius sanoi heti.

 "Sirius ei minun seurassani enää juo muuta kuin kurpitsamehua ja ehkä kahvia", Remus sanoi heti. "Ja kahvi sumentaa Jamesin aivot paremmin kuin alkoholi", hän jatkoi, "voisimme saada edes jotain selville."

 "Juuri siksi minä haluankin alkoholia, enkä kahvia", James sanoi hiljaa.

 "Äh, älä valita hirvenpuolikas", Sirius sanoi nousten punaiselta sohvalta. "Mennään moikkaamaan muutamaa kivaa kotitonttua, ne eivät sinua!" Sirius sanoi ja repi Jamesia ylös sohvalta.

 

 "Ottavatko herrat siirappitorttua? Kahvia? Kurpitsamehua? Vähän leivoksia?" kyseli pieni kotitonttutyttö, joka tapitti Jamesia suurilla ruskeilla silmillään joita kehystivät pitkät ripset. Se oli pukeutunut pyyheliinaan jota koristi Tylypahkan vaakuna.

 "Joo, jos toisit meille ison pannullisen kahvia", Remus sanoi kotitontulle joka kumarsi syvään.

 "Kuten herra haluaa", tonttu sanoi Remukselle. "Entä haluaako komeat herrat jotain muuta?" se kysyi kimeällä äänellä.

 "Ei tarvitse", Remus sanoi kun Sirius oli avaamassa suutaan. "Kahvi riittää hyvin."

Tonttu kumarsi taas. "Dirja tuo herroille kahvia", se lupasi, kääntyi kannoillaan ja kiirehti hakemaan kahvipannua. 

Kolme kelmiä etsi itselleen istumapaikan aivan keittiön perältä, läheltä sitä ovea, jonka takana kotitontut säilyttivät siivoustarvikkeita.

 "Oo, katsokaa!" Sirius sanoi kun he tulivat oven viereen. "Kotitonttujen luutakomero!" Remus katsoi Siriusta tuskastuneena.

 "Sirius, jos nyt edes kerran pysyisit asiassa, niin tekisitkö sen nyt?" Remus kysyi.

 "Jaa, minkä?" Sirius kysyi tutkien pientä ovea.

 "Merlin, Sirius. Tultiinko me tänne tutkimaan keittiön siivouskomeroita?"

"Ei, mutta voin kyllä tehdä taustatutkimusta, jos haluat", Sirius ilmoitti. Remus oli sanomassa Siriukselle jotain, mutta kotitonttu, joka oli sanonut nimekseen Dirja, talsi heitä kohti kantaen aivan liian suurta tarjotinta, jonka painosta tonttu horjui vaarallisen näköisenä. Tarjottimella seisoi suuri ja sininen kahvipannu, sekä kolme eriväristä mukia. Tonttu antoi jokaiselle mukin käteen ja kaatoi sitten kahvia mukeihin (kuitenkin, joka kaato kerralla, yli puolet menivät mukin ohi). Kun tonttu oli saanut kunnialla työnsä loppuun, se kumarsi taas, jätti tarjottimen Jamesin jalkoihin ja kiiruhti takaisin kotitonttujen työhön.

 "No niin, James", Remus aloitti kun tonttu oli mennyt menojaan, "mistä nyt kiikastaa?"

 "Minä olen typerä", James vastasi ykskantaan, joi ison kulauksen kahvia polttaen samalla suunsa.

 "Niin, Sarvihaara, se on huomattu", Sirius sanoi.

 "Niin, mutta tiesitkö, että seura tekee kaltaisekseen", James nälväisi.

 "Äh, suu kiinni molemmat", Remus puuskahti. "Sarvihaara, millä tavoin sinä olet typerä?"

James kohautti hartioitaan.

 "Evans sanoi että olen paskiainen ja sellaista…" James sanoi samalla sävyllä, kuin olisi puhunut säästä.

 "Mutta mitä tapahtui?" Remus intti.

 "Kysy joltain joka tietää", James sanoi laskien kahvikuppinsa ja nousten ylös.

 "Minne sinä menet?" Sirius kysyi heti.

 "Jonnekin", James vastasi ja lähti samaan suuntaan, mistä he olivat tulleet.

 "Ja mitä me saatiin selville?" Sirius kysyi napaten siirappitortun palasen yhden tontun ojentamalta tarjottimelta.

 "Että James pitää meitä – tai sinua – typeränä. Ja että sinä pidät minua komeana", Remus sanoi ja nousi hänkin lähteäkseen. Sirius pyöritti silmiään.

 "Kulta, katsoisit joskus peiliin", hän sanoi, "silloin et voisi väittää minulle vastaan". Sirius hörppäsi kahvinsa loppuun ja nousi ylös, että ehti Remuksen perään. "Sitä paitsi", hän jatkoi iskien silmää, "arvet ovat seksikkäitä."

 

James päätti heti oleskeluhuoneeseen tullessaan, ettei jäisi sinne. Hän raivasi tiensä oleskeluhuoneen läpi aina poikienmakuusaliin vieviin portaisiin asti. Hän juoksi portaat ylös, sillä ei jaksanut ihmisiä nyt. Hän avasi oven (jossa luki suurilla kirjaimilla Kelmit) ja astui tyhjään makuusaliin. Tai jonka hän luuli tyhjäksi.

Peter istui sängyllään kirjoittaen jotain pergamentille. Kun Peter näki Jamesin, hän työnsi sulkakynänsä ja pergamenttinsa tyynynsä alle.

 "Hei, Peter", James tervehti vaisusti istuen sängylleen.

 "Hei, James", Peter vastasi iloisesti. James huomasi, että Peter, joka oli tavallisestikin melko hyvällä tuulella, ei pystynyt näköjään pitää suutaan lainkaan peruslukemilla, vaan suuri, onnellinen hymy valaisi pojan pyöreitä kasvoja.

 "Olitko katsomassa matsia?" James kysyi, sillä hän oli huomannut, ettei ollut nähnyt Peteriä koko aamuna. Eikä eilenkään…

 "Joo, olin", Peter sanoi poissaolevasti. "Hieno peli oli."

 "Hmm… No jaa. Näitkö kun Sirius tipahti?" James kysyi parempien ajatusten puutteessa.

 "Joo, näin", Peter vastasi. "Missä Sirius ja Remus muuten ovat?" hän kysyi äkkiä.

 "Keittiössä", James vastasi. "Merlin tietää, mitä tekemässä", hän jatkoi.

 "Mitä tarkoitat?" Peter kysyi. Hänen äänensä oli saanut kiinnostuneen sävyn.

 "No siis, ei varmasti mene kauankaan, kun Sirius jo tunnustaa ääretöntä rakastumistaan Remukseen", James sanoi muina miehinä. Peter naurahti sängyllään.

 "Oletko ihan varma?" Peter kysyi.

 "Olen, olen!" James vastasi. Hän huomasi, kuinka hänen pahatuulensa alkoi hiipua pikkuhiljaa.

 "Miten vain sanot", Peter sanoi nousten sängyltään. Hän kaivoi pergamenttinsa tyyny alta. "Pitää käydä pöllötornissa", hän sanoi ja virnisti pahoillaan.

 "Joo, okei", James sanoi. Nyt hän ei tiennyt, oliko pahoillaan vai hyvillään, kun hänet jätettiin yksin.

 "Au revoir", Peter sanoi ja sulki oven perässään.

 "Au revoir", James sanoi ovelle. Hän oli jo hetken ehtinyt luulla, että olisi iloisempi, mutta joutui pettymään. Paskat, hän mitään iloisempi oli, hän ajatteli.

 

 "Remus, minä en tajua!" Sirius sanoi äkkiä, kun hän ja Remus kävelivät keittiöstä takaisin kohti Rohkelikkotornia.

 "Mitä sinä et ymmärrä?" Remus kysyi.

 "Sitä, että me ollaan nykyään ihan outoja! Peter on kadoksissa 24 tuntia vuorokaudesta, James on ihan outo ja sinäkin olet tuollainen –" Sirius lopetti lauseensa kuitenkin kesken, eikä jatkanut siitä.

 "Minä olen mitä?" Remus kysyi ihmeissään.

 "Et mitään…" Sirius sanoi hieman hämillään. "Joka tapauksessa, meidän täytyy selvittää tämä!" hän sanoi nopeasti.

 "Mikä?" Remus kysyi selvästi ymmällään.

 "Peterin ja Jamesin ongelmat – tai siis meille ongelmat. Kumpikaan ei kerro meille mitään!" Sirius sanoi. Remus virnisti Siriukselle.

 "Eli salapoliisi Anturajalka on taas kehissä?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi.

 "Pakko. Ja apulaissalapoliisi herra Kuutamo on myös, niinhän?" Sirius kysyi hymyilen vastustamattomasti.

 "Katsotaan nyt…" Remus sanoi naureskellen.

 "Hei, täytyyhän apulaissalapoliisi herra Kuutamonkin olla mukana!" Sirius huudahti.

 "Sirius, nuo ovat vanhoja juttuja. Me oltiin silloin kolmannella, jos et muista!" Remus muistutti. Sirius risti käsivarret rinnalleen.

 "Mutta ei muuten nämä asiat selviä!" hän huudahti.

 "Selviää. Kaikki selviää ajallaan", Remus sanoi viisaasti.

 "Äh, Remus-kiltti, ole apulaissalapoliisi herra Kuutamo!" Sirius pyysi.

 "En taida", Remus vastasi.

 "Taidatpa. Näen sen silmistäsi! Sinä rakastat minua niin paljon, että sinun on pakko suostua!" Sirius sanoi tuijottaen Remusta silmiin. Remus katsoi takaisin kulmat koholla.

 "Rakastanko?"

 "Joo, joo. Äläkä väitä vastaan, minä kyllä tiedän nämä jutut", Sirius sanoi omahyväisesti.

 "Kuule, ei  millään pahalla, mutta minä en taida kuitenkaan rakastaa sinua", Remus sanoi ja astui muutaman askeleen kauemmas Siriuksesta.

 "Juupas!" Sirius parahti. "Sitten jos sinä et, niin ei kukaan", hän sanoi dramaattisesti.

 "Voi pientä Anturajalka-parkaa. Muuten vain kaikki ovat valmiita nuoleskelemaan kanssasi", Remus sanoi pyöritellen silmiään.

 "Sinäkin?" Sirius kysyi innoissaan.

 "En", Remus sanoi julmasti virnistäen.

 "Julmistus!" Sirius puuskahti.

 "Mikä?"

 "Julmistus. Julma ihminen joka ei voi rakastaa 'pientä Anturajalka-parkaa'", Sirius sanoi ja parkaisi dramaattisesti. "Rakastaisit ihan pikkuisen edes!"

 "Mitä sinä oikein ajat takaa?" Remus kysyi huvittuneena. "Ensinnäkin, sinä olet poika", hän sanoi, "se olisi hieman… outoa, jos minä rakastaisin sinua."

 "Remus-kulta, se olisi aivan luonnollinen asia!" Sirius sanoi.

 "Niin varmaan…" Remus mutisi. "Jos nyt vaan mentäisiin sinne oleskeluhuoneeseen."

 "Miksi?" Sirius kysyi ihmeissään. "Ei meitä siellä kukaan odota."

 "Paitsi koulukirjat", Remus muistutti, kiersi Siriuksen taakse ja tökki tämän liikkeelle. "Kohta James alkaa taas hätistellä sinua huispaamaan ja silloin läksyt jäävät aina viimeiseksi."

 "Sinusta tulisi hyvä opettaja", Sirius mietti ääneen. Remus naurahti.

 "Unissasi", hän sanoi. "Lohikäärmeen sydänjuuri", hän jatkoi Lihavalle leidille joka päästi heidät sisään. 

 "Ei mutta, oikeasti, sinun täytyy olla apulaissalapoliisi herra Kuutamo!" Sirius sanoi kiivetessään sisään oleskeluhuoneeseen.

 "Sirius, en minä halua olla. Ne on ikivanhoja juttuja!" Remus parkaisi.

 "Mitä väliä sillä on? Mekin ollaan ikivanhoja!" Sirius sanoi.

 "Nimenomaan!" Remus sanoi. "Me ollaan jo hei 17 vuotta. Ei me enää voida leikkiä salapoliisi Anturajalkaa ja apulaissalapoliisi herra Kuutamoa!"

 "Miksei?" Sirius kysyi ihmeissään. "Se kehittää luustoa ja hyvää oloa…" Sirius yritti.

 "Niin varmaan. Ja minä olen korviani myöten rakastunut McGarmiwaan."

 "Oletko?"

 "EN!"

 "Ai…" Sirius huokaisi. "Hyvä on, minä toimin sitten yksin… Ei sitä kyllä tiedä, mitä kaikkea typerää saatan keksiä…"

Remus mulkoili Siriusta.

 "Hyvä on, hyvä on. Minä suostun. Sait taas tahtosi läpi!" Remus puuskahti.

 "Ha haa! Koska sinä rakastat minua niin paljon, niin sinun oli pakko!"

Remus pyöritti silmiään ja työnsi läksykirjat Siriuksen käsiin.

 "Mitä salapoliisi Anturajalka sitten haluaa selvittää?" Remus kysyi avaten suuren kirjan eteensä.

 "No sen, minne Matohäntä katoilee ja miksi Sarvihaara sanoo Lilya taas Evansiksi", Sirius sanoi ja työnsi läksynsä lattialle.

 "Matohäntä käy kuulemma pöllötornissa", Remus muistutti.

 "Muuta miksi?!" Sirius parahti. "Mitä ihmettä Matohäntä tekee pöllötornissa?"

 "Lähettää kirjeitä?" Remus ehdotti.

 "Kenelle?"

 "Vanhemmilleen?"

 "Joka päivä?!"

 "Ehkä…" Remus sanoi kadoten kirjansa taakse.

 "Hei, aiotko sinä auttaa minua vai et?" Sirius parkaisi.

 "Aion, aion! Mutta mene vaikka haastattelemaan Matohäntää ja Sarvihaaraa", Remus ehdotti. Sirius risti käsivarret rinnalleen.

 "En minä halua mennä yksin", hän sanoi.

 "No, minä teen ainakin läksyjä nyt", Remus sanoi vastaan.

 "Tuletko sinä sitten?" Sirius pyysi.

Remus naurahti. "Sinä olet kuin viisivuotias."

Sirius tuhahti loukkaantuneena. "Kiitos, minäkin sinua."

 

*

 

James valvoi pitkälle yöhön. Hän ei tiennyt enää yhtään, mitä Lily hänestä ajatteli. Pitikö vai vihasiko? Vai oliko koskaan pitänytkään? Nyt James tiesi, miltä kaikista tytöistä, joiden kanssa Sirius oli muutaman päivän vehdannut ja sitten jättänyt, oli mahtanut tuntua. Hän käänsi kylkeä. Vähän aikaa hän oli tuntenut olevansa onnellisempi kuin koskaan, ja sitten, yhdessä nopeassa kymmenminuuttisessa kaikki oli mennyt pieleen. Miksi hän oli edes ottanut Chamberlainin puheeksi? Jos hän olisi vain pitänyt suunsa kiinni, kaikki olisi hyvin. Mutta jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, hän ei olisi koskaan saanut varmuutta asialle… Lily tosiaan kävi kirjeenvaihtoa Chamberlainin kanssa! James puristi kätensä peiton alla nyrkkiin. Ei siis ollut ihmekään, että Lily ei ollut koskaan ennen näyttänyt – ei, valehdellut – tunteitaan hänelle. Se oli varmasti joku Chamberlainin ja Lilyn yhteistuuma hänen pilkkaamisekseen.

James pystyi kuulemaan Lilyn pilkallisen naurun korvissaan ja puristi kätensä vielä kovemmin nyrkkiin.

James yritti rauhoittaa itseään, että saisi nukuttua. Hän oli määrännyt jo seuraavaksi päiväksi huispausharjoitukset ja halusi saada nukutuksi. Mutta milloin Siriuksen kuorsaaminen oli viimeksi kuulostanut noin ärsyttävältä?

 

*

 "Sarvihaara, miksi meidän pitää harjoitella huispausta näin usein?" Sirius valitti vetäessään pukukopissa punaista huispauskaapua päälleen. "Me kyllä osataan muutenkin."

 "Joo, osataan, mutta harjoitus tekee mestarin", James sanoi väsyneesti. Hän oli nukahtanut vasta aamunkoitossa ja oli nyt rättiväsynyt.

 "Me ollaan jo aivan tarpeeksi mestareita", Sirius mutisi yrittäen väistellä Natalien katseita. Hän oli jo tottunut siihen, että hän sai tytöiltä tuollaisia katseita, muttei pitänyt siitä. Vaikka toisin saattoi olettaa.

 "Äh, pidä vain suusi kiinni, Anturajalka", James sanoi. "Meidän pitää harjoitella, sillä seuraavaksi meillä on vastassa Puuskupuh, joka oli viime vuonnakin kova vastus", hän muistutti.

 "Mutta me voitettiin!" Sirius sanoi.

 "Joo, voitettiin", James sanoi haukotellen.

 "Eli miksi harjoitella?"

 "Siksi, että voitettaisiin Puuskupuh uudestaankin!" James puuskahti. Joukkueen kaikki jäsenet eivät olleet vielä tulleet paikalle. Joten hänellä oli vielä aikaa suunnitella harjoituksia…

 "Hei, Sarvihaara, kuule, mietin tässä, että miksi sinä et ole eilisestä lähtien sanonut Lilyä Evansiksi?" Sirius kysyi äkkiä.

 "Häh? Olenko?" James kysyi typerästi.

 "Olet ja varmasti hyvin tiedät sen itsekin", Sirius sanoi ottaessaan luutansa ja kävellessään Jamesin perässä aurinkoiselle kentälle. Vesisade oli kuin taikaiskusta loppunut siihen pisteeseen, kun peli Luihuisten kanssa oli pelattu…

 "Niin, että miksi?"

 "Mhh…" James mutisi, muttei sanonut mitään.

 "Hei, kyllä sinä voit minulle kertoa!" Sirius sanoi. "En minä kerro kenellekään… Ehkä Kuutamolle…" hän lisäsi.

 "Ei ole mitään kerrottavaa", James sanoi kylmästi. "Evans (Sirius katsoi Jamesia mitä-minä-sanoin-katseella) sanoi tosiasioita, ja ilmeisesti me emme ole enää yhdessä. Toisaalta, ollaanko koskaan oltukaan…" James lisäsi hiljaa.

Sirius katsoi Jamesia oudoksuen.

 "Lily sanoi mitä?" hän kysyi.

 "Että minä olen 'se sama paskiainen joka olen aina ollut'", James toisti Lilyn sanat tyynesti.

 "Oikeasti?" Sirius kysyi silmät ymmyrkäisinä.

 "Oikeasti."

Sirius pudisti epäuskoisena päätään. "Kyllä Lily varmasti jo kohta leppyy", hän sanoi.

 "Enpä usko…" James mutisi.

Sirius katsoi jonnekin Jamesin olkapään yli.

 "Hyvä on, ei sitten. Kunhan et katso sitten taaksesi", hän sanoi. James katsoi kuitenkin. Ja katui heti tekoaan. Lily ja Lucy kävelivät yhdessä kohti huispauskenttää – Lucy harjoituksiin, ja Lily ystävänsä seuraksi katsomaan harjoituksia.

 "Hienoa, rakas ystäväiseni", James mutisi Siriukselle, "nyt minä en pysty keskittymään enää mihinkään."

 "Minähän sanoin, ettei sinun pidä katsoa!" Sirius sihahti. "Sitä paisti, kelmit toimivat paremmin sinkkuina", hän ilmoitti.

 "Ethän sinä ole sinkku!" James muistutti. "Minusta kun tuntuu, että Lucy on edelleen sinun nuoleskelukaverisi."

 "Onko?" Sirius kysyi ihmeissään. "Pitää sitten varmaan käydä muuttamassa asioiden laitaa", hän sanoi. "Sillä pakkohan kaikkien kelmien on olla samaan aikaan sinkkuja, koska Kuutamo – onko hän sinkku?"

 "Kysy Kuutamolta, en minä tiedä."

 "No, joka tapauksessa, Matohäntä on sinkkuakin sinkumpi", Sirius sanoi. "Että pitäähän sitten minunkin olla."

Jamesista Siriuksen selitys kuulosti pelkältä tekosyltä.

 "Ettei sinulla vain olisi uutta?" hän kysyi. Sirius hymyili arvoituksellisesti.

 "Ehkä onkin", hän sanoi. Jamesista tuntui, kuin Sirius olisi vilkaissut jonnekin katsomoon päin, mutta eihän hän voinut, sillä katsomossa istuivat vain Remus ja Peter…

 "Eli sinä ajattelit heivata Lucyn?" James kysäisi.

 "Joo, enköhän", Sirius sanoi. "Olisi varmaan parasta tehdä se nyt", hän lisäsi ja hölkkäsi Lucya ja Lilyä vastaan.

James pudisti päätään ja nousi luudalleen. Siriuksella tuntui menevän taas hieman liiankin lujaa tyttöjen kanssa, hän ajatteli kiertäessään maalisalkoja. Kaikkein vähiten hän halusi nyt nähdä Lilyä, koska hän tiesi, ettei pystyisi katsomaan tyttöä silmiin. Tai yleensäkään minnekään. Hän halusi kadottaa tytön koko näköpiiristään…

James katsoi taakseen, joko Sirius tulisi ja hämmentyi lievästi, kun näki Lucyn, joka hymyili. Vaikka Sirius oli jättänyt hänet. James ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt enää mitään.

 "Sarvihaara, sinä et näytä ihan täysjärkiseltä", sanoi Sirius, joka oli lentänyt Jamesin vierelle.

 "Kiva kuulla", James vastasi. "Miksi ihmeessä Lucy näyttää noin iloiselta?"

 "En minä tiedä. Halusikin ilmeisesti päästä minusta eroon", Sirius vastasi olkiaan kohauttaen.

 "Aha…" James vastasi. Hän ei oikein uskonut sitä… Hyvä on, James ajatteli, Lucy ja Sirius eivät olleet olleet kovin tiiviisti yhdessä viime viikon aikana, mutta ei hän ollut ajatellut, että Sirius haluaisi jättää Lucyn heti, kun siihen sai hyvän… tekosyyn.

 "No, joka tapauksessa, käyhän ilmoittamassa Lucylle ja muillekin kun tulevat, että tänään ei pidetä kuin tunnin harjoitukset", James sanoi irvistäen. "Minulla on koko viikon läksyt rästissä", hän mumisi ja lähti etsimään arkkua, jossa palloja säilytettiin.

