Osa 1 - Kyyneliä ties kenellä

James Potter katsoi kaihoten ulos makuusalin ikkunasta pimeään yöhön. Edellinen päivä oli ollut voitokas: hän, huispauskapteenina oli pitänyt kauden ensimmäiset harjoitukset, kerättyään ensin kasaan parhaimman joukkueen, mitä Tylypahkan historiassa oli koskaan nähty.
Jotenkin ihmeen kaupalla, Lily Evans, johon James oli ollut ihastunut jo kolmannelta luokalta asti, ei ollut huutanut hänelle, vaikka hän oli lähes koko päivän maanitellut tyttöä kanssaan ulos, mutta siinä saattoi olla syynä se, että Severus "Ruikuli" Kalkaros oli pysynyt lähes koko päivän poissa Kelmien jaloista.
James naurahti vaisusti, kun muisti, kuinka professori McGarmiwa oli antanut Rohkelikolle viisitoista pistettä siitä, kun James oli muka loitsinut Siriuksen koiraksi ja takaisin. Mutta eihän Minerva tiennyt, että James, Peter ja Sirius olivat animaageja, ja koira sattui olemaan Siriuksen eläinhahmo.
James kääntyi ympäri, ja katsoi makuusalin nurkassa olevaan peiliin. Peilistä katsoi omahyväisesti hymyilevä, silmälasipäinen poika. Pojalla oli musta, sotkuinen tukkapehko, hän oli pitkä ja hoikka, ja kaikin puolin komea seitsemäntoistavuotias poika.
James pörrötti hiuksiaan takaa, ja sai ne siten sojottamaan entistä enemmän pystyssä, ja kipusi sitten omaan pylvässänkyynsä, joka oli Remuksen ja Siriuksen sänkyjen välissä.
James makasi hetken selällään, yrittämättä nukkua.
Ehkä... James ajatteli, ehkä huomenna Lily jo suostuisi tulemaan kanssani Tylyahoon. James käänsi kylkeä, ja nukahti lähes saman tien.
Nukkuessaan, hän näki unta huispauksesta ja Lilystä...

 "Sarvihaaaraaaa!?" kuului Siriuksen huuto, joka kiiri alas oleskeluhuoneeseen. Ne Rohkelikot, jotka olivat jo heränneet, tiesivät, että kohta Kelmit - kuten he itseään kutsuivat - olisivat taas täydessä vauhdissa.
Myös Lily Evans tunnisti äänen kuuluvan Sirius Mustalle, kelmeistä komeimmalle ja kepeimmälle. Vaikka kelmit kieltämättä olivat hyvännäköisiä (lukuun ottamatta Peteriä, joka oli lyhyempi, ja pyöreämpi kuin kolme muuta kelmiä), ei Lilyllä ollut paikkaa sydämessään heistä kenellekään. Varsinkaan Potterille.
Lilystä James Potter oli säälittävä, kuvottava ja toivoton. Mikä parhaiten milloinkin sopi. Ja hän oli tehnyt selväksi, että James tiesi, mitä hän tästä ajatteli.
Tai ainakin hän yritti muistuttaa itselleen, että oli aina inhonnut Jamesia. Mutta kun he noin kuukausi sitten aloittivat koulun, Lily ei ollutkaan tuntenut niin suurta inhoa Jamesia kohtaan, kuin aikaisempina vuosina, ja inhon tilalle oli tullut jokin aivan muu tunne, jota Lily ei halunnut sisäistää.
Vaikka hän hyvin tiesi, mikä se tunne oli - se oli ihastumista -, se tuntui Lilystä niin... niin väärältä, ettei hän ollut sitä vielä itselleen myöntänyt.
Lily havahtui mietteistään, kun hän kuuli jo liiankin tutuksi tulleen äänen kutsuvan häntä. Se oli Potter...
 "Huomenta Evans!" James toivotti iloisena jo ennen kuin oli kunnolla päässyt poikien makuusaliin johtavista portaista alas.
 "Huomenta Potter", Lily vastasi kohottamatta katsettaan Me noidat-lehdestään, ääni kylmänä kuin jää. Syrjä silmällään hän näki, kuinka James hymyili hänelle Kelmihymyään, joka sai suurimman osan tytöistä lankeamaan jalkoihinsa. Lähes kaikki muut, paitsi Lilyn.
 "Lily," James aloitti, mutta joutui keskeyttämään, sillä Lily oli nostanut katseensa, ja katsoi Jamesia nyt silmät viiruina.
 "Evans! Se on Evans!" hän sihisi hampaittensa raosta. James nyökkäili.
 "Aivan, siis Evans. Miksi sinä et koskaan suostu tulemaan minun kanssani Tylyahoon?" poika kysyi. Tätä Lily ei ollut odottanut. Hän ei ollut itsekkään kovin varma siitä, mutta avasi kuitenkin suunsa vastatakseen Jamesille, mutta tämä oli nopeampi.
 "Älä taas aloita sitä saarnaa, että minä olen toivoton ja kuvottava ja vaikka mitä." Lily oli taas avaamassa suutaan vastatakseen pojalle, mutta  James keskeytti hänet.
 "Äläkä sano, että minä olen yhtä paha kuin Luihuiset, sillä kiroan ne joka käänteensä, sillä se ei ole totta. Tänä vuonna minä en ole kironnut kuin kerran Ruikulin, ja kolme muuta Luihuista!" Lily katsoi poikaa terävästi ja yritti keksiä jotain pistävää vastaukseksi.
 "Minä..."Lily aloitti, "minä en sinun kanssa lähtisi ulos, vaikka sinä olisit maailman viimeinen mies - jos sinua nyt voi edes sanoa mieheksi - ja minun pitäisi valita sinun ja jättiläiskalmarin välillä!" Lily tiuskaisi ja nousi ylös tuoliltaan, laski Me noidat-lehden kädestään, ja lähti harppomaan Jamesin ohi kohti muotokuva-aukkoa.
 "Lucy, tule. Me emme jää viettämään aikaa noiden... noiden inhotuksien kanssa!" hän vielä ilmoitti ystävälleen, pienikokoiselle, tummatukkaiselle Lucylle, joka hänkin nousi ylös ja lähti Lilyn perään. Sitä ennen hän vielä hymyili ujosti Siriukselle, joka ei kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota.
Lily riuhtaisi muotokuva-aukon sellaisella voimalla auki, että Lihava Leidi kiljaisi.
Lily ei ollut tarkoittanut sanojaan, jotka oli Jamesille lausunut. Mutta ei hän voinut nyt ihan äkkiseltään näyttää todellisia tunteitaan pojalle. Ei nyt, kun hän oli juuri ilmoittanut