 "Ai, ai, kapteeni", Sirius sanoi ja yritti kumartaa luudalla. James pyöritti huvittuneena päätään Siriukselle, mutta samalla hän mietti, miten oli jotenkin unohtanut, kuinka hyviä ystäviä hänellä oli. Peter, jonka kanssa keskustelu olikin ollut todella vapauttavaa, Sirius, joka… oli aina ollut samanlainen, ja tietysti Remus, jota ilman James olisi varmasti kuollut tyttöjen kanssa. Siis tytön. Lilyn. Eikä kuolema tuntunut kaukaiselta ajatukselta nytkään… James pudisti itselleen päätään mielessään. Mitä hän oikein ajatteli? Lily oli yksi tyttö miljoonien joukosta ja kun hän vain halusi, hän voisi saada lähes kenet tahansa. James laskeutui luudallaan maahan, jonkinlaisen varastokopin eteen.

Miksi hän yritti valehdella itselleen? Hän ei halunnut kuin Lilyn, mutta tietenkään, Lily ei halunnut häntä…

 

 "No niin, hienoa, hienoa. Tätä vauhtia kun jatketaan, niin Puuskupuh kaatuu jo siinä vaiheessa kun me astumme kentälle", James sanoi harjoitusten päätyttyä. "Pientä parantamisen varaa tietenkin on, mutta nyt meillä on hyvää aikaa, ennen ensilukuvuoden peliä." Joukkueen muut jäsenet mutisivat jotain ja lähtivät pukuhuoneista päin vaihtamaan pelikaapunsa takaisin tavallisiksi mustiksi koulukaavuiksi. James ja Sirius menivät yhtä matkaa, hieman muita jäljessä pukuhuoneisiin, sillä heidän piti käydä viemässä palloarkku takaisin varastoon.

James oli huomannut, että Lily ei ollut katsonut edes häneen päinkään, ei sanonut sanaakaan koko aikana edes Lucylle ja istui vain kirjaansa lukien katsomossa todella kaukana Remuksesta ja Peteristä. Oltiin siis palattu lähtöpisteeseen. Kaikki tuntui niin samalta kuin vuosia sitten. Neljänneltä ylöspäin, siitä asti, kun James oli ensimmäisen kerran pyytänyt Lilyä ulos ja tämä oli kieltäytynyt. Kuten monet muut kerrat sen jälkeen. Tuntui, kuin viime aika olisi ollut pelkkää unta tai suuri vahinko…

 "James Sarvihaara Christopher Potter", Sirius huhuili, "missä olet?"

 "Tässä", James vastasi. "Ja minusta James Christopher Sarvihaara Potter kuulosta paremmalta."

 "Peura kuin peura", Sirius mutisi.

 "Se on hirvi!" James huudahti. "Oletko sinä sitten joku – joku – kettu – tai –"

 "Koira, peurapoju, koira", Sirius sanoi. "Ei siitä pääse mihinkään. Mutta peuralla on sarvet ja neljä sorkkaa, niin on hirvelläkin, lehmällä, kauriseläimillä, poroilla…" hän luetteli laskien samalla sormillaan.

 "Joo, ja koirilla on neljä jalkaa ja häntä, niin on kissoilla, susilla – "

 "Kuutamo on susi, en minä voi olla!"

 " – ketuilla, oravilla, hiirillä, hamstereilla – "

 "Onko hamstereilla häntä?" Sirius kysyi.

 "En minä edes tiedä onko niillä neljä jalkaa", James sanoi.

 "Kuutamo kyllä tietää", Sirius sanoi, ja ennen kuin James ehti estämään, Sirius jo karjui Remukselle.

 "Kuutamo, onko hamstereilla häntä ja neljä jalkaa?!" hän huusi. Remus katsoi Siriusta kuin tärähtänyttä.

 "Mitä ihmettä sinä selität?" hän huusi takaisin. Sirius ei vastannut, näytti vain kädellään, että Remuksen ja Peterin pitäisi tulla alas.

Samaan aikaan, Siriuksen ja Jamesin takana avautui ovi ja Lucy astui ulos pukuhuoneesta. Lily, joka oli odottanut katsomossa, lähti hyppelemään penkkien yli. Kun hän pääsi nurmelle, hän kiersi Jamesin ja Siriuksen kaukaa, edes katsomatta heihin päin. Ja kun hän tuli Lucyn lue, he lähtivät melkein puolijuoksua kohti linnaa.

 "Hienoa", James mutisi hyvin hiljaa, ettei Sirius hänen vieressään kuullut. Oltiin siis palattu vielä kauemmas ajassa taaksepäin. Oltiin toisella luokalla, kun tytöt ja pojat lähinnä pelkäsivät toisiaan…

Remus ja Peter olivat päässeet kunnialla katsomosta ja kun he olivat tarpeeksi lähellä, Sirius kysyi uudestaan.

 "Onko hamstereilla häntä ja neljä jalkaa?" Remus katsoi häntä ihmeissään.

 "Hamsterilla?" hän varmisti.

 "Niin, hamsterilla."

 "Kyllä hamsterilla on neljä jalkaa ja häntä. Miten niin?" Remus kysyi.

 "Haa! Anturajalka on sitten nykyään Hamteri-jolla-on-neljä-jalkaa-ja-häntä!" James sanoi.

 "Mielenkiintoista", Remus sanoi huvittuneena katsoen Siriusta kysyvästi.

 "Äh, peurapojulla on vain asenneongelmia minua vastaan", Sirius sanoi muina miehinä. "Mutta onneksi sinulla ei ole", hän sanoi äkkiä halaten Remusta.

 "Kohta saattaakin olla", Remus mutisi työntäen Siriuksen pois.

 "Kaikki ovat niin ilkeitä minulle", Sirius sanoi muka-loukkaantuneena.

 "Niin ollaankin", Remus sanoi ja taputti Siriusta päälaelle, "mutta elämä on tuskaa, yritä ymmärtää, pikkuinen."

Sirius katsoi Remusta ihmeissään, eikä sanonut enää mitään.

 "Voidaanko mennä", Peter kysyi, "minun pitäisi käydä pöllötornissa."

 "Mitä, taas?" Sirius huudahti unohtaen Remuksen.

 "Joo…" Peter sanoi ja hypisteli jotain vaaleanpunaista käsissään. "Pitäisi lähettää yksi kirje."

Remus katsoi Siriusta mitä-minä-sanoin-katseella.

 "Kenelle?" Sirius kysyi heti. "Ainakaan vanhemmillesi et lähettäisi vaaleanpunaisessa kirjekuoressa kirjeitä", hän sanoi katsoen Peterin käsiin. Peter punastui syvästi eikä vastannut.

 "Hei, voit sinä meille kertoa", Jameskin yllytti. "Ei me naureta!"

 "Ette sitten naura…" Peter sanoi hiljaa.

 "Ei, ei naureta", Sirius sanoi näyttäen kuitenkin siltä, että nauraisi heti, kun Peter sanoisi jotain.

 "No, kun minä…" Peter aloitti, muttei jatkanut.

 "Niin?" Remus kysyi.

 "No, minulla on… kirjekaveri", Peter sanoi viimeisen sanan hyvin nopeasti.

 "Joka on tyttö?" Sirius arvasi.

 "Joo, on", Peter sanoi varuillaan, kuin odottaen iskua. Joka iski Siriuksen suunnalta, kun tämä tirskahteli itsekseen. Remus tökkäsi kyynärpäällä häntä kipeästi kylkiluiden väliin, jotta hän olisi lopettanut.

 "Niin, sinulla on kirjeystävä, mitä siitä?" James kysyi painottaen "kirjeystävä" sanaa.

 "Joo, ja hän on myös…" Peter aloitti taas, muttei jatkanut.

 "Niin, kerro nyt, ei me naureta – ei edes Anturajalka", Remus sanoi mulkaisten Siriusta varoittavasti.

 "Joo, ei me naureta", Sirius sanoi virnistellen edelleen.

 "No, minä pidän hänestä ja hän minusta, joten… " Peter sanoi punastuen.

 "Eli hän on sinun tyttöystäväsi?" Remus kysyi.

 "Joo, oikeastaan", Peter sanoi. "Vaikkei me tietenkään voida koskaan… nuoleskella" hän lisäsi. Sirius meinasi taas saada naurukohtauksen, jonka hän naamioi huonosti yskäksi.

 "No, tuskin se haittaa, onhan meillä lomia jolloin te voitte nähdä ja –" Remus aloitti, mutta Peter pudisti päätään.

 "Ei voida. Me emme voi nähdä, koska hän on – hän on jästi", Peter sanoi katkerana.

 "Mitä?" James kysyi. "Jästi? Eli hän ei siis ole noita? Oletko sinä siten kertonut että sinä olet… velho?"

Peter pudisti päätään. "En ole sanonut mitään."

Siriusta ei kiinnostanut sellaiset pikkuseikat, oliko Peterin tyttöystävä jästi vai noita, vaan hän kysyikin: "Missä sinä tapasit hänet?"

 "Kesälomalla Bulgariassa", Peter sanoi. "Hän kuitenkin asuu Britanniassa. Walesissa, itse asiassa."

 "Vau…" Sirius sanoi. "Ja te siis – te siis pidätte yhteyttä kirjeillä?"

 "Joo, pidetään", Peter sanoi. "Onko siinä jotain pahaa?" hän kysyi.

 "Ei, ei tietenkään ole", Sirius sanoi. "Tuntuu vain hassulta, että –"

 "Että ei voi nuoleskella?" Remus kysäisi.

 "Niin", Sirius sanoi. "Mieti nyt… Mahdat olla aika katkera nyt", hän kysyi Peteriltä, joka virnisti.

 "Enpä oikeastaan. Ja tekisi varmasti hyvää sinullekin, jos olisit muutaman viikon ilman luutakomeroa", hän sanoi.

 "Onnistuu!" Sirius sanoi heti.

 "Enpä usko", Remus sanoi epäillen.

 "Lyödäänkö vetoa?" Sirius kysyi.

 "Samapa tuo, minä voitan kuitenkin", Remus sanoi.

 "Hyvä on, jos sinä voitat, minä en katso luutakomeroon päinkään, enää koskaan", Sirius sanoi. "Ja jos minä voitan, sinä joudut tulemaan minun kanssani luutakomeroon!"

 "Mitä? Ei tuo ole reilua!" Remus sanoi.

 "Ota tai jätä", Sirius sanoi ilkikurisesti virnuillen.

 "Taidan jättää", Remus sanoi.

 "Pelottaako?" James kysyi Remukselta.

 "Ei, mutta Sirius saattaisi vain saada jotain puutteita, jos ei enää edes katsoisi luutakomeroon päinkään", Remus yritti selittää.

 "Niin varmaan, sinä pelkäät joutua Anturajalan kanssa luutakomeroon", James sanoi.

 "Enkä", Remus väitti.

 "Haa! Minä tiesin, että sinä rakastat minua!" Sirius huudahti iloisesti. James katsoi ystäviään oudoksuen.

 "Vai että sillä tavalla", hän sanoi virnuillen.

 "Voi Merlin", Remus manasi. "Hyvä on, minä suostun", hän sanoi Siriukselle.

 "Kättä päälle!" Sirius sanoi ja hän ja Remus puristivat kättä.

 "Ja minä sitten vartioin teitä", James sanoi. "Sirius ei sitten edes koskekaan luutakomeron oveen."

 "En, en", Sirius sanoi. "Ja minähän voitan tämän vedon, aivan kuin voitan jokaisen!" hän lisäsi Remukselle.

 "Taitaa tulla poikkeus tällä kertaa", Remus sanoi toivoen mielessään, että näin kävisi.

 "No niin, nyt kun olemme saaneet Anturajalan ja Kuutamon rakkaussotkut selvitettyä, voisimme käydä Siriuksen kanssa vaihtamassa vaatteet", James sanoi. "Ja sitten käymme pöllötornissa viemässä Peterin kirjeen."

James ja Sirius katosivat pukuhuoneeseen vaihtamaan punaiset pelikaavut koulukaapuihin.

 "Ai niin", Sirius anoi äkkiä, kun muisti jotain, "minun piti jo eilen kysyä sinulta yhtä juttua."

 "Antaa tulla", James sanoi vetäen kaapua päänsä yli.

 "Mitä se tarkoittaa, että joku on joutunut minun uhrikseni? Ja en ole siis kironnut häntä" Sirius kysyi.

James mietti hetken. "Hmm, voisin sanoa, että sinä olet mennyt suutelemaan jotakuta…" hän sanoi poissaolevasti.

Sirius tunsi kuinka hänen poskiaan alkoi kuumottaa. "Voi ei…" hän mutisi hiljaa.

 

Osa 12

 

 "No niin, Matohäntä, kauanko sen kirjeen sitomisessa kestää?" Sirius kysyi kärsimättömänä. Hän halusi päästä äkkiä pois pöllötornista…

 "Minne sinulla on kiire?" Remus kysyi. "Ei sinulla voi olla ainakaan suunnitelmia luutakomerossa, muistathan."

 "Muistan, muistan, eikä kyse ole siitä", Sirius sanoi, "kun minulla olisi vähän asiaa – hmm - makuusaliin."

 "Oi ei, aiotko sinä ruveta nuoleskelemaan meidän makuusalissa?" James kysyi dramaattisesti.

 "En", Sirius vastasi, "en ole menossa nuoleskelemaan kenenkään kanssa, kun ei minulla edes ole ketään, kenelle syöttää kieltäni", hän jatkoi asiallisesti, nojaillen samalla oviaukkoon. James virnisti.

 "Niinpä tietenkin, kohta Lucy on takaisin kuvioissa", hän sanoi.

 "Enpä usko", Sirius sanoi, "en harrasta entisten tyttöystävien käpälöintiä", hän lisäsi.

 "Etkö?" James kysyi ällistyneenä.

 "En, en ole koskaan päätynyt luutakomeroon vanhan tyttöystäväni kanssa", Sirius sanoi vilpittömän kuuloisena.

 "Tylypahkassa ei varmasti ole enää yhtään tyttöä, kenen kanssa sinä et olisi päätynyt luutakomeroon", Remus sanoi.

 "On, ainakin vaikka Jamesin rakkauden, Lilyn, kanssa en ole edes koskaan ollut kahden kesken missään", Sirius sanoi.

 "Hyhm…" James hymähti. "En nyt puhuisi rakkaudesta."

 "Miksi ei?" Sirius tiedusteli. "Etkö sinä rakastakaan Lilyä?"

James ei vastannut Siriukselle. Hän käänsi vain katseensa pois vaihtaen äkkiä puheenaihetta.

 "Matohäntä, hei, mikä sen sinun tyttöystäväsi nimi oli?" James kysyi.

 "Yasmin Callaghan, miten niin?" Peter kysyi yhä sitoen kirjettä suuren huuhkajan koipeen. 

 "Kunhan kysyin", James vastasi. Syntyi hiljaisuus, joka jatkui… ja jatkui, kunnes:

 "Noin, nyt voidaan mennä", Peter sanoi pirteästi ja päästi huuhkajan ikkunasta ulos.

 "Heinoa!" Sirius iloitsi. "Minulla on hirveä nälkä", hän lisäsi.

 "Milloin sinulla ei olisi?" Remus mutisi.

 "Äh, Kuutamo, ei sitä kasva, jos ei syö", Sirius sanoi matkien Remuksen viisasta äänensävyä. Remus pyöräytti silmiään.

 "Niinpä tietenkin", hän mutisi.

 "No niin, tulkaahan sitten", James sanoi, "käydään syömässä ja mennään sitten tekemään läksyjä."

 "Kannatan", Remus sanoi heti. "Ainakin Siriuksella on viikon läksyt tekemättä."

 "Söpöä Kuutamo, mutta ei sinun tarvitse minusta huolehtia", Sirius sanoi virnistäen, hieman kuivahkosti.

 "En minä sinusta huolehdi", Remus väitti. "Minä satun vain ajattelemaan sinun arvosanojasi."

 "Minulla on ihan hyvät arvosanat", Sirius muistutti. "Ja muistathan sinä, että minä olen yksi teräväpäisimmistä oppilaista."

 "Muistan, muistan", Remus sanoi katolle, "mutta et ehkä enää tämän vuoden lopussa olekaan, kun et tee mitään koulutyön eteen."

 "Sinä olet niin ystävällinen", Sirius sanoi. "Mutta mennään nyt sinne syömään, minä kuolen!"

 

 

 "Sirius, minä en välillä tajua sinua!" James sanoi. "Sinulla oli nälkä ja nyt et syö. Hei, kuunteletko sinä edes?" hän huudahti.

 "Häh? Kuuntelen, juu… Mitä?" Sirius sanoi poissaolevasti.

 "Sanoin, etten tajua sinua", James toisti.

 "Enhän minä ole sanonut mitään, mitä sinun pitäisi ymmärtää", Sirius sanoi aivan ymmällään.

 "Täsmälleen", James sanoi. Sirius huokaisi.

 "Eli koskaan ei ole hyvä. Joko minä puhun liikaa, tai liian vähän", hän mutisi.

 "Ei nyt ihan, mutta on outoa, ettet sano mitään", Remus pisti väliin. "Kun sinä kuitenkin puhut… no, aina."

 "Enhän", Sirius sanoi vastaan. "En minä puhu silloin kun nukun – "

 "Ai et?" James virnisti. "Ihan tiedoksesi, sinä puhut unissasi."

Sirius tuijotti Jamesia hämmentyneenä.

 "Ja nyt vasta sitten kerrotte?" hän kysyi ärsyyntyneenä. "Mitä minä sitten olen puhunut?"

 "Ei sillä ole väliä", James sanoi heti.

 "Ei sitten", Sirius sanoi synkästi pyöritellen ruokaa lautasellaan.

 "No niin, Sirius, mikä sinulla nyt on?" Remus kysyi, kun Sirius katsoi lautasellaan makaavaa ruokaa inhoten.

 "Ei mikään… Tai, no, Sarvihaara auttoi tajuamaan yhden jutun", Sirius vastasi kierrellen.

Remus katsoi Siriusta ihmeissään.

 "Minkä?" hän kysyi.

Sirius pudisti päätään. "Ei minkään", hän sanoi. Hän toivoi, ettei Remus utelisi lisää, koska hän ei halunnut ruveta selittelemään kaikkea Jamesin ja Peterin läsnä ollessa.

James huokaisi.

 "Kuule, Sirius, jos et syö, niin voidaanko me mennä jo?" hän kysyi, vilkuillen suuren salin oville.

 "Joo, voidaan, mutta mikä kiire sinulla – " Sirius aloitti, katsoi oville ja tajusi pian, miksi James halusi pois. Lily ja Lucy olivat juuri astuneet sisään.

 "Hyvä, hienoa, mennään!" James sanoi äkkiä. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen. "Tulkaa jo, kiltit, mennään…" James sanoi anovalla äänellä. "Pitäisi käydä makuusalissa", hän sanoi merkitsevällä äänellä.

Sirius kääntyi ympäri tuolillaan ja katsoi Jamesia. Hän rypisti otsaansa miettivän näköisenä. "Ei meidän minun mielestäni tarvitse makuusalissa käydä", hän sanoi.

James mulkaisi Siriusta pahasti.

 "Minä menen sitten yksin", James sanoi kädet puuskassa. "On siinä minulla ystäviä, kun eivät voi pelastaa pientä –"

 "Pientä?" Sirius kysyi virnistäen.

 " – ihmistä pulasta", James jatkoi välittämättä Siriuksesta.

 "Hyvä on, Sarvihaara, ehkä meillä toisiaan oli jotain makuusalissa", Sirius sanoi ja nousi ylös tuolilta. "Kuulostaa vain hieman vihjailevalta", hän lisäsi.

 "Milloin sinusta joku ei kuulostaisi vihjailevalta?" Remus kysyi ja nousi hänkin. Sirius pyöritti silmiään.

 "Mennään sitten vihjailevasti eteenpäin. Minulla on nimittäin asiaa sinulle!" hän sanoi. "Kahdenkeskeistä", hän lisäsi.

 "Wou, Sirius, rauhoitupa vähän", James sanoi virnistäen, "sinä järkytät Kuutamon pientä mieltä." Remus kohautti hartioitaan.

 "Ei tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä Sirius teki perjantaina", Remus sanoi.

 "Juuri siitä minä halusinkin puhua", Sirius sanoi, "alahan tulla", hän lisäsi ja otti Remusta kiinni kyynärpäästä ja veti tämän mukanaan ulos suuresta salista.

James jäi katsomaan hämmentyneenä Siriuksen ja Remuksen perään.

 "Minusta tämä alkaa mennä jo hieman oudoksi", hän sanoi itsekseen.

 

 "Sirius, minne sinä minua raahaat?" Remus kysyi roikkuen yhä Siriuksen otteessa.

 "Ulos", Sirius vastasi lyhyesti.

 "Miksi ihmeessä, jos saan kysyä?"

 "Siksi, ettei siellä ainakaan kukaan kuuntele", Sirius vastasi kuin asia olisi itsestään selvyys.

 "Hyvä on, mutta siellä on kylmä", Remus valitti. Sirius pysähtyi suurien ovien eteen ja Remus oli kävellä häntä päin.

 "Mennään sitten tarvehuoneeseen", Sirius sanoi ja kääntyi ympäri. "Siellä ei ole kylmä."

Ja ennen kuin Remus ehti sanoa mitään, Sirius lähtikin jo kohti marmoriportaita. Seitsemät portaat ylös kolme kertaa tyhjän seinän ohi.

Tarvitsen paikan, jonne kukaan muu ei pääse, jossa voi puhua, jossa ei ole kylmä ja jota ei voi salakuunnella… Sirius mietti kävellessään seinän ohi kolmesti. Kolmannella kerralla hänen silmiensä eteen tuli tyhjästä ovi.

 "Noin, Kuutamoiseni, astu sisään. Siellä ei pistäisi olla kylmä", Sirius sanoi tarttuen kylmään oveen kahvaan. Hän avasi painavan oven ja Remus astui huoneeseen – jossa ei tosiaankaan ollut kylmä. Huone oli sisustettu erittäin siriusmaisesti. Se oli pieni, seinät olivat kerman valkoiset. Huoneessa ei ollut ikkunoita, vaan kymmenet kynttilät leijuivat ilmassa, luoden hämärän valaistuksen ja pitkiä varjoja huoneeseen. Ainoat huonekalut olivat pienen takan edessä olevat kaksi suurta nojatuolia ja pienen pieni pöytä niiden välissä.

 "Hmm, tästä tulee aina tällainen", Sirius ajatteli ääneen. Hän lukitsi oven sisäpuolelta ja suuntasi askeleensa toiselle purppuralla kankaalla verhoillulle nojatuolille.

 "No niin, Sirius, mistä sinä halusit puhua?" Remus kysyi istuen Siriusta vastapäätä olevaan tuoliin.

 "Perjantaista", Sirius vastasi väistellen Remuksen katsetta.

 "Niin, mitä siitä?" Remus kysyi ristien kädet syliinsä.

 "Että… Minä – tuota – suutelin sinua silloin, eikö niin?" Sirius sanoi nopeasti. Remus tuijotti Siriusta ihmeissään.

 "Tuota – joo", hän sanoi. "Mistä sinä – hmm – arvasit?"

 "Äh, ei sillä ole mitään väliä", Sirius sanoi, "James vain vähän avitti."

 "Jaa… No, mitäs siitä? Sinä olit humalassa… Ja olethan sinä ennenkin suudellut ihmisiä vahingossa humalassa. Esimerkiksi silloin joskus viidennellä sitä meitä pari vuotta vanhempaa, sitä - Belliä, Marcus Belliä", Remus sanoi rauhallisesti.

 "Häh? Marcus Belliä? Oikeasti?" Sirius kysyi äänessään paniikkia.

 "Joo... Etkö tiennyt?" Remus kysyi.

 "En", Sirius myönsi, "ihmettelin vain, miksi hän alkoi käyttäytyä niin oudosti minua kohtaan..."

 "No, ei kai sillä enää ole mitään väliä?" Remus kysyi. "Tai siis, se on ollutta ja mennyttä."

 "On, joo", Sirius sanoi tuskastuneena. "Nuoleskelenko minä useinkin kaikkia humalassa?" hän kysyi.

Remus puri alahuultaan. "No... joo, oikeastaan."

Sirius parkaisi ääneen. "Ei voi olla totta", hän mumisi.

 "Mutta, jos yhtään piristää, sinä olet puolet pahempi selvin päin", Remus sanoi virnistäen.

 "Minä en juo enää ikinä", Sirius vannoi kengilleen.

 "Piristyhän", Remus sanoi pirteästi, "vahinkojahan ne on ollut, ei niistä tarvitse välittää."

 "Eikö?" Sirius kysyi. "Historiakin on mennyttä ja silti sitä edelleen vatvotaan."

Remus naurahti. "Pitäisikö sinusta kirjoittaa historiankirja siitä, kuinka sinä olet humalassa suudellut poikia?" hän kysyi huvittuneena.

 "Ei sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea historian kirjoihin kirjoitetaan..." Sirius sanoi. "Pitää varmaan ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa, jotta historioitsijat pystyvät paremmin käsittelemään minun muistoani", hän mietti jo hieman piristyneenä.

 "Kenties", Remus sanoi. "Siitä tulisikin hieno historiankirja. Nimikin olisi varmasti Sirius Musta – luutakomeroiden valtiaan elämäkerta", Remus virnisti.

 "Paitsi, että minä en saa mennä luutakomeroon", Sirius muistutti. "Kuinka pitkä aika se muuten oli? Muutama viikko?"

 "Joo, muutama viikko", Remus sanoi.

 "Okei, korotetaan panoksia", Sirius virnisti, "Tämän vuoden loppuun asti."

 "Eli aiot olla ilman luutakomeroa tämän vuoden loppuun?" Remus varmisti uskomatta korviaan.

 "Joo-o."

 "Kuule, Sirius, ikävä sanoa tämä, mutta sitten minä voitin jo", Remus sanoi. "Sinä et voi mitenkään pysyä poissa luutakomeroista yli kahta kuukautta!"

 "Pystynpä", Sirius sanoi varmanoloisena.

 "Sinä olet pelottava, tiesitkö?" Remus sanoi katsellen Siriusta hämmentyneenä.

 "Niin minulle on sanottu", Sirius virnisti.

 "Minusta alkaa tuntua, että tähän on nyt koira haudattuna", Remus sanoi, "koska sinä et voi mitenkään voittaa tätä vetoa, mutta kuitenkin vain pidennät sitä aikaa ja - "

 "Kuutamo-kultaseni, tietenkin tähän on koira haudattuna. Minä voitan vedon ja silloin sinulle on varattu paikka luutakomerosta – minun kanssani!" Sirius virnisti omahyväisesti.

 "Kuule, minusta tuntuu, että minulla on vielä läksyjä tekemättä", Remus sanoi nopeasti. "Pitää mennä varmaankin tekemään niitä…" hän sanoi ja nousi nojatuolista.

Sirius virnisti, mutta nousi kuitenkin tuoliltaan. Hän kaivoi kaapunsa taskusta pergamentin palasen ja napautti sitä taikasauvallaan.

 "Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni", hän sanoi. Pergamenttiin alkoi ilmestyä tyhjästä kirjoitusta.

 "Kuutamo, kuule", Sirius aloitti, kun kartta alkoi piirtää itseensä koulun käytäviä, "miksi me tehtiin tähän nämä alkutekstit?"

 "Taisi olla sinun ajatuksesi", Remus sanoi. Sirius kohautti hartioitaan.

 "No jaa, sitten ne on ihan hyvät", hän sanoi. Remus pyöritti silmiään ja alkoi tutkia kartassa näkyvää seitsemättä kerrosta, ja sitä käytävää, jossa heidän olisi pitänyt olla.

 "Tyhjä, kai me voidaan mennä", Sirius sanoi. Hän napautti karttaa uudestaan sanoen "Ilkityö onnistui", ja kartta pyyhkiytyi puhtaaksi. "Olen niin ylpeä saavutuksistamme", Sirius sanoi ja työnsi kartan takaisin taskuunsa.

 "Häh? Mitä me ollaan saavutettu?" Remus kysyi.

 "Kartta, tohelo, kartta!" Sirius sanoi avaten oven Remukselle. "Ollaanko me muka jotain muutakin saavutettu?"

 

James istui oleskeluhuoneessa, pienen pöydän ääressä, edessään sulkakynä, mustepullo, viisi erilaista kirjaa, ja muutama rulla pergamenttia.

 "Matohäntä, et olisi sattunut tekemään taikajuoma esseetä? Tai muodonmuutosten? Tai taikakausien historian? Taikayrttien?" James kysyi tutkien listaa, johon oli listannut kaikki läksyt, mitä hänen pitäisi tehdä huomiseksi.

 "Minä olen tehnyt vain ennustamisen läksyt", Peter sanoi, "ja jästitiedon."

 "Enkä minä hyödy siitä lainkaan, kun en opiskele niitä", James parahti. "Mitä ihmettä minä olen viime aikoina tehnyt, kun minulla on kaikki läksyt rästissä?"

 "Pelannut huispausta", Peter sanoi, "ja ollut Lilyn kanssa."

 "Äh, hienoa", James sanoi, "elämäni ainoat mielenkiintoiset aiheet saattavat minut lopulta hautaan", hän mumisi. Hän otti kirjapinonsa päällimmäisen kirjan (Loitsujen käsikirja 7) ja avasi sen kappaleesta 3. Luettuaan muutaman rivin suojaloitsuista, hän paukautti kirjansa kiinni.

 "En ymmärrä, turha edes yrittää", hän sanoi ja otti seuraavan kirjan, jonka päällä luki kultaisin kirjaimin Taikaeläintenhoidon suuri aakkosellinen hakemisto – 1568 värikuvaa ja 1600 erilaista taikaeläintä. Kannessa oli kuva kaksipäisestä norsun kokoisesta valaasta. James avasi kirjan H-kirjaimen kohdalta ja alkoi lukea Hairmesta, ja sen käyttäytymisestä eri olosuhteissa.

Kun James oli päässyt muutaman kappaleet eteenpäin ja oli jo Hairmen elintavoissa, hän kuuli, kuinka muotokuva-aukko avautui ja sisään astui Lucy. Lucy katsoi ympärilleen, näki Jamesin ja suuntasi askeleensa tämän luokse. Hän pysähtyi sen pöydän viereen, jossa Peter ja James yrittivät tehdä läksyjään.

 "James Christopher Potter", Lucy sanoi hyvin hitaasti, "tiesitkö, että sinä olet maailman suurin kusipää?" tyttö sanoi.

 "En", James vastasi muka lukien kirjaansa. Hänen silmänsä pysyivät kuitenkin koko ajan samassa kohdassa.

 "Minä en tiedä vielä ketään, joka olisi loukannut Lilyä niin kovasti, kuin sinä!" Lucy sihisi.

 "Vai niin", James sanoi välinpitämättömästi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena.

 "Eikä sinua näköjään yhtään kiinnosta", Lucy sanoi. "Sinä olet… olet…" Lucy nosti kätensä sen näköisenä, kuin aikoisi lyödä Jamesia, mutta puristikin sen sitten nyrkkiin, kääntyi kannoillaan ja marssi pois.

 "Oho", Peteriltä pääsi, "mikä hänelle tuli?"

 "Jaa-a", James sanoi huokaisten, "hän on varmaan hieman järkyttynyt, kun Anturajalka jätti hänet."

 "Jätti vai?" Peter kysyi ottaen sulkakynän käteensä ja kastaessaan sen musteeseen.

 "Joo, jätti. Ennen huispausharjoituksia", James sanoi. Peter pudisti päätään.

 "Anturajalka on nykyään aivan liian nopea meille", Peter sanoi ja alkoi kirjoittaa otsikkoa pergamenttiinsa.

 "Niinhän hän on aina ollut", James sanoi ja alkoi hänkin kirjoittaa.

 

Kun James ja Peter olivat tehneet läksyjään jo melkein puoli tuntia, oleskeluhuoneeseen saapui taas ihmisiä. James nosti katseensa ja näki Siriuksen ja Remuksen. Sirius huomasi Jamesin ja lähti tulemaan häntä ja Peteriä kohti, Remus kintereillään.

 "Terve", Sirius tervehti ja istui Jamesin viereen.

 "Salut!" James sanoi.

 "Mitä sinä teet?" Sirius kysyi ja tiirasi Jamesin pergamentille.

 "Taikaeläintenhoidon läksyjä", James sanoi irvistäen. "Minä teen Hairmeista."

 "Mistä sinä teit?" Sirius kysyi Remukselta. Hän tiesi, että Remus oli aineensa jo tehnyt.

 "Möröistä", Remus sanoi. James katsoi häntä ihmeissään.

 "Möröistä? Helpompaa aihetta et voinut ottaa?" hän sanoi virnistäen.

 "Helppoa?" Remus kysyi istuen Siriusta vastapäätä olevan tuoliin. "Onko sinusta helppoa selittää, miten mörkö vaihtaa hahmoa aina tietyn ihmisen nähdessään ja mistä se johtuu ja miten se karkotetaan ja – "

 "Hyvä on, riittää jo. Miten pitkä sinulle tuli?" James kysyi.

 "Seitsemän jalkaa", Remus sanoi.

 "Seitsemän?" Sirius parahti. "Ja sinulla on vielä sellainen kärpäsen kakan kokoinen käsiala!"

 "Niin, no… Sitä tekstiä vain tuli vähän paljon", Remus puolusteli. "Mistä sinä aiot tehdä?" hän kysyi Siriukselta.

 "Hutsuista!" Sirius sanoi heti.

James pyöritti silmiään. "Eipä sinulla ole muuta mielessäsi", hän sanoi.

 "No, sitten teen ihmissusista", Sirius sanoi. "Kuvailen vain vähän Remusta, ja se on siinä."

 "Jos voisit puhua hieman hiljempaa", Remus pyysi.

 "Ai niin, unohdin", Sirius kuiskasi.

Remus huokaisi. "Aina sama juttu", hän mutisi.

 "Minä menen hakemaan läksytarvikkeeni", Sirius kuiskasi nousten tuoliltaan ja lähtien poikienmakuusaliin, jossa he säilyttivät kirjojaan.

Siriuksen mentyä, James kääntyi Remukseen päin.

 "Mitäs Anturajalan 'kahdenkeskeiset asiat' olivat?" hän kysyi Remukselta.

 "Selvitteli humalaisia sekoilujaan", Remus sanoi.

 "Ai jaa", James sanoi kuulostaen pettyneeltä. "Mitä Anturajalka on sitten sekoillut humalassa?" hän kysyi ja hänen pähkinänruskeat silmänsä saivat uteliaan kiillon.

 "Taidan säästää Siriuksen siltä häpeältä", Remus sanoi virnistäen.

James hokaisi pettyneenä. "Kerro minulle Kuutamo-kaikkitietävä, että hengittävätkö hairmet kiduksilla", hän sanoi.

 "En minä tiedä", Remus vastasi. "Siinä sinulla on kirja edessäsi, lue siitä."

 "Ilkimys", James syytti ja katosi kirjansa taakse.

Sirius ravasi makuusalin portaita alas kantaen laukkuaan mukanaan. Hän oli ennätysvauhtia takaisin istumassa Jamesin vieressä olevassa tuolissa. Hän etsi laukustaan sulkakynän, mustepullon, pergamenttia ja Taikaeläintenhoidon suuren aakkosellisen hakemiston.

 "No  niin, Kuutamoiseni, kerrohan vähän elämästäsi", Sirius sanoi ja loihti kasvoilleen hurmaavan hymyn.

 "Aiotko sinä kirjoittaa minun elämänkertani taikaeläintenhoidon esseeksi?" Remus kysyi ihmeissään.

 "Tietenkin. Sen nimeksi tulee Remus Lupin – Tylypahkanmailla juoksenteleva ihmissudenpentu", Sirius sanoi ja lauseen loppua kohti hiljentäen äänen voimakkuutta kuiskaukseen.

 "Mielenkiintoinen idea", James sanoi virnistäen.

 "Jos nyt vain keskittyisitte niihin läksyihinne", Remus sanoi tuskastuneena.

 "Paitsi että Kuutamo voisi näyttää omia läksyjään, niin saisin edes jotain ideaa näistä jutuista", Sirius sanoi. "Kun minun hyvin vähän ymmärtävä pieni pääni – "

 "- voisi olla hiljaa ja keskittyä läksyihin", Remus ehdotti herttaisesti.

 "Julmistus."

 

Kun kelmit olivat ahkerasti tehneet muutaman tunnin läksyjää (joista Sirius oli käyttänyt yli puolet sään kuvailuun ulkona), he soivat itselleen lyhyen taon.

 "Enää muodonmuutokset ja taikuudenhistoria", James sanoi tutkiessaan listaansa, josta oli yliviivannut tekemänsä läksyt.

 "Minulla on muodonmuutokset , taikuudenhistoria ja loitsut", Sirius sanoi avaten taikaeläintenhoidon esseetä eteensä. "Kuutamo, kuuntelepa tätä:

Remus Lupin – Tylypahkanmailla juoksenteleva ihmissudenpentu.

Syntyipä kerran eräänä myrskyisenä alkukevään iltana – "

 "Minä synnyin kylläkin aamulla", Remus keskeytti.

Sirius mulkaisi häntä pahasti, mutta jatkoi kuitenkin lukemista.

 "- 10. maaliskuuta lapsi, jolle annettiin nimeksi Remus John Lupin. Remus kasvoi pieneksi pojaksi, jota sitten puri iso ja paha ihmissusi. Remuksesta tuli ihmissusi, kun hän oli seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta ja kolme päivää."

 "Taas väärin", Remus sanoi.

 "Miten niin?" Sirius kysyi.

 "Minä olin seitsemän vuotta, kolme kuukautta ja kaksi päivää" Remus sanoi. Siinä vaiheessa James sai hillittömän naurukohtauksen. 

 "Mikä sinulle nyt tuli?" Sirius kysyi.

 "No, sinä olet kirjoittanut tänne että: Viimeisenä kouluvuotenaan Remus rakastuu äärettömään komeaan ystäväänsä Sirius Mustaan.

Sen pituinen se." James luki Siriuksen esseestä.

Sirius katsoi esseetään. "Niin, mitä siitä? Eihän tässä ole mikään muukaan oikein", hän sanoi.

 "Ettei sopisi paremmin ennustamiseen tämän aineen loppu", James virnisti.

 "Minä en opiskele ennustamista", Sirius sanoi. "Minä olen taikaeläintenhoidossa, kuten olet sinäkin", hän muistutti Jamesille.

 "Jota me kumpikaan emme tajua", James huomautti irvistäen.

 "Onneksi Kuutamo tajuaa meidänkin edestämme", Sirius sanoi virnistäen. "Missäköhän ojassa me olisimme ilman Kuutamoa?"

 "Jossain hyvin syvässä varmaan", James sanoi.

Vähän aikaa oli aivan hiljaista. Sirius aloitti loitsujen läksyään, Peter luki muodonmuutosten kirjaansa, Remus luki huvittuneena Siriukselta nappaamaansa ainetta joka kertoi hänestä ja James antoi katseensa kiertää ympäri oleskeluhuonetta. Vaikka hän kuinka yritti väittää itselleen muuta, hän etsi Lilyä. Ja löysikin hänet istumassa huoneen toisessa päässä, pää painuksissa, hiukset valahtaneina verhoksi hänen kasvojensa eteen niin, ettei James nähnyt Lilyn kasvoja. Tytön edessä makasi paksu kirja, jonka James arvasi taikaeläintenhoidon kirjaksi, sillä se oli ainakin puolet paksumpi kuin yli 1000-sivuinen taikakausienhistorian kirja.

Kun Lily sipaisi hiusverhon kasvojensa edestä, James tunsi ilkeän piston rinnassaan. Hymy oli kadonnut Lilyn huulilta…

Lily kohotti katseensa ja näki Jamesin katsovan häneen päin. Lily käänsi nopeasti katseensa takaisin kirjaansa ja antoi taas hiusverhon peittää kasvonsa.

 "Voi helvetti", James ajatteli vahingossa ääneen ja sai osakseen oudoksuvia katseita Siriuksen, Remuksen ja Peterin suunnalta.

 "Mitä?" James älähti tuijottaville ystävilleen.

 "Minusta alkaa tuntua, että Sarvihaaran hermot alkavat pettää", Sirius sanoi hitaasti, avasi eteensä kirjan ja alkoi lukea sitä.

 "Ei minun hermoni petä", James sanoi loukkaantuneena.

 "Puhut itseksesi ja olet selvästi leimautunut erääseen punatukkaiseen, vihreäsilmäiseen neitokaiseen, joka istuu tuolla toisella puolella huonetta ja jonka nimikirjaimet ovat L, C ja E", Sirius sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan.

 "C?" James kysyi.

 "Caroline", Sirius vastasi. "Etkö muka tiennyt?"

 "En", James myönsi. "Kun sinä kerta tiedät noin hyvin Lilystä, voisit selittää pari asiaa minulle."

 "Niin kuin mitä? Hänellä on kaksi vuotta vanhempi sisko, Petunia. Heillä oli kymmenvuotiaaksi asti yhteinen huone ja kissa, jonka nimi oli Lumikki – "

 "Lumikki?" James kysyi pöllämystyneenä.

 "Joo…" Sirius sanoi kääntäen sivua kirjassaan. "Joku jästien satu, jossa on Lumikki ja seitsemän vuorenpeikkoa tai jotain sen tapaista…"

 "Sinä olet pelottava", James sanoi etsien muodonmuutosten kirjaansa. Kun hän ei löytänyt omaansa, hän nappasi Siriuksen.

 "Juuri noin Kuutamokin sanoi aikaisemmin tänään", Sirius sanoi omahyväisellä äänellä.

 "Minä en ehkä halua tietää, missä yhteydessä", James mutisi, etsi oikean kappaleen ja alkoi lukea. Tai ainakin yritti lukea.

 "Anturajalka kuule, äiti käski sanomaan, että me ollaan sitten joulu koulussa", James sanoi äkkiä Asia oli jotenkin muistunut hänen mieleensä.

 "Hienoa!" Sirius kiljaisi. "Olettehan sitten tekin?" hän kysyi Remukselta ja Peteriltä.

 "Minä ainakin olen", Remus sanoi heti. "Olisin ollut joka tapauksessa, kun vähän ennen joulupyhiä on tiedätte-kyllä-mikä."

 "Minä en vielä tiedä", Peter sanoi varovaisesti. "Isä haluaisi varmasti, että menisin kotiin, äidille se taitaa olla aivan se ja sama, mitä minä teen", Peter sanoi ja hänen äänessään oli pieni katkeruuden poikanen.

 "No, minä en ainakaan mene 'kotiin'", Sirius sanoi inhoten. "En halua mennä Kalmanhanaukiolle haukuttavaksi."

 "No, minä menisin muuten kotiin, mutta isä ja äiti lähtevät Brasiliaan", James sanoi, "isä on saanut ylennyksen ja sitä kautta jonkun matkan."

 "Onko sinun isäsi saanut ylennyksen?" Sirius kysyi hämmästyneenä.

 "Joo", James vastaisi, "en minäkään tiennyt siitä kuin vasta eilen."

 "Siitä luki lehdessä jo kauan sitten", Remus sanoi.

 "Niin oli kuulemma lukenut", James mutisi. Tuntui uskomattomalta, että se oli ollut eilen. Eilen hän oli riidellyt Lilyn kanssa ja voittanut huispausottelun. Siitä tuntui olevan ikuisuus aikaa.

James ei mietteisiinsä vajonneena kuullut, mitä Sirius ja Remus puhuivat.

 "… James, eikö niin, että Remus on hyvin ilkeä", Sirius sanoi äkkiä.

 "Mitäh?" James kysyi palaten takaisin maan pinnalle.

 "Kuutamo ei anna minun edes vilkaista hänen ainettaan, jotta minä saisin edes jonkun näköisen käsityksen tästä", Sirius ulisi.

 "Ja kuitenkin kopioisit minun aineeni kokonaan", Remus sanoi kokemuksesta karttuneena.

 "Enpäs kopioisi. Katsoisin vain", Sirius väitti.

 "Kyllä kopioisit", Jameskin sanoi ja sai Siriukselta murhaavan katseen.

 "Remus kiiilttiii", Sirius sanoi, "olisit niin kiltti."

Remus katsoi Siriusta kyllästyneenä.

 "Tuo tepsi kerran, toista kertaa en mene tuohon lankaan."

James ja Peter vaihtoivat nopeita ällistyneitä katseita.

 "Kuutamo, sinäkin olet pelottava", James sanoi. "Minua alkaa todella nyt huolestuttaa teidän juttunne."

 "Älä hätäile, Sarvihaara-veliseni", Sirius sanoi virnistäen, "tätä ei kestä kauan, ennen kuin Kuutamoinen suostuu."

 "En minä olen 'Kuutamoinen'!" Remus sanoi muka loukkaantuneena.

 "Kuutamo-kulta sitten", Sirius sanoi. "Eli, Kuutamo-kulta, kiltti, antaisit minun nyt edes vilkaista sitä sinun loitsujen ainettasi."

 "En", Remus sanoi päättäväisesti.

 "Kiiilttiii!"

 "James, sano Siriukselle, että hän on lapsellinen", Remus sanoi ja katsoi Jamesia anovasti.

 "Merlin sentään, Matohäntä, jos joku kysyy, niin me ei tunneta noita", James sanoi.

 "Kuutamo, surullista, mutta minun on tehtävä tämä", Sirius sanoi vetäen taikasauvan taskustaan.

 "Sirius, onkohan tuo tarpeellista?" James kysyi varovaisesti.

 "Tulejo Remuksen loitsujen läksy!" Sirius sanoi ja virnisti Remukselle.

James pyöritti silmiään kun pergamentteja lensi Siriuksen ojennettuun käteen.

 "Voitin taas!" Sirius hihkaisi virnistäen Remukselle ja alkoi kopioida Remuksen ainetta.

 

*

 

 "Minä – inhoan – maanantaita!" Sirius ilmoitti herätessään harmaaseen maanantaiaamuun.

 "Ihmeellistä", James haukotteli vastaukseksi. Eilinen oli mennyt myöhään läksyjen tekemisessä. Lopulta vain kelmit olivat olleet neljistään oleskeluhuoneessa. Ensimmäiset kotitontutkin olivat saapuneet sinne kohentelemaan takkatulia ja siivoamaan, kun James ystävineen oli viimein lähtenyt nukkumaan.

 "Mikä maanantaista muka niin inhottavan tekee?" Remus kysyi istuen täysissä pukeissa sängyllään. Hän oli totaalinen aamuvirkku, heräsi puoli kuuden aikaan aivan pirteänä.

 "Se tulee viikonlopun jälkeen", Sirius sanoi vetäen sukkia jalkaansa. "Ja tänään on kaksoistunti taikuudenhistoriaa!"

 "Ei se niin kamalaa ole", Remus sanoi.

 "Eikö?" Sirius kysyi. "Toisaalta, sinä teet muistiinpanot, joten meidän ei tarvitse", hän mietti.

 "Minä todellakin ihmettelen, olisitko sinä edes koulussa enää, jos et saisi kopioida läksyjä minulta", Remus sanoi.

 "Kyllä hän olisi", James sanoi luottavaisesti, "hän on vain laiskistunut kun sinä annat niin helposti periksi."

 "Minun komeuteni takia", Sirius sanoi. "Missä Peter on?" hän kysyi.

 "Arvaa…" James sanoi ja virnisti. "Hän on pöllötornissa."

 "Olisi pitänyt arvata", Sirius sanoi. "Pitää olla todella rakastunut, jos ei pysty lainkaan olla ilman tyttöään."

 "Sanoo hän, joka sulkeutui luutakomeroon aina kun siihen oli mahdollisuus", James sanoi.

 "Aivan, sulkeutui", Sirius sanoi painottaen vahvasti viimeistä sanaansa. "Enpä sulkeudu enää koko vuonna."

 "Sirius halusi välttämättä 'korottaa panoksia'", Remus selitti Jamesille. "Hän lupasi olla ilman luutakomeroa koko loppuvuoden."

 "Hullu", James tokaisi.

 "Sitä minäkin yritin sanoa", Remus sanoi, "mutta uskooko Sirius – ei."

 "Äh, ei tarvitse puhua minusta kuin en olisi täällä lainkaan", Sirius sanoi kuulostaen loukkaantuneelta.

 "Voi anteeksi, Sirius kuninkaamme, emme huomanneet teidän komeutenne saapuvaksi", James sanoi yliliioitellundramaattisesti.

 "Jo kuulostaa paremmalta", Sirius sanoi, solmi vielä kengän nauhansa ja suoristautui seisomaan. "Ja sitten aamiaiselle!" hän ilmoitti suuren ääneen, ravasi huoneen poikki ja hyppi portaat alas, laulaen samalla epävireisesti Herran huomaan oi hevoskotkat-laulua.

 "Hullu", James sanoi taas ja hyppeli portaat Siriuksen jäljessä alas ja yhtyi lauluun.

 "Hulluja ne on molemmat", Remus mutisi ja kipusi huomattavasti hillitymmin portaat alas.

 

*

 

Oli keskiviikkoilta James makasi sängyllään. Yksin. Sirius oli lähtenyt Remuksen seuraksi kirjastoon ja Peter vietti aikaa (taas vaihteeksi) pöllötornissa.

Lily ei ollut moneen päivään edes katsonut Jamesiin päin. Se lähinnä suretti Jamesia. Hän oli oikeasti kuvitellut, että tyttö oli pitänyt hänestä. Mutta ei. Lily oli alkanut viettää aikaa Korpinkynnessä olevan Sam mikä-se-nyt-olikaan kanssa, joka oli samalla vuosikurssilla heidän kanssaan. James oli nähnyt Samin ja Lilyn yhdessä pihalla ja kerran kirjastossa. Eipä siinä kyllä ollut ihmettelemistä. Lily oli kaunis, hyvin kaunis, ja useankin pojan päiväunissa. Ainakin Jamesin… Ja sen Sam mikä-se-nyt-olikaan unissa.

James huokaisi. Ehkä hänen pitäisi alkaa seurata Siriuksen esimerkkiä ja ruveta pyörittelemään montaa tyttöä samaan aikaan.

Jamesin mieleen nousi kyltti, jossa luki väriä vaihtavalla musteella suurin kirjaimin sanat: James Potter & Sirius Musta, Tylypahkan suurimmat sydäntensärkijät! jonka alla luki hyvin pienellä printillä: Vain, koska eräs punatukkainen, vihreäsilmäinen tyttö särki liian monesti yllämainitun Potterin sydämen. James pyöritti katolle silmiä. Siriuksen seura ei selvästi tehnyt hänelle hy –

Jamesin ajatus keskeytyi, kun makuusalin ovi lennähti paukahtaen auki.

 "Sarvihaara, veliseni!" Sirius huudahti. "Minä sain maailman parhaan idean!" hän ilmoitti. James nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi kysyvästi Siriuksen perässä tullutta Remusta.

 "Älä minua katso", Remus sanoi oitis, "tuo se niitä ideoita keksii!"

 "Niin, arvaa mitä minä keksin!" Sirius sanoi.

 "No?" James kysyi yrittäen saada ääneensä piristyneen sävyn.

 "Koska sinä olet noin masentunut kun Lily näyttää jättäneen sinut, niin minä ajattelin, että me voisimme mennä – "

 " – juomaan?" James ehdotti ja tunsi mielialansa nousevan hiukan, kunnon kännäämisen toivossa.

 "Ei, ei juomaan, vaan Hagridille!" Sirius sanoi.

 "Hagridille?"

 "Joo, kun minä näin kuinka Hagrid oli tuonut sellaisia aivan ihania näin pieniä – " Sirius näytti käsillään maasta noin kahden jalan korkeudelle " – hevoskotkan varsoja!"

 "Hevoskotkan varsoja?" James kysyi ja nousi istumaan. Sirius nyökytteli vahvasti.

 "Niin, tämän korkuisia", Sirius näytti uudelleen minkä kokoisia varsat hänen mielestään olivat olleet.

 "Kuule, Anturajalka, ei millään pahalla, mutta oletkohan sinä taas ihan terve?" James kysyi virnistäen. 

 "No olen!" Sirius älähti. "Minä vain haluan mennä tekemään tuttavuutta hevoskotkan poikasten kanssa!"

James vaihtoi Remuksen kanssa nopean katseen, joka tuntui viestittävän kummaltakin taholta samaa; Sirius oli menettänyt järkensä.

 "Hei, mentäisiin vaan, jooko!" Sirius pyysi.

Samassa makuusalin ovi avautui ja Peter astui sisään.

 "Mitäs nyt?" hän kysyi, kun näki intoa puhkuvan Siriuksen, jollain tavalla kärsivän näköisenä seisovan Remuksen ja huvittuneena sängyllään istuvan Jamesin.

 "Me ollaan menossa katsomaan hevoskotkan varsoja, jotka on tämän korkuisia", James sanoi näyttäen Siriuksen mielikuvaa varsojen korkeudesta.

 "Joo, mennään vain!" Peterkin innostui työntäen keltaiseen kuoreen piilotetun kirjeen taskuunsa.

 "Minulle on aivan sama, minne me menemme", James sanoi ja nousi ylös. "Hagridille siis."

 "Ja sitten te ihmettelette, kun teillä on läksyt tekemättä", Remus mutisi.

 "Äh, Kuutamoiseni, mikä ilonpilaaja sinusta on tullut", Sirius sanoi ja työnsi sitten Remuksen edellään portaikkoon. "Ehkä Hagridilla on jotain vettä vahvempaa, jolla saisi Remuksenkin vähän enemmän epäremusmaiseksi."

James nappasi tyynyn allaan olevan näkymättömyysviittansa ja työnsi sen taskuunsa – ihan vain kaiken varalta.

Makuusalista oleskeluhuoneeseen johtavat portaat alas, ulos muotokuva-aukosta, muutamat portaat alas, eteishalliin, suurista ulko-ovista ulos ja lopulta nurmirinnettä alas Hagridin mökkiä kohti.

Pienen mökin ovelle päästyään, Sirius koputti oveen kolmesti. Vastaukseksi kuului koiran räksytystä, kolinaa ja kompastelua. Ovi avautui ja sen takaa paljastui punakkaposkinen Hagrid, joka peitti jykevällä ulkomuodollaan koko oviaukon. Hänen pienet mustat silmänsä hymyilivät, kun hän näki, ketkä olivat tulleet.

 "Hei, Hagrid!" Sirius sanoi hymyillen leveästi.

 "Eipä oo teitäkään vähään aikaan näkynyt", Hagrid sanoi ja päästi kelmit sisään. "Mutta kuulunut kyllä on ihan tarpeeksi."

 "Mitä meistä muka on kuulunut?" Sirius kysyi sovittaen viattoman ilmeen virnuileville kasvoilleen.

 "Kaikenlaisia huhuja on ollu liikenteessä", Hagrid sanoi hymyillen. "Kuten että tuo James tuossa olisi viimein saanu naisensa."

 "Minkä naisen?" James kysyi esittäen vähä-älyistä. Hän ei todellakaan halunnut ajatella tuota naista. 

 "No sen Evansin likan", Hagrid sanoi. "Ei olisi uskonut, että joskus näkisin senkin päivän."

 "Mikä päivä se sitten oli?" James kysyi.

 "Lauantai", Hagrid sanoi. Hän rypisti otsaansa. "Mutta kuitenkin Evans liikkui tässä yksikin päivä jonkun toisen pojan kanssa."

 "Jos nyt vaikka vaihdettaisiin puheenaihetta?" James sanoi kovalla äänellä.

 "No, mikäs teidät tänne lennätti?" Hagrid kysyi, tajuten Jamesin vihjeen.

 "Hevoskotkat varsat!" Sirius sanoi heti.

 "Ai, te ootte nähneet ne?" Hagrid kysyi ja hänen kasvonsa loistivat.

 "Joo, ja ne on aivan ihania", Sirius sanoi hymyillen. Remus pyöritti silmiään.

 "Siriuksella tuntuu olevan jonkin näköistä univajetta", James kuiskasi Hagridille, joka virnisti partansa alla.

 "Haluutteko nähdä ne?" Hagrid kysyi Siriukselta.

 "Kyllä Sirius haluaa", James sanoi heti. "Senhän näkee."

 "Ai näkeekö?" Sirius kysyi.

Remus huokaisi turhautuneena.

 "Mitä ihmettä sinä, Sirius, teit viime yönä?" hän kysyi.

 "Nukuin", Sirius sanoi hitaasti.

 "Niin varmasti, ja minä olen edelleen ihastunut McGarmiwaan", Remus mutisi.

 "Oletko?" James kysyi ihmeissään.

 "EN!" Remus parkaisi. "Te olette molemmat tuollaisia, minä en todellakaan ole ihastunut McGarmiwaan, vaan – " hän kuitenkin lopetti lauseensa kesken, eikä jatkanut sitä enää.

 "Niin?" Sirius yllytti. "Kehen sinä olet mennyt ihastumaan?" hän virnisti.

 "En kehenkään", Remus sanoi nopeasti. "Hagrid, mitä sinä puhuit siitä hevoskotkien näkemisestä?"

 "Niin, joo", Hagrid sanoi palaten takaisin maanpinnalle. "Tulkaahan, niin näytän teille."

Sirius oli heti pystyssä, valmiina lähtemään.

James pyöritti silmiään mutta nousi hänkin. Kieltämättä hevoskotkan varsat saattaisivat saada ajatukset pois Lilystä…

 "Niitä on viis", Hagrid kertoi, "muutaman viikon ikäisiä ja todella suloisia."

Remus ja James vaihtoivat tietäviä katseita. Hagridin "suloisia" saattoi merkitä viiden tuuman torahampaita, myrkyllisiä skorpionin piikkejä ja yleensäkin vaaraa.

 "Aateltiin professori Patapalon kaa, et olis helpointa antaa niiden kasvaa yhdessä, ettei ne ala vierastaa toisiaan", Hagrid puheli, ilmeisesti huomaamatta, että kukaan ei kuunnellut häntä.

Kelmit seurasivat Hagridia takaovesta ulos ja sieltä kurpitsamaan takaa metsänreunaan.

 "Oottakaa tässä", Hagrid sanoi ja viittasi kädellään kelmejä pysähtymään. Kelmit pysähtyivät ja jäivät katsomaan Hagridin perään tämän ravatessa metsään. Pian Hagrid palasi metsästä vetäen perässään viittä eriväristä hevoskotkan varsaa, joiden jokaisen kaulaan oli sidottu naru, joiden toiset päät olivat Hagridin suuressa kourassa.

 "Oooooh!" Siriuksen suusta pääsi ku hän näki hevoskotkat. "Söpöjä!"

 "Minua alkaa ihan oikeasti nyt pelottaa Anturajalan mielenterveyden puolesta", James mutisi kun Sirius kirmasi Hagridin luo, kyykistyi pienien hevoskotkien viereen kuin pieni poika ojan juurelle katsoman sammakonkutua.

Remus katsoi Siriusta huvittuneena.

 "Yritetään nyt pistää tämä väsymyksen piikkiin", hän sanoi puoliääneen Jamesille, joka nyökkäsi. "Ellei hän sitten ole juonut jotain."

 "No, sen näkee huomenaamulla. Siis jos on juonut", James virnisti.

 "Aivan", Remus sanoi. "Mutta mitä kaikkea Sirius ehtii tehdä ennen huomisaamua?"

 "Kaikki muu vielä menee, kunhan hän jättää oleskeluhuoneessa vehtaamisen", James mutisi.

Remus virnisti.

 "Tulkaa tekin silittämään näitä", Sirius julisti iloisesti. "Nämä on ihanan pehmeitä."

Remus, James ja Peter vaihtoivat huvittuneita katseita, mutta menivät kuitenkin lähemmäs, kohti Siriusta joka kyykki yhden, harmaan kirjavan hevoskotkan vieressä ja silitti sen sulkavaa päätä.

Remus oli ensimmäinen uskalias, joka hivuttautui kohti yhtä hevoskotkaa (sinisen mustan väristä, joka nakkeli niskojaan), ja kosketti sen nokkaa.

 "Minä en näe näissä mitään söpöä", Peter sanoi. "nämä on pelottavia…."

 "Äh, ei ne oo, ku niihin tutustuu", Hagrid sanoi ja katsoi Siriuksen intoa hymyillen.

 "Matohäntä, älä ole pelkuri", Sirius sanoi nauraen, "ei nämä sinun sormiasi syö."

Peter nyrpisti nenäänsä.

 "Syövät kuitenkin", hän sanoi ja pysyi päättäväisesti kauempana ja katseli, kuinka Jameskin silitteli ruskeanharmaata otusta virnistellen sen hassulle kehräävälle äänelle, joka siitä pääsi.

 "Onko nämä kissoja vai hevoskotkia?" James kysyi, kun pieni taikaeläin puski päällään hänen jalkojaan.

 "Hevoskotkia ne on", Hagrid vakuutti. "Niillä on vaan vielä tuollainen hempeysaste päällä."

 "Pitää varmaan hankkia tällainen unikaveriksi", James mutisi, mutta hymyili kuitenkin kun hevoskotkan varsa yhä puski hänen jalkojaan.

 "Ei kannata", Remus sanoi viisaasti, "saattaisi olla aamulla lakanat aika repaleiset."

 "Sinä senkin tosikko", James sanoi pyöritellen silmiään.

 "Ei tosikko", Remus sanoi, "vaan realistinen."

 "Eli tylsä", James oikaisi.

 "Ei kun ihana!" Sirius huudahti etäämmältä halaillen hevoskotkaa vieressään.

 

*

 

Loppuviikko kulki kuin siivillä. Torstaina oli taas huispausharjoitukset, jotka kuitenkin keskeytyivät kun ukkonen rantautui aivan huispauskentän päälle.

 "Ajattele positiivisesti", Sirius oli sanonut, kun he olivat talsineet takaisin linnaan huispauskaavut päänsä suojana. "eivät puuskupuhitkaan pääse harjoittelemaan!"

Jamesin oli siis pitänyt tyytyä siihen, että huispausharjoitukset olivat sillä kertaa menneet penkin alle.

Perjantaina häntä oli kohdannut suru-uutinen. Päivän profeetan Kadonneita ja Löytyneitä-palsta ilmoitti sinä aamuna seuraavaa:

Löytyneitä:

Amanda Potter

Löydetty eilen klo. 21.56, Lontoosta (tarkan paikan ilmoittamiseen emme saaneet lupaa).

Tila löytämisajankohdalla: pahoin loukkaantunut. Kuoli myöhemmin eilen illalla pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa. Kuolin aika: 23.47.

 Samana aamuna oli tullut myös hänen äidiltään kirje joka oli kirjoitettu tärisevällä käsialalla, ja ilmeisesti suuressa kiireessä.

 

Hei, James!

Amanda on kuollut. Emme pidä hautajaisia. Hänet kidnapattiin ja häneltä urkittiin tietoja. Kidutettiin järjettömäksi ja lopulta jätettiin yksin selviämään. Hän koki nälkäkuoleman, sillä löysimme hänet liian myöhään.

Tekijät ovat tiedossa.

Kuolonsyöjät.

Terveisin,

äiti ja isä.

 

Koko loppu päivän James oli kulkenut jossain sumun tapaisessa. Hänen isänsä sisko, hänen tätinsä oli kuollut. Koska Voldemort oli niin halunnut.

James oli miettinyt syitä koko sen päivän. He olivat puhdasverisiä, se ei voinut olla syynä. Amanda oli aina viihtynyt yksin, eikä hän todellakaan ollut tehnyt mitään, mikä olisi suututtanut Voldemortin. Amanda ei ollut koskaan ollut sellainen. Ei koskaan.

Ainoa hyvä puoli Amandan kuolemassa oli ollut se, että Lily oli peräti katsonut Jamesiin. Aamiaisella, kun kummallakin oli nenän edessä sen päivän lehti. Lily, joka oli nopea lukija, oli tietenkin lukenut Amandan kuolemisesta ennen Jamesia. Ja koska Lily tiesi, että Amanda oli Jamesin täti, hän oli (ilmeisesti) vaistomaisesti katsonut miten James reagoisi, kun saisi tietää, että hänen isänsä sisko oli kuollut.

Kun James yritti perjantai-illalla muistella sen päivän tapahtumia, hän ei muistanut mitään. Vaikka Amanda ei ollut koskaan ollut hänelle mikään kovin tärkeä, eikä ensimmäinen sukulainen, joka Jamesilta kuoli. Itse asiassa kolmas. Jamesin isoäiti ja isoisä, isän puolelta, olivat kuolleet, kun James oli ollut seitsemän. Silloin James ei ollut tietenkään ymmärtänyt kuolemaa niin kuin nyt. Sen hän muisti, että isän nuorempi sisko, Amy-Marie oli muuttanut heille muutamaksi kuukaudeksi. Amy-Marie oli nimittäin paljon Jamesin isää nuorempi, vain kahdeksan vuotta Jamesia vanhempi, joten ei hän voinut 15-vuotiaana alkaa asua yksin, kun koulukin oli kesken.

James äidin puoleiset isovanhemmat olivat kuolleet ennen kuin James oli syntynyt. Sekin oli ollut yksi syy, miksi hänen vanhemmillaan oli ollut kiire naimisiin.

James näki sinä yönä unia, joissa hän yritti pelastaa kuolevan Lilyn, mutta epäonnistui surkeasti…

 

Lauantaiaamu avautui harmaana ja sateisena. James heräsi  paljon aikaisemmin kuin kukaan muu, joka oli hyvin epätavallista. Kun hän oli saanut rillit päähänsä ja näki kellon kunnolla, se näytti kuutta.

 Hienoa, James mietti. Hänellä olisi tunti aikaa ennen kuin pääsisi aamiaiselle.

James puki vaatteensa nopeasti päälle. Koska oli lauantai, Jamesin ei tarvinnut laittaa päälleen koulukaapua, vaan hän sai pukeutua (jästeille) tavallisiin farkkuihin ja villapaitaan (koska ulkona oli selvästi hyvin kylmä).

James päätti olla herättämättä muita vielä, sillä Petriä hän ei olisi kuitenkaan saanut ylös ja Sirius olisi kärttyinen kuin suututettu kentauri, mikäli hänet herättäisi ennen seitsemää. Remus nyt ehkä nousisikin, mutta mitäpä Remuksen kanssa voisi tehdä. James tarvitsi sinä aamuna toimintaa. Paljon toimintaa.

James kaiveli hetken aikaa laukkuaan, ja löysi etsimänsä: hänen äitinsä ensimmäiseen kirjeen. Hänen oli pitänyt vastata siihen jo aikaisemmin viikolla, mutta jotenkin kaikki oli vain mennyt niin nopeasti, ettei James ollut ehtinyt. Ja kun Amandakin oli kuollut…

James luki kirjeen uudestaan. Hän muodosti päässään kirjeen, etsi laukustaan pergamenttia, mustepullon ja sulkakynän ja lähti alas oleskeluhuoneeseen.

 

James istui kaikkein pehmeimpään nojatuoliin, otti hyvän asennon ja aloitti kirjeensä.

 

Hei äiti ja isä!

 

Siriukselle käy paremmin kuin hyvin, että ollaan joulu koulussa. Hän itse asiassa innostui siitä suuresti. Onhan siitä jo aikaa, kun vietettiin joulu täällä viimeksi.

 

Onnea isälle ylennyksestä! Ja pitäkää hauskaa Brasiliassa.

 

James pysäytti kynänsä. Mitä ihmettä hän jaaritteli kuin Remuksen isotäti, kun tämä oli juonut pullon tonttuviiniä? Hänhän voisi aivan hyvin mennä suoran asiaan.

 

Amandasta vähän…

Kun sanot "kuolonsyöjät", onko tiedossa myös oikeat tekijät? Siis tarkat. Ovatko nimet tiedossa? Ja miksi Amanda? Eihän hän koskaan ole tehnyt mitään, mikä olisi voinut suututtaa Voldemortia ja kuolonsyöjiä!

 

Noin, nyt se oli sanottu. Nyt hän voisi taas alkaa jaaritella.

 

Me muuten voitettiin se huispausmatsi. Toffee tuli kehumaan minua. Ja Sirius tiputettiin luudalta (hän on kyllä aivan kunnossa, ei huolta).

Ja ai niin, minä olin sairaalasiivessäkin, kun menetin verta, kun minut kirottiin. Muutama arpi jäi, ei muuta.

En ole ollut kuin siinä yhdessä jälki-istunnossa heti ensimmäisellä viikolla, mutta sen te jo tiesittekin.

Siriukselta terveisiä (vaikka hän nukkuukin juuri nyt).

Terveisin,

James.

 

James luki kirjeen. Sai kelvata, hän ajatteli ja nousi ylös. Hän saisi varmaankin käyttää Remuksen pöllöä, kun ilmoitti Remukselle siitä sitten, kun tämä heräisi.

Hän suuntasi askeleensa ulos oleskeluhuoneesta, kohti pöllötornia. Matkalla häntä vastaan tuli Voro, joka mulkaisi häntä ilkeästi.

 "Sontapommien tilauslomake?" Voro sanoi heti ja juoksi oitis Jamesia vastaan katse Jamesin kädessä olevassa kirjeessä.

 "Ei, vaan kirje vanhemmilleni", James sanoi heti.

 "Niin varmaan", Voro sihisi. "Niinhän ne kaikki sanoo; 'Kirje äidilleni', 'vastaan vain mummolleni', 'serkkuni on sairas'", Voro motkotti korottaen ääntään vikinäksi.

 "Millaisia todisteita sinä haluat?" James ärähti. Oli tarpeeksi ärsyttävää herätä aivan liian aikaisin heti kun saisi nukkua pitkään. Varsinkin kun hänen isänsä sisko murhattiin ilman mitään motiivia ja hänen elämänsä rakkaus vihoitteli hänelle.

Juuri kun Voro oli avaamassa suunsa, jostain kuului hirveää pärinää. James katsoi olkansa yli ja näki – kenetkäs muunkaan kuin Riesun. Räyhähenki pärisytti huuliaan niin, että sylki lensi sen suusta.

 "Riesu! Mitä sinä olet taas tehnyt?" Voro huusi Riesulle.

 Riesu ei vastannut vaan kääntyi ilmassa ympäri, kumartui ja katsoi Voroa jalkojensa välistä. Se pärisytti huuliaan vielä kerran ja lähti sitten hirveää vauhtia käytävää kohti lähintä maalausta.

 "Vielä minä sinut saan!" Voro huusi ja lähti ajamaan Riesua takaa unohtaen Jamesin aivan kokonaan.

James naureskeli itsekseen kun jatkoi matkaansa. Riesu oli tavallisesti vain haitaksi, mutta hyvä että välillä näinkin päin.

Huomaamattaan James olikin jo pöllötornissa. Hän etsi Remuksen tummanharmaan pöllön, Hiboun,  (jolle Sirius keksi nimen), solmi sen koipeen kirjeensä ja heitti sen ulos ikkunasta.

James katsoi kelloa. Se näytti viittä vaille seitsemää. James mietti, että Rohkelikkotorniin tullessaan, hän voisikin herättää ystävänsä aamiaiselle…

 

 "Herätys, Anturajalka!" James karjaisi Siriuksen korvaan.

 "Enpäs", Sirius mutisi unisesti. "Minulla ei ole mitään syytä herätä vielä." Hän veti peiton päänsä yli.

 "Onpas!" James sanoi. "Tänään on tylyahon retki ja – "

 "Mitä? Onko? En muistanutkaan!" Sirius sanoi ja oli heti hereillä.

 "Jotenkin valikoiva tuo Siriuksen herääminen", Remus, jonka James oli herättänyt ensimmäisenä, sanoi huvittuneena.

 "Ei vainenkaan", James sanoi, "hänellä on vain kuudes aisti, joka aistii vain tietyt asiat, nimittäin sen, jos saa aamiaista, tai jos pääsee juomaan", hän virnuili. "Ja tämä tarkoittaa molempia."

 "No minkä minä sille voin, että olen nälkäinen ja – "

 "Alkoholisti", Remus täydensi.

Sirius mulkaisi Remusta loukkaantuneesti. "En minä sitä tarkoittanut vaan – vaan…"

 "Niin?" James yllytti virnistellen.

 "Ihan sama, mennään nyt vain äkkiä syömään!" Sirius sanoi ärtyneenä.

 "Ai tuolla asustuksella?" Remus kysäisi kohottaen kulmiaan.

Sirius katsoi alas omia vaatteitaan – joita ei ollut kuin sukat ja alushousut.

 "No vaikka", Sirius sanoi ja virnisti. "Kuka sitä estää?"

 "McGarmiwa", James sanoi heti. "Hän tuskin ilahtuu, jos sinä tulet puolialastomana aamiaiselle."

 "Saisit varmaankin suuremman rangaistuksen kuin silloin kun 'unohdit' pukea paidan päälle", Remus sanoi.

 "No kun unohdin!" Sirius älähti.

 "Eikä sillä ollut mitään tekemistä sillä, että sinulle oli edellisenä päivänä sanottu, että näytit hyvältä ilman paitaa", Remus sanoi.

 "No ei todellakaan", Sirius sanoi napittaen housujaan. "Minä en välitä siitä mitä minulle sanotaan minun ulkonäöstäni – koska tiedän olevani tylypahkan komein mies."

 "Miespä hyvinkin", James mutisi. "Jos nyt vain pukisit päällesi niin päästäisiin joskus aamiaiselle – ja ai niin, Remus, lainasin Hibouta jotta sain laitettua kirjeen äidille ja isälle", James sanoi Remukselle, joka vain nyökkäsi.

 "Jos me haluamme päästä aamiaiselle, meidän pitää ehkä herättää myös Peter" Remus sanoi nyökäten päällään kohti Peterin sänkyyn, josta kuului yhä kuorsausta.

 "Minähän herätin hänet jo!" James sanoi ja meni uudestaan Peterin sängylle. "Peter Oliver Piskulan! Nouse ylös! Nyt!"

 "Huijui!" Peter kiljaisi – mutta ainakin heräsi.

 "Siriuksella on kiire mennä strippaamaan suureen saliin", James sanoi, "kannattaa herätä, että saat hyvät paikat näytöksessä."

 "Mitäh?" Peter sanoi ja hieroi silmiään. "Sirius menee strippaamaan?"

 "Heräsihän se", James sanoi. "Tylyaho odottaa valloittajiaan!"

 

 *

 

 "Täällä tuulee!" Sirius ilmoitti kovaan ääneen muille kelmeille, ku he kävelivät pitkin Tylyahon pääkatua.

 "Hienoa, Sirius, me emme huomannetkaan", Remus vinoili.

 "Kunhan nyt ilmoitin", Sirius sanoi näyttäen Remukselle kieltä.

James ei kuunnellut ystäviensä puheita lainkaan. Muutaman askeleen päässä näkyi Lilyn punaiset hiukset, jotka tyttö oli letittänyt kahdelle letille eripuolille päätä. Lily keskusteli Lucyn kanssa melko kiivaasti ja näytti siltä, että tytöillä oli jotain riitaa keskenään, sillä äkkiä Lily kääntyi Lucya kohti ja sihisi hampaidensa välistä tytölle jotain. Lucy huudahti Lilylle jotain, joka kuulosti vahvasti tältä: "No, omapa on asiasi!" Sen sanottuaan Lucy kiihdytti askeliaan ja käveli pitkälle Lilyn edelle.

Lily jäi seisomaan paikoilleen, katsomaan Lucyn perään. Kun James ystävineen käveli Lilyn ohi, James huomasi taas, että Lily katsoi häneen päin. James yritti hymyillä, mutta nähdessään Lilyn ilmeen, joka näytti siltä, että tyttö voisi purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, hän jätti hymyn kokonaan pois kasvoiltaan. Tuntui yksinkertaisesti pahalta nähdä Lily sellaisena. Koko viikkona hän ei ollut nähnyt tytön huulilla kunnon hymyä. Teennäisyys paistoi läpi. Ja nyt Lilyllä näytti olevan jotain riitaa Lucyn kanssa. Tyttö näytti olevan aivan eksyksissä.

 "Sarvihaara!" Sirius huudahti Jamesin korvaan. "Herätys!"

 "En minä nuku", James sanoi ärsyyntyneenä.

 "Nukutpas, kun et näe, kuka tuolla on", Sirius sanoi osoittaen eteenpäin.

James katsoi Siriuksen osoittamaan suuntaan, muttei nähnyt kuin Lilyn, kunnes jostain kuului huuto: "James!"

James ei nähnyt vieläkään ketään, mutta joku oli syöksynyt halaamaan häntä.

James ehti tajuta, että halaaja oli naispuolinen.

Hänen katseensa löysi Lilyn…

Joka tuijotti Jamesia järkyttyneenä.

Osa 13 – Humalaisia tätejä ja moottoripyörälehtiä

Jamesilla meni vähän aikaa, kunnes hän tajusi, kuka hänen syliinsä oli syöksynyt.
 ”A – Amy?” James sopersi ihmeissään.
 ”Minä!” nainen sanoi ja nosti kasvonsa Jamesin kasvoja kohti ja hymyili. Amy oli pienikokoinen, mustatukkainen nainen joka oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan. Hänen hyvin vaaleansiniset silmänsä tuikkivat iloisesti.
 ”Mitä sinä teet täällä?” James kysyi kun Amy päästi irti hänestä. ”Tai siis, eikö sinun pitäisi olla jossain Itä-Saksassa?”
 ”Pitäisi”, Amy sanoi ja hymyili nopeasti. Hymy kuitenkin lopahti pian. ”Päätin kuitenkin tulla kotiin, kun siskotkin kuolevat ilman varoituksia”, hän mutisi katkerasti.
James huomasi, kuinka Remus ja Peter katsoivat häntä ihmeissään.
 ”Ai, katsos”, James tajusi äkkiä, ”Amy, tässä ovat Remus ja Peter – olet varmaan kuullut heistä Kuutamona ja Matohäntänä. Ja Remus ja Peter, tässä on Amy-Marie, minun isäni pikkusisko, eli minun tätini.”
Amy kätteli ensin Remusta ja sitten Peteriä ja hymyili molemmille leveästi.
 ”Ja Siriuksen sinä varmasti muistatkin”, James sanoi virnistäen.
 ”Vaikea unohtaa”, Amy sanoi ja halasi Siriustakin.
James virnisti Amyn halatessa Siriusta. Hän ymmärsi loistavasti Amyn sanat. Viime kesänä, kun Amy oli tullut käymään Pottereilla, Sirius, joka ei tiennyt Amyn olevan Jamesin täti, yritti kaikin keinoin iskeä Amyn, ennen kuin sai tietää, että tämä oli Jamesin sukulainen. Sen jälkeen Sirius ja Amy olivat kyllä olleet hyviä kavereita.
 ”Mitä sinä oikein teet täällä? Minne olet jättänyt Benin?” Sirius kyseli selvästi hämmentyneenä Amyn tulosta.
 ”Minulla on asiaa Chrisille ja kun kuulin, että  pääsette tänään Tylyahoon, päätin tulla tervehtimään. Ja minulla on tänne muutakin asiaa”, Amy sanoi vilkaisten taakseen Kolmen luudanvarren suuntaan.
 ”Mutta entäs Ben? Minne sinä jätit hänet?” Sirius kysyi uudestaan. Ben Wilkinson oli Amyn kihlattu, jonka mukana Amy oli muuttanut Britanniasta Saksaan.
 ”No, minä… kirjaimellisesti jätin hänet”, Amy sanoi varovaisesti ja heilautti vasenta kättään, josta puuttui sormus.
 ”Miksi ihmeessä?” James kysyi ihmeissään. Hänestä Amylle ei olisi sopivampaa sulhasta kuin Ben oli ollut.
 ”No, Benistä paljastui uusia puolia”, Amy sanoi.
Sirius rypisti otsaansa. ”Oliko hän homo?”
 ”Ei sentään”, Amy naurahti. ”Olisitko halunnut iskeä hänet?” hän kysyi virnistäen.
 ”No en todellakaan”, Sirius sanoi nopeasti ja irvisti inhoten. ”Hän oli sinun miehesi. Ja tulee kauhukuvia mieleen, kun mietin mitä te olette tehneet”, hän sanoi peittäen väristyksiä.
 ”Mutta sillä, että hän on mies, ei ole mitään väliä?” James sanoi virnistäen.
 ”Ehkäpä ei”, Sirius mietti.
 ”Sinä olet pelottava”, James sanoi.
Amy pudisti päätään. ”Ei hän pelottava ole. Ehkä… homo?”
 ”Voi ei, taas!” Sirius parahti ääneen. ”Miettikää omia suuntautumisiaan, älkää minun!”
 ”Sirius on herkkänahkainen näissä asioissa”, James kuiskasi Amylle erittäin kovaan ääneen, jotta Sirius varmasti kuuli. Amy virnisti.
 ”Oliko teillä jotain ohjelmaa täällä? Suunniteltuja treffejä tai muuta tärkeää?” Amy kysyi. Kelmit pudistivat päitään. Kenelläkään ei ollut yksiäkään treffejä, ei edes Siriuksella, jolla tavallisesti oli kolmet treffit samaan aikaan. Ja Peterin tyttöystävä asui jossain kaukana…
 ”Voitaisiin vaikka mennä Kolmeen luudanvarteen juomaan jotain?” Amy sanoi nyökäten pubia päin.
 ”Sama kai se on”, James myöntyi, joten kelmit ja Amy lähtivät astelemaan kohti Kolmen luudanvarren lähes ulos asti hehkuvaa lämpöä. Ulkona raivoava tuuli oli yltynyt jo niin kovasti, että Jamesista alkoi tuntua, että puut kaatuisivat kohta hänen päälleen. Taivas oli harmaa pilvistä ja näytti siltä, että kohta tulisi sade.

Kolme luudanvartta oli täynnä niin tylypahkalaisia kuin muitakin velhoja ja noitia. Kerran Sirius väitti nähneensä siellä vampyyrin ja ulvojan nuoleskelemassa, mutta se oli mennyt jo vähän liian pitkälle – jopa Siriukselta. James katseli ympärilleen etsien tyhjää pöytää, johon he kaikki viisi mahtuisivat, mutta hän ei nähnyt kuin Lucyn, joka istui yhdessä pöydässä seuranaan neljä muuta tyttöä, kaikilla kermakaljapullot edessään. Tytöt keskustelivat kiivaasti keskenään. Tytöistä kaksi oli Rohkelikkoja, loput Korpinkynsiä. Lucyn lisäksi pöydässä ei suinkaan istunut Lily, vaan Mary, vaalea seitsemäsluokkalainen tyttö, joka liikkui aina juuri sen tyttöporukan kanssa, johon kuuluivat ne kolme korpinkynttä.
Lucy nosti katseensa, näki Jamesin ja - Jamesin yllätykseksi – soi hänelle leveän hymyn. James ei hymyillyt takaisin, vaan jäi ihmettelemään, miksei Lucy ollut Lilyn kanssa ja missä Lily oli.
 ”Sarvihaara? Liikettä kavioihin!” Sirius huudahti kun James pysähtyi tähyilemään Lilyn punaisia hiuksia väkijoukosta.
 ”Ne on sorkat, eivät kaviot”, James sanoi ja kiri toiset kiinni.
 ”Mitä nuo teidän sisäpiiri juttunne oikein ovat? Olen saanut kuunnella niitä koko kesän teillä ollessani”, Amy sanoi kun he löysivät tyhjän pöydän ja istuutuivat sen ääreen.
Kelmit virnistivät toisilleen. Sisäpiiri juttujapa hyvinkin…
 ”Erittäin typeriä juttuja”, Remus sanoi yrittäen kuulostaa asialliselta, mutta virnistys paistoi läpi.
 ”Ja teillä on ne lempinimetkin, Sarvenhaarat ja Kuutamoiset?” Amy kysyi saaden kelmien virnistykset levenemään.
 ”Itse asiassa Sarvihaara ja Kuutamo. Ja Anturajalka ja Matohäntä”, Sirius oikaisi.
 ”No, mielenkiintoisia silti”, Amy sanoi nousten ylös tuoliltaan. ”Minä menen tilaamaan, mitä teille?” hän kysyi kelmeiltä. ”Minä tarjoan”, hän lisäsi.
 ”Kermakalja riittää varmasti”, Remus sanoi kaikkien puolesta. Sitä he joivat aina kun pääsivät Tylyahoon. Muuten, kun he tulivat salaa, pitkin salakäytäviä, he saattoivatkin juoda jotain muuta…
 ”Minä tulen myös tilaamaan”, Sirius ilmoitti nopeasti kun Amy oli jo kävellyt vähän matkaa poispäin.
 ”Muista, Sirius, että Amy on sinulle liian vanha!” James huikkasi Siriuksen perään. Sirius katsoi olkansa yli ja näytti Jamesille kieltä.
Ei mennyt kauankaan, kun Amy tuli takaisin tasapainotellen kolmen kermakaljakolpakon ja oman ohueen pitkään lasiin kaadetun keltaisen juomansa kanssa. Sirius kuitenkin seisoi yhä tiskillä.
 ”Nytkö Sirius jäi iskemään Rosmertaa?” Remus kysyi katsellen Siriusta, joka nojasi tiskiin ja puhui nopeaan tahtiin tiskin toisella puolella seisovalle Rosmertalle, joka katseli Siriusta huvittuneena.
 ”Ei, vaan kinuamaan jotain vahvasti alkoholipitoista”, Amy sanoi ja ojenteli kermakaljaa seurassaan istuville pojille. ”Harmi vain, että Dumbledore tuntee teidän ikäisten poikien ajatuksenjuoksun. Hän on nimittäin kieltänyt myymästä teille alkoholipitoisia juomia, vaikka olettekin täysi-ikäisiä. Mutta kouluun ei kaivata humalaisia 17-vuotiaita.”
James ja Remus loivat tiskillä seisovaan Siriukseen paljon puhuvia katseita.
 ”Olen täysin samaa mieltä Dumbledoren kanssa”, Remus ilmoitti.

Lily tuijotti mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Hänen päivänsä oli niin pilalla, ettei puuttunut kuin se, että alkaisi sataa. Eikä sekään ollut kaukana…
Lily istui penkille joka oli vain parin askeleen päässä ja painoi päänsä käsiinsä. Hän puristi silmänsä kiinni ja halusi vain unohtaa. Unohtaa aivan kaiken siitä päivästä, joka tuntui menevän koko ajan pahempaan suuntaan. Ensin hän heräsi kamalan aikaisin painajaiseen, jota ei enää muistanut. Ja sitten Lucy oli ilmoittanut, että oli Tylyahon viikonloppuretki.
Lily ei olisi halunnut lähteä ollenkaan pois koulusta. Hän olisi voinut jäädä nukkumaan makuusaliin koko päiväksi. Lucy oli kuitenkin pakottanut Lilyn mukaansa, koska ”hänellä ei ollut muita ystäviä, jotka lähtisivät hänen kanssaan Tylyahoon”. Nyt Lucy kuitenkin vietti aikaa sen Korpinkynnen kanajengin kanssa. Ja kaikki vain sen typerän riidan kanssa…
Lily tunsi, kuinka ensimmäiset vesipisarat satoivat hänen hiuksilleen.
Miten hän pystyikin viikon välein riitautumaan kaikkien kanssa? Ensin Jamesin kanssa, siksi että James oli – oli mustasukkainen! Ja koska hän itse ei ollut kertonut kenellekään, että hän piti yhteyttä Michel Chamberlainiin. Hänen olisi pitänyt kertoa jollekin, niin hän olisi säästynyt siltäkin riidalta – joka johti seuraavaan.
Lucy oli pistänyt merkille, ettei Lily enää puhunut Jamesille tai Jamesista yhtään mitään. Ja kun perjantaina Jamesin tädistä oli ollut lehdessä, Lucy oli alkanut  painostaa Lilyä puhumaan Jamesille. Lily olisikin puhunut, jos olisi pystynyt. Mutta mitä siitäkin olisi ajateltu? Ensin hän huusi Jamesille tämän olevan paskiainen ja kohta hän jo oli lohduttamassa tätä kuolleen tädin takia. Vaikkei James näyttänyt kovin välittävän… Halaili vain jotain tummia kaunottaria keskellä katua.
Lily tiesi olevan lapsellisen mustasukkainen Jamesista, mutta vaikka James olikin käyttäytynyt typerästi, enemmän kuin typerästi, Lily ei osannut sulkea Jamesia pois ajatuksistaan. Vaikka he olivat olleen vain hyvin vähän aikaa yhdessä, Lily oli sinä aikana kiintynyt Jamesiin hirmuisesti. Vaikkei ollutkaan näyttänyt sitä niin kuin olisi halunnut.
Sade yltyi lähes kaatosateeksi ja alkoi muodostaa lammikoita hiekkatiehen.
Lily nosti kasvonsa käsistään ja näki, että kadulla oli vain muutama ihminen. He kaikki olivat ahtautuneet pienen sateenvarjon alle ja pitivät siellä sadetta, katsellen Lilyä oudoksuen, kun Lily istui penkillä ilman minkäänlaista sateensuojaa.
Lilyn katse hakeutui Kolmen luudanvarren ovelle, jonne oli nähnyt sekä Jamesin ja Lucyn katoavan. Juuri kun hän käänsi katseensa siihen suuntaan, ovi avautui ja sieltä astui ulos Lucy ja Korpinkynnen kanajengi. Lucyn ja Lilyn katseet kohtasivat hetkeksi, mutta jo samalla sekunnilla Lucy käänsi katseensa pois ja alkoi jutella kanajengin kanssa.
Lily vain istui. Hän oli aivan märkä, muttei välittänyt. Hän olisi voinut vain lähteä takaisin kouluun, mutta Lucy käveli vielä aivan liian lähellä. Ja toisaalta, hän halusi nähdä Jamesin…
Joten Lily istui. Muttei nähnyt Jamesia vielä puolen tunnin kuluttuakaan. Lily nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan kohti Tylypahkaa.
Vesipisarat hänen kasvoillaan sekoittuivat kyyneliin.

 ”Minä luulin, ettet sinä saisi alkoholia ostetuksi”, James sanoi Siriukselle, kun tämä kippasi tuliviskiä kurkustaan alas.
 ”Miksen?” Sirius kysyi virnistäen. ”Rosmerta on aivan hulluna minuun.”
James ja Peter tyrskähtelivät. ”Siltä se näyttääkin”, James sanoi vilkaisten tiskin suuntaan, jossa Rosmerta flirttaili kovaan tahtiin jollekin tummalle komistukselle.
Sirius vilkaisi tiskin suuntaan ja irvisti. ”Ei tuo nyt ole vielä mitään. Hän aivan suli minun katseeni alla.”
 ”Älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja”, Remus mutisi. ”Rosmerta sitä paisti kuvittelee vahvasti, että olet kiinnostunut vain pojista.”
 ”Entä jos olenkin?” Sirius sanoi ilkikurisesti hymyillen Remukselle.
 ”Otapa hänestä taas selvää”, James sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Eikö se ole vain hyvä, että lapsi osaa puhua noista asioista avoimesti?” Amy, joka oli hänkin kipannut enemmän kuin kaksi lasia sitä keltaista litkua nieluunsa, sanoi, ääntäen hyvin hitaasti ja selkeästi.
 ”Tietysti on”, James sanoi. ”Mutta Sirius nyt on mitä on.”
 ”Kuule, Sarvihaara-veliseni, minä voin kertoa sinulle yhden jutun”, Sirius aloitti. ”Ehkä minä tykkäänkin pojista, mutta tykkään minä tytöistäkin”, hän sanoi.
James katsoi häntä epäuskoisesti.
 ”Kuule, mitä sinulla oli tuossa lasissa?” James kysyi. ”Tai siis, noissa aseissa”, hän oikaisi vilkaisten laseja joita Sirius laittoi riviin.
 ”En minä tiedä”, Sirius sanoi ja ojensi lasinsa Jamesille. ”Maista.”
 ”Hyi, sinun lasista?” James sanoi inhoten.
 ”Ei Sirius tuskin ole rottia syönyt”, Amy sanoi.
James vilkaisi syrjäsilmällä Peteriä.
 ”Toivottavasti ei”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Remukseen ja Peteriin päin. ”Jos me jätettäisiin nämä kaksi tänne humaltumaan rauhassa ja mennään me kiertelemään?” hän ehdotti Remukselta ja Peteriltä jotka olivat salamana ylhäällä.
 ”Me tullaan joskus hakemaan tuo alkoholisti pois täältä”, James sanoi Amylle, joka nyökkäsi ja pyöritti juomaansa lasissaan.
 ”Ei mitään kiirettä”, hän sanoi ja väläytti nopean hymyn, joka vaihtui pian masentuneen apeksi ilmeeksi ja katse harhaili lasin pohjalla olevaan viinan litkuun.
 ”Mennään”, James mutisi Remukselle ja Peterille, ja he lähtivät kiireen vilkkaan ulos Kolmesta luudanvarresta jättäen Siriuksen ja Amyn oman onnensa nojaan.
Heti päästyään ulos pubista, James, Remus ja Peter kastuivat. Vettä tuli taivaan täydeltä.
 ”Hienoa”, James mutisi. ”Mennäänkö Hunajaherttuaan?” hän kysyi osoittaen karkkikaupan avonaiseen oveen, joka oli lähin liike.
Remus ja Peter nyökkäsivät ja he juoksivat kadun toiselle puolelle ja astuivat karamellikaupan kutsuvaan lämpöön.
Hunajaherttua näytti olevan muutaman muunkin sateen suojana. Hyvä että James, Remus ja Peter mahtuivat ovesta sisään, niin täynnä liike oli.
 ”Mahtuukohan täällä liikkumaan lainkaan?” James mietti ääneen.
 ”Ei ehkä”, Remus sanoi katsellen ympärilleen. Hunajaherttuan hyllyihin oli ladottu kiloittain karkkeja, montaa eri makua. Suuren kyltin alla myytiin uutta erikoismakua, ananassuklaata, sen vieressä oli monta laatikollista hedelmäetanoita ja viuhpiipporeita. Bertie Bottin jokamaunrakeita myytiin torakkaterkkujen ja  suklaasammakoiden välissä. Väriloisto oli suunnaton verrattuna ikkunoista näkyvään harmauteen.
 ”Ostetaanko me täältä jotain, vai mennäänkö suoraan Sekolle?” Peter kysyi katsellen ulko-oville.
 ”Sekolle”, James ja Remus vastasivat yhteen ääneen.
He kääntyivät takaisin ovelle ja joutuivat varomaan koko ajan, etteivät olisi talloneet pienenpien oppilaiden jaloille matkallaan.
Ulos päätyään, he juoksivat muutaman liikkeen ohi ja saapuivat Sekon pilapuodille, joka ei ollut läheskään niin täynnä kuin Hunajaherttua, mutta ihmisiä riitti silti. James kaivoi taskustaan muutaman kultakaljuunan ja lähti kulkemaan pitkin hyllyrivejä. Hänen oli tarkoitus ostaa jotain uutta. Luihuisille tietenkin. Kelmit olivat olleet liian kilttejä viime aikoina ja hän kaipasi kunnon toimintaa… Tytöt eivät olleet hyväksi heille. Heti kun Lily oli astunut suurempiin kuvioihin, kaikki oli mennyt sekaisin. Kelmien oli pitänyt kostaa Kalkaroksellekin, mutta sekin oli jäänyt.
James katseli hyllyillä olevia tavaroita. Sontapommit olivat liian kesyjä Luihuisille ja he olivat jo tottuneet siihen, että äkkiä  aamiaispöydässä pöydän alta alkoi nousta kitkerä haju, jonka he tunnistivat jo sontapommeiksi. Eivätkä he enää katsoneet ensimmäisenä Kalkarosta niin kuin ensimmäisillä kerroilla, vaan katseet suuntautuivat heti Rohkelikkopöydässä istuviin kelmeihin. He tarvitsivat jonkun uuden keinon…
 ”Hei”, Remus sanoi äkkiä tiiraten ulos ikkunasta, ”onko tuo Sirius?”
 ”Mitä?” James kysyi ja syöksyi ikkunaan ja katsoi Remuksen osoittamaan suuntaan; sateessa, ilman minkäänlaista sateensuojaa, seisoi Sirius suudellen jotain hehkeää blondia, joka näytti muutaman vuoden vanhemmalta mitä kelmit olivat.
 ”Se on Sirius”, Peter, joka oli myöskin tullut ikkunaan, sanoi.
 ”Voi hitto”, James mutisi, huokaisi ja asteli ulos ovesta. Hän kuuli Remuksen tulevan perässään. James käveli muitta mutkitta Siriuksen luo ja koputti tätä olkapäälle.
 ”Mitäh?” Sirius kysäisi ja nainen hänen vierellään kiersi kätensä vielä tiukemmin Siriuksen kaulaan.
 ”Kuules, nuoleskelun kuningas, minne sinä jätit Amyn?” James kysyi ja vilkaisi naisen kasvoja. Vaalean kiharapilven alta katsoivat kaksi kirkkaan sinistä silmää joiden ympärillä oli vahva korostus meikkiä. Naisen suu oli värjätty tummanpunaisella huulipunalla, joka oli kuitenkin Siriuksen toimesta levinnyt pitkin naisen leukaa ja poskia. James ei onneksi tuntenut naista lainkaan.
 ”Amyn?” nainen kysyi. Hänen puheessaan oli ulkomaalainen korostus. Hän kohotti katseensa Siriuksen kasvoihin. ”Oletko sinä täällä toisen naisen kanssa?”
 ”Joo, oli, ja paljon kauniimman”, James sanoi. ”Suorastaan jumalaisen.”
 ”Sinä senkin – ” nainen sanoi kipakasti, kohotti kätensä ja läimäisi Siriusta kasvoihin. ”Sanoit tuleesi yksin!”
 ”Tulinkin”, Sirius sanoi iskusta pöllämystyneenä.
 ”Valehtelija!” nainen sihahti. Hän näytti siltä, että olisi voinut potkaista Siriusta sääreen – tai ehkä enemmänkin jalkoväliin.
Nainen sipaisi hiuksensa pois kasvoiltaan ja mulkoili Siriusta murhaavasti.
 ”Kai me nähdään uudestaankin?” Sirius kysyi ja hymyili naiselle hurmaavasti.
 ”No ei todellakaan, tuollaiset valehtelijat pitäisi sulkea vankilaan”, nainen sanoi ja loi Siriukseen vielä yhden murskaavan katseen, kunnes käänsi katseensa Jamesiin ja hänen kasvonsa sulivat viettelevään hymyyn. ”Sinut minä voisinkin nähdä uudestaan”, hän sanoi ja hipaisi punaiseksi lakatulla kynnellään Jamesin poskea.
 ”Ei kannata”, Remus sanoi heti, ”hän on varattu. Kolmas vuosi meneillään vakavassa suhteessa.”
James loi Remukseen kiittävän katseen. Naisen vahvasti meikatut kasvot tuntuivat olleen aivan liian lähellä hänen omiaan.
Naisen katse oli hämmentynyt, kunnes hän kokosi itsensä ja nosti leukansa.
 ”Eipä tuossa mitään”, hän sanoi ja vilautti vasenta kättään. ”Minäkin olen menossa ensi kuussa naimisiin. Piti vain tulla vähän huvittelemaan”, hän sanoi ylväästi. ”Mutta jos kelpaa, niin minut löytää täältä”, nainen sanoi ja iski silmää.
 ”Joo, kiitos, mutta ei kiitos”, James sanoi. ”Kannattaa vain mennä suoraa päätä kotiin miehesi luo, että todella pääset joskus naimisiin.”
Nainen mulkaisi Jamesiakin ilkeästi.
 ”Ja kannattaa pyyhkiä tuo huulipuna kasvoistasi, ettei miehesi vain arvaa mitään”, James jatkoi. ”Sama sinulle, Sirius, mutta jotta Minerva ei repisi hiuksiaan.”
 ”Kuka Minerva?” nainen kysyi heti ja katsoi Siriusta.
 ”Hänen tuleva vaimonsa. Sirius aikoo kosia illalla”, Remus sanoi, ennen kuin Sirius ehti edes avata suutaan.
 ”Sinä – sinä – ” vaaleaverikkö sopersi äimistyneenä.
 ”Mitä? Kuulostaako tutulta?” James kysyi ja nautti näkemästään. Naisen naama venähti. Hän näytti siltä, että voisi lyödä Jamesiakin.
 ”Tulehan Sirius, mennään etsimään Amy”, James sanoi ja tarttui Siriusta käsivarresta, repi hänet naisen ohi ja hymyili mennessään naiselle. ”Kannattaa etsiä miehiä tuolta päin” – hän osoitti naisen taakse kohti Sianpäätä – ”koska siellä on ainakin yksi täysin vapaa mies.” Sen sanottuaan, hän lähti jo laantuvassa sateessa takaisin kohti Kolmea luudanvartta, repien Siriusta mukanaan, ja muiden kahden kelmin tullessa perässä.
 ”No niin, Sirius, minne sinä jätit sen toisen juopon?” James kysyi. Sirius yritti pyristellä irti Jamesin otteesta, mutta joutui tyytymään siihen, että hän oli sillä hetkellä tilanteessa, jossa hän oli yksin kolmea vastaan.
 ”Kenet?” Sirius kysyi ilmaisesti aivan kärryiltä pudonneena.
 ”Amyn, tyhmä”, James sanoi ja kiskaisi pysähtyneen Siriuksen uudestaan liikkeelle.
 ”En minnekään. Heti kun te lähditte, Amy kiiruhti jonkun miehen syliin”, Sirius sanoi kuulostaen hieman katkeralta.
 ”Ja sinä kamalassa mustasukkaisuudessa päätit lähteä etsimään kunnon nuoleskeluseuraa ja iskit tuon naisen tuolla?” Remus arvasi tietäväisesti, nyökäten blondiin joka oli jäänyt heidän taakseen.
 ”En minä iskenyt”, Sirius kielsi. ”Hän iski minut. Minä en voi ulkonäölleni mitään.”
 ”Mutta jos et olisi juonut niin paljon, olisit ehkä tajunnut kieltäytyä”, James sanoi. Hän kuuli kuinka Sirius puuskahti ärsyyntyneenä.
 ”Kuulostat äidiltäsi. Ja sitä paisti, minä olen kuule ihan selvin päin. Ainakin melkein…” Sirius lisäsi kun kompastui omiin jalkoihinsa. ”Enkä minä edes nuoleskellut häntä, vaan hän nuoleskeli minua!” hän sanoi lujasti.
 ”Tai miksei saman tien hänen huulipunansa vain hypännyt sinun kasvoihisi ja sotki siinä samalla hänenkin kasvonsa?” James sanoi. ”Ja sitä huulipunaa on edelleen sinun kasvoissasi. Ei oikein sovi sinulle”, hän lisäsi virnistäen. 
Sirius pyyhki kasvojaan paidan hihaansa ja sai viimein kätensä vapaaksi Jamesin otteesta, mutta vain siksi, että seuraavaksi James työnsi Siriuksen sisään Kolmeen luudanvarteen, jonne oli eksynyt muutama tylypahkalainen lisää.
 ”No niin, kerropas sitten, minne Amy meni”, James sanoi tähyillen ympärilleen.
 ”Eipä häntä tarvitse etsiä”, Remus sanoi. ”Hän on tuolla.” Hän osoitti melko lähellä heitä olevaan pöytään, jossa Amy istui jonkun kaljun, tummaihoisen velhon sylissä ja itkeä tihrusti miehen kaulaa vasten.
James irvisti ja lähti kuitenkin kulkemaan Amyn suuntaan.
Hän koputti Amyn olkapäähän.
 ”Amy?” hän sanoi.
Amy nosti katseensa Jamesiin.
 ”Ja – James”, hän nyyhkytti.
 ”Onko han siskosi?” mies, jonka sylissä Amy istui kysyi. James pudisti päätään.
 ”Tätini”, hän sanoi.
 ”Nuori tati sinulla”, mies sanoi ja auttoi Amyn seisomaan. Amy vollotti kamalalla voimalla kämmeniinsä.
 ”Anteeksi, jos hän oli häiriöksi”, James sanoi pidellen pystyssä Amya, joka nyyhkytti nyt äskeistä kovemmin.
 ”Ei se mitaan. Ei han ollut hairioksi. Mukava tytto”, mies sanoi, hymyili ja hörppäsi lasistaan. ”Han on tainnut juoda hieman enemmankin? Puhui aivan ihmeellisia.”
 ”Joo”, James mutisi. ”Mutta, kiitos, kun pidit hänestä huolta vähän aikaa.”
 ”Ole hyva vain”, mies sanoi hymyillen niin leveästi, että hänen kultainen etuhampaansa välkkyi. James väläytti miehelle kiitollisen hymyn ja lähti takaisin muiden kelmien luo.
 ”An – anteeksi”, Amy nyyhki.
 ”Miksi?” James kysyi ihmeissään.
 ”Kun joudut tällä tavalla huo – huolehtimaan minusta, vaikka sen pi – pitäisi olla toisinpäin”, Amy sopersi kun he pääsivät odottavien kolmen kelmin luo.
 ”Mikä hänellä on?” Remus kysyi Jamesilta, joka kohautti olkiaan.
 ”Amandakin kuoli minun takiani”, Amy nyyhkytti. ”Se oli minun syyni.” Hänen kasvonsa olivat raidalliset kyynelistä.
 ”Mitä sinä selität?” James kysyi äimistyneenä. ”Hän kuoli kuolonsyöjien takia.”
 ”Niin, koska minä – minä…” Amyn ääni särkyi ja hän alkoi itkeä entistä lujemmin Jamesin olkapäätä vasten.
 ”Meidän pitää varmaan häipyä täältä”, Remus sanoi katsellen ympärilleen. ”Ihmiset katsovat.”
 ”Kannatetaan”, James sanoi ja alkoi taluttamaan itkevää Amya ulos pubista.
Ulkona ei enää satanut lainkaan, kun he tulivat sinne. Ihmiset olivat alkaneet virrata pois Tylyahosta, takaisin kohti koulua ja muutaman tunnin kuluttua alkavaa kurpitsajuhlaa.
 ”Kuule, Amy, sinä taidat olla hieman humalassa”, James sanoi varovaisesti.
 ”Hieman?” Amy naurahti kuivasti itkunsa alla. ”Ehkä vähän vähemmänkin.”
 ”No, niin… Sinun taitaa olla parasta ilmiintyä suoraan meille, eikö niin?” James sanoi. Amy nyökkäsi.
 ”Eikö Amandan kuolema todellakaan ollut sinun syysi”, James jatkoi.
 ”Olipas”, Amy sanoi heti. ”Vain minä tiesin missä Amanda oli… Minulta ne saivat tietää”, hän sanoi kuulostaen lähinnä uhmakkaalta.
 ”Sinä puhut ihan mitä sattuu”, James mutisi. ”Menet vain meille, äiti on kyllä kotona. Puhut hänelle.”
Amy nyökkäsi. Hän pyyhki kasvojaan kämmenselkäänsä ja hengitti syvään.
 ”Onkohan teillä tupakkaa?” hän kysyi yllättäen.
 ”En usko. Mutta jos vain menet meille selvittämään päätäsi, niin kyllä sinä varmasti sitäkin saat joskus. Siis tupakkaa”, James lisäsi kun Sirius alkoi tirskua hänen takanaan.
 ”Sinun ei varmaan kannata ilmiintyä. Mene poimittaislinjalla”, James sanoi. ”Sillä pääset kaikkein helpoiten.”
 ”Joo, minä – minä menen poimittaislinjalla teille. Ja Patty saa keittää minulle vahvaa kahvia”, Amy sopersi.
 ”Joo, todella hyvä idea”, James sanoi. ”Sinä varmaan selviät tästä?”
 ”Joo, selviän”, Amy lupasi.
 ”No, hyvä. Me mennään tuonne suuntaan selvittelemään Siriuksen päätä”, James sanoi heilauttaen kättään Tylypahkan suuntaan. ”Nähdään sitten joskus taas”, hän sanoi.
 ”Joo, nähdään. Ja heippa teille muillekin”, Amy sanoi ja lähti kävelemään hieman horjuen hiekkaista Kauppakatua toiseen suuntaan, kelmien lähtiessä toiseen suuntaan.
 ”Heippa”, kuului Siriuksen suusta. Hän vilkutti Amylle ja juoksi sitten muiden kelmien rinnalle.
 ”Mitä ihmettä Amy oikein selitti?” James mietti ääneen, kun he kävelivät hiekkatietä takaisin Tylypahkaan. ”Hän sanoi, että Amandan kuolema olisi muka hänen syytään. Että hän olisi kertonut kuolonsyöjille, mistä Amandan löytää.”
Remus mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: ”Ehkä Amy potee vain jonkin näköistä syyllisyyttä, kun ei voinut millään tavalla olla suojelemassa siskoaan…”
 ”Sinun pitäisi kirjoittaa kirja”, James sanoi. ”Siitä, kuinka ihmisten pää toimii.”
 ”Menestyisin varmasti erittäin hyvin sillä kirjalla”, Remus sanoi. ”Varmaan sen ensimmäisellä sivulla olisi kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että: tämän kirjan on kirjoittanut ihka oikea ihmissusi”, hän sanoi piirtäen sormellaan kirjaimia ilmaan.
 ”Miksi se muka laitettaisiin siihen?” Sirius kysyi. Hän tuntui olevan tavallista hitaampi.
 ”Jotta ihmiset ostaisivat sitä kirjaa säälistä”, Remus sanoi. ”Ja jästit kirjoittavat sellaisia kirjoja.”
 ”Mitä ne siitä ymmärtää muka?” Sirius kysyi. ”Nehän on niin tyhmiä.”
 ”Kuule, Sirius, sinä kuulostat pelottavan paljon veljeltäsi humalassa”, Remus sanoi varovasti.
Sirius mulkaisi Remusta pahasti.
 ”Älä puhu minulle Reguluksesta!” hän ärähti. ”Eikä hän ole minun veljeni.”
 ”Kyllä hän on…” James mutisi.
 ”Eikä ole!” Sirius huudahti. ”Minä en suostu siihen.”
 ”Sinun on ehkä pakko”, Remus sanoi.
 ”Regulus Arcturus Musta ei ole minun veljeni”, Sirius ilmoitti. ”Eikä kukaan muukaan ole.
 ”Sinun veljesi?” James kysyi.
 ”Ei kun sukulainen”, Sirius sanoi. ”Minulla ei ole minkään laista biologista perhettä, koska minä inhoan niitä!”
 ”Ihan tiedoksesi, että Regulus tulee takana”, Peter kuiskasi hiljaa nyökäten taaksepäin.
Kaikkien kelmien päät kääntyivät katsomaan taakse ja kaikki näkivät saman; Siriuksen pikkuveli, Regulus, käveli tutussa luihuisjengissä, kuunnellen huvittuneena Siriuksen puhetta.
 ”Verenpetturi tajusi viimein tilanteensa”, Regulus sanoi ilkeästi. ”Sinulla ei ole ketään. Ja äiti muuten sanoi, että jos joskus eksyt meille, saat olla varma, ettet koskaan palaa. Saat pääsi laattaan niin kuin kotitontut.”
James joutui tarraamaan Siriusta paidanhelmasta, ettei Sirius olisi mennyt tekemään selvää Reguluksesta.
Regulus oli hyvin paljon Siriuksen näköinen, mutta pienikokoisempi, yleväkatseisempi eikä ainakaan tyttöjen mielestä yhtä komea kuin Sirius. Hänenkin hiuksensa olivat mustat, mutta siististi leikatut, vastapainoksi veljensä ylikasvaneihin ja sotkuisiin hiuksiin. Heidät kyllä tunnisti veljiksi, vaikka mikä olisi. Jopa useat heidän ilmeensä olivat samanlaiset.  Ikäero erottui hyvin, joten näki selvästi, kumpi pojista oli vanhempi. Siinä heidän mulkoillessa toisiaan, jopa sokea olisi nähnyt yhtenäisyydet heidän ulkonäöissään.
 ”Sirius, tule mennään. Ei jäädä viettämään aikaa noiden paskiaisten kanssa”, James sanoi mulkaisten Regulusta ja vetäisten Siriuksen uudestaan liikkeelle.
 ”Minä – inhoan – tuota – helvetin – ” Sirius puhisi nimitellen veljeään pahemmilla nimillä, mitä James oli koskaan kuullut.
 ”On tullut selväksi”, James sanoi kun Sirius vain jatkoi haukkumanimien laukomista perä perään.
 ”Okei, Sirius, sinä muistutat hyvin vähän veljeäsi humalassa”, Remus sanoi.
 ”Minä en ole humalassa!” Sirius sanoi lujasti. ”Olen ollut pahemmassakin.”
James ja Remus vaihtoivat katseita, jotka viestittivät sitä, että heidän oli parempi, jättää Sirius vähäksi aikaa rauhaan. Ihan vain heidän ja Siriuksen oman turvallisuuden takia.

Sirius purki vihaansa mutisemalla itsekseen koko matkan Tylypahkaan asti. James, Remus ja Peter pysyttelivät kauempana ja antoivat Siriuksen olla yksin. Sirius menetti sillä tavalla malttinsa hyvin harvoin, mutta niinä harvoina kertoina James, Remus ja Peter olivat oppineet jättämään Siriuksen rauhaan siksi aikaa, kunnes hän itse hakeutui takaisin ystäviensä seuraan. Joskus siihen meni vain vartti, toisinaan muutamia tunteja. Aivan kotoa karkaamisensa jälkeen Siriuksen kiukkupuuskat olivat kestäneet muutaman päivän. Jamesista tuntui, että vaikka Sirius mitä väittikin, hänen ainoa herkkä paikkansa oli hänen perheensä. Se tuntui olevan ainoa, jota Sirius inhosi oikeasti ja koko sydämestään. Jamesista tuntui lähinnä pelottavalta, kun tiesi, että Sirius inhosi sitä, mitä James omalla kohdallaan rakasti. James tunsi muutenkin olevansa kelmeistä onnekkain perheen suhteen. Hänellä oli rakastavat vanhemmat, kun taas Remuksen vanhemmat jollain tavalla pelkäsivät poikaansa. Peterin isä halusi määrätä Peterin elämää, joka oli johtanut siihen, että Peter totteli jokaista typerääkin käskyä, joka hänelle annettiin. Hänen äitinsä oli jollain tavalla hyvin kiintynyt herra Piskulaniin, joka tuntui lähinnä mahdottomalta. Herra Piskulan oli varmasti ilkein mies – heti Siriuksen isän jälkeen – jonka James oli koskaan tavannut. Ja Siriuksen vanhemmat näyttivät vain vihaavan vanhempaa poikaansa.
Kuitenkaan nämä ongelmat heijastuivat hyvin vähän Jamesin ystävistä. Vaikka kaikilla kolmella oli ongelmia perheen kanssa, eivät he kuitenkaan valittaneet.
James oli oikeastaan hyvin ylpeitä ystävistään, jotka olivat selvinnet ongelmistaan pystypäin.
Ja James itse murehti Lilyn takia? Hänen ongelmansa olivat minimaalisen pieniä hänen ystäviensä ongelmien vierellä!
Silloin James lupasi itselleen, että unohtaisi Lilyn ainakin viikoksi, ennen kuin alkaisi murehtia tytön takia…

Jamesin viikko kesti kuitenkin vain oleskeluhuoneeseen asti. Kun hän, Remus ja Peter astuivat Siriuksen jäljessä Rohkelikkotornin oleskeluhuoneeseen, ensimmäinen, mitä James näki, oli Lily. Sillä kertaa hän ei pistänyt merkille vain Lilyn hehkuvan punaisia hiuksia tai muuta ihanaa hänen ulkonäössään, vaan ensimmäinen jonka James Lilystä huomasi oli tytön surkea ilme. Lily istui kaikkein nurkimmaisen pöydän ääressä, kaukana muista oleskeluhuoneessa olijoista. Hän vain istui. Hänen edessään ei ollut läksyjä, eikä mitään muutakaan. James alkoi taas ihmetellä, miksei Lucy ollut Lilyn kanssa. He olivat sentään olleet ystäviä jo melkein heti ensimmäisen vuoden ensimmäisenä päivänä.
Lilyn ja Lucyn käymä riita olikin näköjään ollut vakavampi, kuin James oli arvannutkaan.
 ”Sarvihaara, herätys!” Sirius karjaisi Jamesin korvaan.
 ”Älä huuda, senkin pas – ”
 ”Suu tukkoon molemmat, ihmiset tuijottaa”, Remus sihahti.
 ”Tietenkin tuijottavat, koska minä olen niin komea”, Sirius sanoi heti hymyillen omahyväisesti. Hänen pahatuulensa oli kadonnut.
 ”Tai sitten sinusta huomaa heti, että olet juonut”, James sanoi synkästi.
 ”Ei näy!” Sirius sanoi vastaan ja oli heti kompastua portaaseen.
James ja Remus pyörittivät suurieleisesti silmiään joka sai Siriuksen mutisemaan itsekseen.
 ”Mitä ihmettä me teemme tuon yhden kanssa muutaman tunnin, ennen kuin hän saa mennä rakkaan McGarmiwamme hoiviin?” James kysyi.
 ”Voisimme sulkea hänet makuusaliin” Remus ehdotti. 
 ”Tai luutakomeroon”, Peter mietti.
 ”Ei Sirius saa mennä sinne. Luutakomeroon siis. Mutta makuusalissa on ideaa”, James sanoi ja kääntyi sitten Siriuksen puoleen. Sirius ei näyttänyt lainkaan tajuavan, että hänen vieressään käytiin keskustelua hänestä itsestään.
 ”Anturajalka kuule, minä keksin mahtavan jutun – tai oikeastaan Kuutamo keksi”, James sanoi Siriukselle.
 ”No, mitä niin?” Sirius kysyi innostuneena.
 ”Sinun kannattaa ehkä mennä makuusaliin”, James sanoi.
Siriuksen ilme oli erittäin hämmentynyt.
 ”Miksi?” hän kysyi.
Remus ja James vaihtoivat nopeat katseet. He olivat luottaneet siihen, että Sirius olisi ollut tarpeeksi sekaisin kyselläkseen.
 ”Koska – koska me kuultiin Sarvihaaran kanssa, että tytöt tykkää kun pojat ilmestyy juhliin yhtäkkiä”, Remus keksi nopeasti.
 ”Ai jaa, no sitten”, Sirius sanoi leveästi hymyillen. Hän astui yhden askeleen, mutta pysähtyi sitten ja katsoi otsa rypyssä ystäviään. ”Ettekö te aio tulla?” hän kysyi.
 ”Juu, ei aiota. Me ei tarvita tyttöjä”, James sanoi virnistäen. Sirius tyytyi siihen ja kiipesi hyvillä mielin ylös portaat makuusaliin.
James ihmetteli hetken, miten helppoa olikin saada hieman humaltunut Sirius tottelemaan typeriä käskyjä. Jamesin ajatukset kuitenkin kuolivat melko äkkiä, kun hän alkoi miettiä, mitä he kolme sitten tekisivät. Remus tuntui miettivän samaa, sillä pian hän kysyi: ”Mitä me sitten keksitään?”
Peterin mielenkiinto oli viety kokonaan sillä hän oli kaivanut uusimman, vaaleansiniselle paperille kirjoitetun kirjeen taskustaan ja luki sitä nyt vieno puna poskillaan.
 ”Jaa-a”, James mietti. ”Minun puolestani me voisimme mennä vaikka kirjastoon kiusaamaan viidesluokkalaisia Luihuisia.”
 ”No, sitä me ei ainakaan tehdä”, Remus sanoi heti. ”Ellet sinä välttämättä halua mennä pesemään vessoja jästikeinoin.”
 ”En ehkä… Mutta jos mennään kuitenkin kirjastoon. Täällä ei kuule edes omia ajatuksiaan”, James sanoi. Tavallisesti hän olisi halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen ihan vain viettämään aikaa muiden Rohkelikkotupaan kuuluvien kanssa. Tai suunnittelemaan seuraavia huispausharjoituksia. Mutta nyt hän ei halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen. Koska hän ei kestänyt nähdä Lilyä sellaisena. Tyttö istui yhä yksin, raaputtaen kynnellä puupöydän pintaa.
James huokaisi.
 ”Jos kirjastosta vaikka löytyisi kirja, jossa selitetään, miten tyttöjen ajatustoiminta poikkeaa miesten ajatuksista…”

*

Kirjastossa vallitsi erittäin kummallinen näky; kolme kelmiä istui nenä kiinni kirjassa, vaikka läksyt oli tehty jo aikoja sitten.
Vielä oudompaa oli se, että kaikki lukivat samaa kirjaa. He olivat kalunneet kirjaston läpi ja todellakin löytäneet kirjan, joka kertoi tytöistä. Tai ainakin nimessä oli tytöt. Tai pikemminkin noidat.
 ”Sirius on varmasti lukenut tämän kirjan!” James sanoi. ”Ja tämä taitaakin olla se yksi kirja, jonka Sirius on lukenut. Sen näkee jo nimestäkin! Kaksitoista idioottivarmaa keinoa noitien lumoamiseen, aivan selvästi Siriukselle omistettu kirja.”
 ”Ettei sinua vain potuttaisi, kun et ole lukenut tätä kirjaa ennen?” Remus kysyi huvittuneena. ”Tämä kirja puhuu asiaa.”
 ”Ei kirjat puhu”, James sanoi katolle.
 ”Äh, aivan sama”, Remus mutisi. ”Sirius ei sitä paisti käyttäydy näin. Ensimmäinen mitä hän tytöissä huomaa on heidän ulkonäkönsä. Ja se on myös ensimmäinen, mistä hän tytölle huomauttaa.”
 ”Tuo on totta”, James myönsi. ”Toisin sanoen, Sirius tekee kaiken väärin.”
 ”Ei ihan”, Peter sanoi, ”kyllä tytöille pitää heidän ulkonäöstäkin sanoa, mutta vasta kun ollaan edetty kohtaan neljä.”
 ”Mielenkiintoista”, James sanoi ivallisesti. ”Tää on aivan typerä kirja…”
 ”Jonka sinä aiot lainata, eikö niin?” Remus naurahti.
 ”Totta kai, mutta vain, jotta Sirius saisi lukea tämän.”
 ”Niin tietenkin…” Remus sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Mutta yksi juttu on aika mielenkiintoinen”, James mietti ääneen, ”miten ihmeessä Sirius on saanut kerättyä niin paljon tyttöjä ympärilleen?”
 ”Siinäpä sinulle miettimistä”, Remus sanoi, vaihtoi kädessään olevan kirjan johonkin, joka näytti vaarallisen paljon Tylypahkan historialta.
 ”Äh, aivan sama”, James sanoi turhautuneena. ”Minä menen katsomaan, onko Sirius selvittänyt päätään edes jonkun verran säädylliseen kuntoon.”
 ”Sen kun menet”, Remus sanoi kohottamatta katsettaan.
 ”Peter?” James kysyi vieressään istuvalta pojalta.
Peter oli kuitenkin liian kiintynyt – mihinkäs muuhunkaan kuin – Yasminilta saatuun kirjeeseen.
 ”No, te tulette sitten varmaan perässä?” James kysyi. Ei vastausta. Molemmat olivat liian kiintyneitä lukemiseen. ”Aivan sama”, James mutisi loukkaantuneen kuuloisena, nousi tuoliltaan ja katosi kirjastosta.
James käveli raskain askelin kohti Rohkelikkotornia. Heti kun ei tarvinnut olla iloinen ja pirteä, ei hän jaksanutkaan olla. Hän työnsi kätensä syvälle housujen taskuun ja loi katseensa maahan. Hän ei ollut koskaan pistänyt merkille, kuinka ruma Tylypahkan käytävien lattia olikaan. Hän katsoi ulos ikkunasta. Sade paiskoi taas kovasti ikkunoihin, rapisten ärsyttävästi.
James huokaisi, kääntyi käytävällä kohti portaita, harppoi kaksi rappusta kerrallaan ylöspäin, väisti kompaporaan ja päätyi lihavan leidin muotokuvan eteen.
Leidi ei kuitenkaan ehtinyt edes kysyä tunnussanaa, kun joka avasi kuvan sisäpuolelta.
James tunsi kuinka hänen vatsastaan vietiin pohja.
Lily astui käytävään – yksin. Hän loi vihreillä silmillään Jamesiin jotenkin murtuneen murhaavan katseen.
 ”Kusipää”, Lily sihahti hampaidensa raosta, Jamesin mennessä hänen ohitseen maalauksen taakse avautuneesta aukosta.
 ”Kiitos”, James sanoi Lilyn perään. ”Ja tiedoksesi vain, minä en ole tehnyt mitään!”
Lily ei kääntynyt, eikä sanonut mitään. Viiletti vain luonnottoman nopeasti kävellen poispäin, sinne, mistä James oli juuri tullut.
 ”Kiitos helvetisti”, James mutisi lähinnä itselleen. Lihavan leidin muotokuva pamahti hänen takanaan kiinni.
James harppoi pitkin askelin oleskeluhuoneen poikki, juoksi portaat ylös ja pamautti heidän makuusalin oven auki.
 ”Ai helvetti!” Sirius kiljaisi sängyltä. Hänen istui sängyllään risti-istunnassa, toisessa kädessään taikasauva ja toisen kädet sormet hänellä oli suussaan.
 ”Eli kaikki vain kiroavat minulle kun tulen näkyviin, kiva…” James mutisi. Sirius nosti katseensa.
 ”Häh? En minä sinua kironnut vaan tätä”, hän sanoi ja nosti epämääräisen myttyä sängyltään.
 ”Mitä ihmettä sinä teet kangasmytyllä?” James kysyi ihmeissään.
 ”Suunnittelen”, Sirius sanoi virnistäen. Hän katsoi sormiaan jotka olivat naarmuilla ja veriset. ”Mutta ei oikein onnistu. Se puree.”
 ”Ja mikä ihme tuo on?”
 ”Remuksen paita. Tai siis, se oli Remuksen paita”, Sirius sanoi viattomasti hymyillen.
 ”Ja nyt se puree?” James kysyi epäuskoisesti. Jotenkin niin Siriuksen tapaista; pistää paita puremaan.
Sirius mulkaisi Jamesia pahasti.
 ”Sen piti vain vähän näykkäistä”, Sirius puolusteli, ”mutta se innostui ja kasvatti torahampaat.” Sirius tökkäsi taikasauvallaan kangasmyttyä joka hyökkäsi hänen sormiaan päin. ”Tämä on vaarallinen...” Sirius mutisi itsekseen.
 ”Tietääkö Remus mitä sinä olet tehnyt hänen paidalleen?” James kysyi naureskellen. Paita oli alkanut murista pahaenteisesti ja louskuttelemaan leukojaan. Jamesista tuntui, että se keksintö aiheuttaisi vielä suuria vaikeuksia Siriukselle.
 ”Öh, ei, ei tiedä”, Sirius myönsi. Hän mutisi jotain taikasauvalleen, osoittaen sillä paitaan. Taikasauvan päästä lähti muutama punainen kipinä jotka osuivat paitaan, joka lopetti riuhtomisen ja rauhoittui tavalliseksi paidaksi.
 ”Mitä sinä teit sille?” James kysyi ihmeissään. Paita oli alkanut kuorsata.
 ”Tainnutin”, Sirius sanoi. ”Nyt se on aivan vaaraton pikkupaita. Kunhan kukaan ei laita sitä päälleen, silloin se saattaa vähän ärsyyntyä.”
 ”Kuka muu laittaisi Remuksen paidan päälleen kuin Remus itse, joka ei tiedä, ettei sitä saa laittaa päälle?” James kysyi. Hänestä alkoi tuntua, että olisi ehkä parasta vain tuhota paita, ennen kuin joku loukkaantuisi.
 ”Käytänhän minä Remuksen sukkiakin”, Sirius sanoi ja näytti sukkiaan, jotka ilmeisesti olivat Remuksen.
 ”Jaaha”, James sanoi, istui sängylleen ja huokaisi.
 ”Huokailu on älyttömän masentavaa”, Sirius mutisi sängyltään. Hän oli heittänyt Remuksen paidan tämän sängylle ja oli kaivanut tyynynsä alta jästien moottoripyörälehden.
 ”Niin olet sinäkin kun huomauttelet tuollaisista asioista”, James sanoi takaisin.
 ”Minkä minä sille voin, että sinä masennut Lilystä niin hirveästi?” Sirius kysyi kääntäen lehden sivua.
 ”Enkä masennu!” James väitti vastaan.
 ”Kylläpäs! Ooooh! Katso!” Sirius huudahti äkkiä ja näytti mustaa moottoripyörää lehden sivulla. ”Tuollaisen minä haluan!”
 ”Tiedätkö sinä edes mikä se on?” James kysyi sävyttömästi. Kyllä hän oli selvillä siitä, että Sirius tiesi, mikä moottoripyörä oli. Hän oli haaveillut niistä varmaan koko ikänsä. Eikä loppua niiden ihailuun näkynyt.
 ”Kun menen töihin, säästän kaikki rahani siihen, että saan ostettua moottoripyörän”, Sirius sanoi uneksuvasti.
 ”Mihin sinä ajattelit töihin mennä?” James kysyi Siriukselta, varmaan ensimmäisen kerran koko elämässään. Tuntui kamalan vanhalta, kun puhui tulevasta työpaikasta. Tai yleensäkin, mitä tapahtui koulun jälkeen.
 ”Vaikka mummolleni poimimaan mansikoita, en minä tiedä”, Sirius sanoi kääntäen taas lehtensä sivua.
James näki sängyltään, että Siriuksen lehden liikkumattomissa kuvissa poseerasi nainen, pikkubikineissään, huulet maalatuina punaisiksi.
 ”Ettet sinä vain lukisi noita lehtiä noiden naisten takia?” James kysyi virnistäen.
 ”Häh? Naisten?” Sirius sanoi ällistyneenä. ”Ai noiden naisten. En todellakaan, onhan naisia muuallakin joita katselle”, hän sanoi äkätessään vaalean naisen keikistelemässä lehtensä sivuilla.
 ”Niinhän sinä sanot”, James mutisi. ”Pelataanko räjähtävää näpäystä? Täällä on tylsää.”
 ”Mahtava idea”, Sirius sanoi, heitti lehtensä syrjään ja etsi yöpöydältään pelikortit.

Remus ja Peter lähtivät noin puolen tunnin kuluttua kirjastosta. He kävelivät melko vaitonaisina pitkin käytäviä, kunnes Peter äkkiä sanoi:
 ”James on varma, että Sirius on rakastunut sinuun.”
Remus katsoi Peteriä pöllämystyneenä.
 ”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi aivan ihmeissään.
 ”Että Jamesin mielestä Sirius on rakastunut sinuun”, Peter sanoi hitaasti ja selkeästi. Remus katseli häntä ensin järkyttyneenä, sitten huvittuneena ja pian hän nauroi.
 ”Siriusko?” Remus nauroi. ”Kuule, James on pahasti hakoteillä, jos hän sellaista kuvittelee.”
Peter kohautti hartioitaan.
 ”Niin James sanoi. Ja hän kyllä tuntee Siriuksen”, Peter sanoi katse harhaillen kattoa kohti.
Remus oli hetken aikaa hiljaa, miettien Peterin sanoja.
 ”Et kai sinä usko, että Sirius olisi…?” Remus kysyi, kuulostaen lähinnä hätääntyneeltä.
 ”En minä tiedä”, Peter sanoi vilpittömästi. ”Mutta Siriuksesta kun ei koskaan tiedä. Ja jos en tietäisi häntä sadan prosentin varmuudella heteroksi, voisin vaikka väittää, että hän on rakastunut sinuun.”
Remus näytti kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hän tuijotti Peteriä hyvin järkyttyneenä ja aukoi hetken äänettömänä suutaan.
 ”Mutta – mutta Siriushan on täysin varmasti hetero, niinhän?” Remus sopersi epävarmana.
 ”Eiköhän”, Peter sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ei hän muuten juoksisi koko ajan tyttöjen perässä.”
 ”Aivan”, Remus sanoi kuulostaen helpottuneelta. ”Aivan, hän ei missään nimessä voi tykätä pojista – ”
 ”Mutta tänäänhän hän sanoi, että tykkää pojista – ja tytöistä”, Peter kiirehti sanomaan, kun Remus näytti kadottavan värin kasvoiltaan. ”Miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?” Peter kysyi viimein lievästi huvittuneena.
 ”No – kun – tuota…” Remus sopersi löytämättä oikeita sanoja. Peter vihelsi hiljaa.
 ”Tämäpä mielenkiintoista”, hän sanoi virnistäen. ”Ettei tunne vain olisi molemminpuolinen?”
 ”Mitä? Ei, ei todellakaan”, Remus huudahti. ”Mitä sinä oikein selität?” hän jupisi hiljaa.
Peter pudisteli virnistellen päätään ja hyppäsi kompaportaan yli, kun taas hänen takanaan tuleva Remus astui suoraan portaaseen, joka lähtikin alta, ja Remuksen toinen jalka upposi tyhjyyteen. Peter kääntyi ympäri kuullessaan Remuksen kiroavan kovaan ääneen. Peter näytti siltä, että alkaisi nauraa minä hetkenä hyvänsä. Kenties siksi, että Remus näytti hyvin mielenkiintoiselta, kun hänen toisen jalkansa oli uponnut kompaportaaseen, tai ehkä siksi, että Remus oli tavallisesti se, joka varoitti jokaisesta portaasta, jolla oli tapana kadota heti kun niihin astui.
 ”Voisitko sinä hieman auttaa?” Remus kysyi ärsyyntyneenä. Hän yritti repiä jalkaansa portaasta, joka oli uponnut reittä myöten.
Peter tuli naureskellen muutaman portaan alaspäin ja auttoi Remuksen irti portaasta.
 ”Oletko sinä noin järkyttynyt, että tipahdat portaisiin?” Peter kysyi kun sai naurunsa loppumaan.
Remus ei vastannut mitään, vaan mulkaisi Peteriä ja lähti kulkemaan kohti muotokuva-aukkoa. Lihava Leidi jutteli Violet-nimisen ystävättärensä kanssa, eikä edes kysynyt tunnussanaa, vaan päästi Remuksen ja Peterin sisään, jatkaen juttujaan kehyksiinsä saapuneen noidan kanssa. Remus ja Peter kiipesivät sisään oleskeluhuoneeseen, joka oli täyttynyt mukavasti kurpitsajuhlaa odottavista rohkelikkolaisista.
Remus ja Peter katselivat ympärilleen, etsien katseellaan Jamesia ja Siriusta. Kun heitä ei näkynyt, he kävelivät oleskeluhuoneen poikki ja kiipesivät sitten ylös portaita, jotka johtivat poikien makuusaleihin. He kiipesivät kierreportaita ylöspäin, kunnes muutaman askelman päässä heidän makuusalinsa ovesta hiljaisuutta rikkoi korvia huumaava pamaus. Pamaus kuului selvästi heidän makuusalistaan.
Remus avasi makuusalin oven ja sai hänkin tervetuliaisiksi liudan kirosanoja. Remus ja Peter katselivat ihmeissään näkymää, joka heidän silmiensä edessä komeili; James ja Sirius istuivat risti-istunnassa vastakkain, välissään sauhuava korttikasa. Jamesin kulmakarvat olivat kärähtäneet ja Siriuksen tavallisesti niin hienosti asetellut etuhiukset sojottivat aivan pystyssä. Huoneessa leijui palaneen käry. Kun ovi oli avautunut, Sirius käänsi katseensa ovea kohti.
 ”Hei Peter, hei kulta”, hän tervehti oven suussa seisovia ystäviään. Peter loi Remukseen paljon puhuvan katseen, mutta Remus oli kuin ei olisi huomannut mitään.
 ”Räjähtävää näpäystä?” hän arvasi varovasti. James ja Sirius nyökkäsivät.
 ”Rahasta”, Sirius lisäsi irvistäen. ”James on voittanut viimeiset kuusi erää.
 ”Ja sinä olet vararikossa?” Peter arvasi.
 ”Kyllä, lievästi sanottuna”, Sirius sanoi, siirsi yhtä korttia ja sai taas aikaan räjähdyksen.
 ”Siriuksen kanssa pelaaminen – varsinkin rahasta – on kannattavaa kun Sirius potee laskuhumalaa”, James naureskeli, kun Sirius alkoi kaivelemaan taskujaan, jotta saisi maksettua Jamesille senkin erän voittamisesta.
 ”Pidetään mielessä”, Remus sanoi, sulki oven ja asteli sängylleen.
 ”Mitä kello on?” Sirius kysyi Remukselta kun tämä meni ohi.
 ”En minä tiedä, kuinka niin?” Remus sanoi etsien sänkynsä alta jotain.
 ”Minulla on nälkä. Ja pidoissa saa aina hyvää ruokaa”, Sirius sanoi venytellen.
 ”Ei pitoihin ole enää kuin hieman yli puolituntia aikaa, kai sinä sen kestät?” James sanoi.
 ”Hieman yli puolituntia?” Sirius sanoi hymyillen. ”Hienoa, siinä tapauksessa voidaan pelata vielä šakkia!”
 ”Rahasta?” James kysyi haastavasti.
 ”Tietenkin, en minä vielä täysin köyhä ole!”

Lily istui yksin ulkona järven rannalla. Hän oli varma, ettei enää koskaan nousisi siitä märältä ruoholta ylös. Kylmä vesi satoi harmaista pilvistä Lilyn hiuksiin, muttei hän välittänyt siitä. Aivan sama, kastuiko hän, vai ei. Ei hänestä kuitenkaan olut kukaan välittämässä. Jamesinkin oli unohtanut hänet. Vielä viime vuonna Lily olisi pitänyt maailman parhaimpana asiana, mutta nyt se tuntui vain surulliselta. Ensin James oli jahdannut häntä koko ajan, yrittänyt saada kanssaan ulos, ja nyt, kun Lily olisi oikein mielellään lähtenyt ulos Jamesin kanssa, tämä ei piitannut hänestä enää lainkaan.
Lily tunsi olonsa typeräksi. Häntä väsytti ja ärsytti ja lettien takia hän tunsi olonsa aivan Ingalsin Lauraksi. Eikä hän edes pitänyt niistä kirjoista…
Lily etsi ruohon seasta kiven ja viskasi sen järveen.
James ei ollut huomioinut häntä lainkaan. Hän, Lily, oli istunut yksin koko päivän, ja James vain vältteli hänen katsettaan ja lähtenyt mahdollisimman nopeasti muualle.
Hienoa, ja Jamesko muka oli ihastunut häneen? Lilyn teki mieli nauraa niille väitteille päin naamaa. Jos olikin, niin James näytti sen erittäin huonosti.
Lily katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Kurpitsajuhlaan oli vain viisitoista minuuttia aikaa. Hän voisi saman tien jättää menemästä, ei hänellä kuitenkaan olisi hauskaa siellä.
Lily ihmetteli hetken, milloin hänestä oli tullut niin negatiivinen, muttei ehtinyt miettimään asiaa kovinkaan kauan, kun joku huusi hänen takanaan hänen nimeään.
 ”Lily? Lily, mitä sinä teet täällä yksin?”
Lily kääntyi ympäri ja näki Korpinkynnessä olevan Sam Garsiden tulevan häntä kohti. Sam oli pitkä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen poika, joka oli Lilyn tavoin jästisyntyinen. Sam oli samalla luokka-asteella kuin Lilykin ja alkanut äkkiä liikkua paljon Lilyn kanssa. Oikeastaan heti, kun Lilylle ja Jamesille oli tullut riitaa…
Sam istui Lilyn viereen ja katsoi Lilyä tummanruskeilla silmillään. Lily ei katsonut takaisin.
 ”Pidot alkavat kohta, etkö aio tulla?” Sam kysyi. Lily huomasi ajattelevansa, että Samilla oli mukava ääni, matala ja soinnukas.
 ”En minä halua tulla”, Lily sanoi ja uskaltautui katsomaan Samiin päin. Sam hymyili hänelle hyväntahtoisesti. Samilla oli hyvin pitkät silmäripset…
 ”Mikset?” Sam kysyi ihmeissään.
 ”No, arvaa. Siellä ovat kaikki, Lucy ja… muut…” Lily sanoi. Hän tiesi, että Sam ymmärsi, mitä hän tarkoitti, sillä hän oli kertonut Samille paljon asioita viime ajoista.
 ”Mutta, hei, tämä on sinun viimeinen kurpitsajuhlasi Tylypahkassa”, Sam sanoi yrittäen selvästi saada Lilyn pitoihin hinnalla millä hyvänsä.
 ”Onhan niitä ehtinyt olla jo kuusi”, Lily sanoi, ”ei se, että viimeinen puuttuu, harmita yhtään.”
 ”Ei ehkä nyt”, Sam sanoi kuulostaen järkevältä, ”mutta entä parin vuoden päästä kun alat muistella kouluaikoja ja tajuat, ettet saanut yhtään hyvää muistoa kurpitsajuhlasta viimeisenä vuotenasi.”
Lily katsoi Samia ihmeissään.
 ”Haluaisitko sinä mennä minun tilanteessasi pitoihin?” Lily kysyi hiljaa.
 ”Haluaisin, jos joku haluaisi minut pitoihin”, Sam sanoi hymyillen. ”Ja minä tahdon, että sinä tulet pitoihin. Minullakin olisi paljon hauskempaa, jos sinä tulisit”, Sam maanitteli.
Lily tunnisti sen äänensävyn. Kaikki pojat käyttivät sitä, kun halusivat saada tytöt polvilleen.
Ja valitettavasti se toimi. Ainakin Lilyyn. Ja Samin muutenkin niin ihanalla äänellä.
 ”Mitä minä muka siellä tekisin?” Lily kysyi huokaisten. ”Välttelisin kaikkien katseita ja olisin yksin.”
 ”Tule vaikka meidän pöytään”, Sam ehdotti. ”Ei sitä kukaan huomaa, jos sinä istut väärässä pöydässä”, poika sanoi hymyillen. ”Tulisit nyt vain.”
Lily mietti hetken. Hän ei halunnut mennä pitoihin, koska joutui olemaan Jamesin ja Lucyn lähettyvillä. Mutta hän halusi mennä, koska Sam halusi niin. Ja koska hänen vatsansa ilmoitti suureen ääneen kaipaavansa ruokaa.
 ”Hyvä on”, Lily sanoi huokaisten, ”minä tulen kurpitsajuhlaan. Ja istun Korpinkynnen pöydässä”, hän lisäsi.
Sam hymyili hänelle onnellisena. ”Hienoa, mennäänkö jo? Pidot alkavat aivan pian”, hän otti Lilyä kädestä ja auttoi tytön ylös maasta. Poika ei kuitenkaan irrottanut otettaan Lilyn kädestä kun he lähtivät yhdessä kohti linnaa.
Lily ei edes yrittänyt päästää kättään vapaaksi, vaan puristi Samin lämmintä kättä, kun he kiipesivät portaita.

James, Peter ja Remus kulkivat verkkaisin askelin kohti Suurta salia. Sirius oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, sanaakaan sanomatta. James oli aika varma, että Sirius oli bongannut jonkun tytön ja sulkeutunut lähimpään luutakomeroon…
 ”Joko Sirius on unohtanut sen teidän vedon?” James kysyi Remukselta, kun he astuivat Suuren salin ovista sisään.
 ”Ei kai… En ainakaan usko”; Remus sanoi poissaolevasti. ”Kuinka niin?”
 ”No, minusta tuntuu, että Sirius meni luutakomeroon, kun sillä tavalla hävisi”, James sanoi virnistellen. ”Sinä taisit voittaa”, hän lisäsi Remukselle.
 ”Eikä voittanut!” Siriuksen ääni kuului heidän takanaan. Kolme kelmiksi kutsuttua poikaa käännähti katsomaan taakseen ja näkivät Siriuksen joka katseli heitä loukkaantuneena.
 ”No missä sinä sitten olit?” James ihmetteli.
 ”Jamie pikkuinen, kävin vessassa”, Sirius sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Niin varmaan”, James mutisi, muttei jäänyt väittämään vastaan. Hän, Sirius, Remus ja Peter kiirehtivät istumaan Rohkelikkopöytään, sillä sali oli äkkiä hiljentynyt, kun Dumbledore oli noussut seisomaan.
 ”Mitä asiaa Dumbledorella on kurpitsajuhlissa?” Sirius kuiskasi, kun he istuutuivat.
Remus ja Peter kohauttivat olkiaan, mutta James ei edes kuullut, mitä Sirius oli sanonut; hänen katseensa oli nauliutunut Korpinkynnen pöytään. Punaisesta tukasta ei voinut erehtyä. Lily istui Korpinkynnen pöydässä, Sam mikä-se-nyt-olikaan vieressä. Tai voisi sanoa sylissä. Lily oli aivan kiinni pojassa, katse kohti Dumbledorea. Ja Lily hymyili. Vilpittömästi.
 ”No niin, näin on kaksi kuukautta vierähtänyt tätä kouluvuotta. Paljon on ehtinyt tapahtua, mutta vielä paljon on edessäkin – ”
 ”Miksi ihmeessä Dumbledore puhuu nyt?” Sirius kuiskasi ällistyneenä. Kukaan ei edelleenkään osannut vastata, ja joku suhisi Siriuksen sulkemaan suunsa.
 ”Varmasti ihmettelette, mitä asiaa vanhalla miehellä on teille nyt”, Dumbledore sanoi ja katseli oppilaitaan puolikuulasiensa takaa. Hänen vaaleansiniset silmänsä säihkyivät kilpaa hänen hopeanharmaan partansa ja kultaisin tähdin koristellun yönsinisen kaavun kanssa. ”Asia ei ole vakava, mutta ilmoitettava.”
 ”Sano se sitten jo!” Sirius mutisi kärsimättömästi katsellen ahnaasti Dumbledorea.
 ”Joululomalla, 31.12 kello seitsemästä eteenpäin, on koulussa – tässä salissa – naamiaiset velhojen tapaan”, Dumbledore ilmoitti hymyillen. ”Naamiaiset ovat eräänlaiset uudenvuoden juhlat, jotka kestävät aina puoleen yöhön asti. Saamme siis toivottaa uuden vuoden saapuneeksi yhdessä ja iloisella mielellä!”
Suuren salin oli vallannut kuiskinta ja tasainen puheensorina.
 ”Neljäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat ovat tervetulleita seitsemästä aina puoleenyöhön asti, sitä nuoremmilta riistetään juhlahumu jo kymmeneltä.”
Dumbledoren sanoja seurasi ärsyyntynyttä kuiskintaa kolmasluokkalaisten keskuudessa, mutta Dumbledore pysyi tyynenä kuin kentauri. Hän hymyili seesteisesti ympärilleen, ja kun puheensorina oli hieman tyyntynyt, Dumbledore jatkoi selostustaan: ”Naamiaisissa teillä on käytettävänä kaikki, mikä on tällä hetkellä säännöissä kielletty. Saatte muun muassa valmistaa monijuomalientä – siksi näin aikainen ilmoitusaika. Kaikki mikä naamiaisten hyväksi on sallittu, näkyy eteisaulan ilmoitustaululla.”
Sali puhkesi taas puhumaan, kaikilla innokkaat ja iloiset ilmeet kasvoillaan. Kaikki olivat selvästi innoissaan tulevista naamiaisista, vaikka niihin olikin vielä kaksi kuukautta aikaa.
 ”Hei, hienoa!” Sirius huudahti leveä hymy huulillaan. ”Kerrankin saa rikkoa sääntöjä luvallisesti!”
 ”Mitä hienoa siinä sitten on?” James kysyi. Naamiaiset olivat nostaneet hän mielialaansa monta pykälää ylöspäin. Kerrankin koulunkäynnissä oli jotain ideaa.
 ”Ei saa jälki-istuntoa”, Sirius sanoi virnuillen. ”Eikä Minerva-rakas voi huutaa meille!”
 ”Minusta tuntuu, että Dumbledore teki suuren virheen näiden naamiaisten osalta”, James mutisi Remukselle, kun suuret kultalautaset heidän ympärillään täyttyivät ruuasta. ”Sirius on saanut yliannostuksen saamme-rikkoa-sääntöjä-periaatteesta ennen joulukuun viimeistä päivää.”
Remus virnisti ja nyökkäsi. Sirius puhua palpatti kasatessaan ruokaa lautaselleen. Dumbledore oli istunut takaisin tuolilleen ja siirteli nyt pitkää partaansa pois lautaselta, joka oli täyttynyt kanankoivista.
James kauhoi perunamuusia lautaselleen, varoen katsomasta Korpinkynnen pöytään. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että Lily oli yhä liimautuneena Sam-nimiseen poikaan ja leperteli tälle järkkymätön hymy huulillaan.
James iski haarukallaan sellaisella voimalla lihapullaansa, että lihapulla lensi kaaressa pöydän toiselle puolelle, jonkun ensiluokkalaisen pikkutytön lautaselle. James ei viitsinyt pyydellä anteeksi, vaan lävisti haarukallaan toisen lihapullan ja työnsi sen suuhunsa.
Hänen pureskellessa lihapullaansa, joku tuli Korpinkynnen pöydästä. Tyttö, jolla oli tummat olkapäille ulottuva kiiltävät ja suorat hiukset, pisamaiset posket, suuret pitkäripsiset siniset silmät ja pieni vaaleanpunainen suu. Tyttö kuului niin sanottuun Korpinkynnen kanajengiin, johon kuitenkin kuului myös yksi Rohkelikko. ”Kanajengiläiset” olivat suosittuja ja kauniita, ja tuo tyttö, joka tuli Rohkelikkopöytää kohti, oli kyseisen jengin johtaja. Vaikkei hän ollut järin kummoisen näköinen, hän oli kuitenkin suosituin ja eniten kanamainen.
 ”Hei”, tyttö liversi tullessaan pöydän viereen. ”Voisinko lainata kurpitsamehua, meiltä on loppunut?”
Siriuksen mielenkiinto heräsi heti, kun tyttö oli tullut keikistelemään pöydän ääreen.
 ”Joo”, Sirius sanoi hymyillen hurmaavasti. ”Joo, ota vain ihan rauhassa.”
Tyttö hymyili otti Siriuksen ojentaman kannun ja iski vielä Siriukselle silmää, ennen kuin kääntyi ja sipsutti korkokenkineen takaisin omaan pöytäänsä. Sirius jäi katsomaan tytön perään, uneksuva ilme kasvoillaan.
 ”Sirius, maa kutsuu”, James älähti ja heilutti rivakasti kättään Siriuksen naaman edessä. ”Hän on sinua kolme vuotta nuorempi ja aika varmasti varattu.”
 ”Mutta hemmetin hyvännäköinen”, Sirius sanoi katse yhä tytön takaraivossa.
James ei sanonut mitään. Hänestä koko Tylypahkan kaunein tyttö oli Lily, siitä ei päässyt mihinkään. Ei olut kauniinpa, vaikka kuinka Sirius väittikin muuta.
 ”Äh, Sirius, kerää silmäsi lautaselta ja syö”, James mutisi vaisusti.
Sirius totteli ainakin osin. Hänen haarukkansa alkoi taas tehdä tasaista liikettä lautaselta suuhun, mutta Siriuksen katse pysyi tiukasti tytössä.
Ei mennyt kauankaan, kun tyttö jo palasi, tuoden mehukannun sylissään takaisin oikeaan pöytäänsä. Sirius hymyili tytölle taas hurmaavan iskevästi. Tyttö hymyili takaisin, räpytteli silmäripsiään ja kääntyi poispäin.
James pyöräytti silmänsä kohti kattoa ja otti tytön lainaaman kannun käteensä ja kaatoi siitä kurpitsamehua lasiinsa.
 ”Kuule, Sirius minusta sinä olet aika säälittävä noiden tyttöjesi kanssa”, James mumisi kohottaen lasinsa huulilleen.
 ”Miten niin? En minä ole säälittävä, sinä olet kateellinen”, Sirius sanoi ärtyneenä. ”Sinulla on vain Lilysi johon olet niiiiiin rakastunut, etkä edes näe tosia tyttöjä.”
James laski lasinsa, eikä edes maistanut mehua.
 ”Ensinnäkin”, hän sanoi, ”minulle ei ole Lilyä. Katso vaikka.” Hän osoitti Korpinkynnen pöytään ja järkyttyi itsekin näkemästään; Lily ja se Sam suutelivat. Suutelivat!
 ”Hmm”, Sirius mumisi, ”mielenkiintoista. Sinulla ei näköjään olekaan Lilyä.”
James katsahti järkytyksensä keskeltä murhaavasti Siriusta, joka vain kohotti olkiaan ja työnsi ruokaa suuhunsa.
 ”James”, Remus aloitti rauhallisella äänellä, ”Lilyllä on oma elämä, et voi tuolle mitään.”
Nyt James mulkaisi Remustakin.
 ”Minulle on aivan sama, mitä Lily tekee ja kenen kanssa!” James ärähti, hieman liiankin kovaan ääneen, sillä muutama lähellä istunut henkilö katsahti häneen kummeksuen.
Kun James katsoi poispäin, Sirius ja Remus vaihtoivat katseen, joka viestitti molemmilta samaa: ei ollut aivan sama. Se näkyi.
James kohotti lasinsa uudestaan huulilleen ja joi ison kulauksen lasistaan. Lily ja Sam suutelivat edelleen Korpinkynsipöydässä, Sirius ja Remus kävivät telepaattista keskustelua hänestä ja… se tyttö joka lainasi kurpitsamehukannua, on aivan älyttömän kaunis. Kauniimpaa tyttöä ei koko Tylypahkasta löydy. Eikä koko maailmasta... Hänen hiuksensa olivat todella kiiltävät ja kauniin väriset, iho suloisen vaalea, pieni suu oli niin suudeltavan näköinen, hymy kaikkein valloittavin.
 ”Sarvihaara?” kuului Siriuksen ääni jostain kaukaa.
 ”Mmm”, James mumisi katse sen maailman kauneimman tytön takaraivossa.
 ”Mikä sinulle tuli?” Sirius kysyi aivan ymmällään.
 ”Ei mikään…” James mumisi. Hän näki mielessään kuvan, jossa hän suuteli pimeässä makuusalissa tuota ihanaa tyttöä…
 ”Kuule, oletko sinä ihan terve?” kysyi nyt Remus.
 ”Ol… en. En ole”, James mumisi, eikä saanut katsettaan irti tytöstä. ”Minä olen rakastunut.”
 ”Sarvihaara, tiedämme kyllä että olet niin kusessa Lilyyn, mutta – ”
 ”Ei, en Lilyyn”, James sanoi. ”Tiedätkö mikä tuon tytön nimi on?” hän kysyi osoittaen tyttöä, jonka tummanruskeat hiukset valuivat kiiltävinä ja kauniina tytön pienille olkapäille.
 ”En tiedä hänen oikeaa nimeään”, Sirius sanoi ja työnsi lihapataa suuhunsa. ”Muhha hänhä hahoaa Ahilihyhhi”, hän mongersi syy täynnä.
 ”Anteeksi?” James kysyi kasvoillaan uneksuva ilme.
 ”Marilyn. Häntä kutsutaan Marilyniksi.”
James nyökkäsi. ”Minä olen rakastunut Marilyniin”, hän sanoi huokaisten, nousten pöydästä.
 ”Hei”, Sirius älähti kun James nousi, ”hei, minne sinä menet?”
 ”Sanomaan hänelle ’hei’”, James sanoi ja lähti kiertämään Rohkelikkopöytää, kohti maailman ihaninta tyttöä, Marilynia.
Sirius katsoi suu auki Jamesin perään.
 ”Sirius, sulje suusi”, Remus sanoi. ”Tai nielaise ainakin ensiksi.”
Sirius sulki suunsa ja nielaisi. Hän kääntyi Remukseen päin.
 ”Mikä ihme Jamesiin meni?” Sirius kysyi kuulostaen järkyttyneeltä.
 ”En minä tiedä, mutta ainakaan Lily ei enää masenna häntä”, Remus sanoi ja osoitti Korpinkynnen sinisen ja kuparin kirjavaan joukkoon.
Sirius tunsi kuinka hänen leukansa loksahti uudestaan.
 ”Tämä – ei – voi – olla – totta!” hän mutisi. James oli päässyt Marilynin luokse. Ja oli ilmeisesti sanonut tytölle ”hei”. Ja nyt hän suuteli tyttöä. Ja vieressä Lily suuteli jotain muuta poikaa.
Sirius oli tippunut täysin kärryiltä. Aivan kokonaan.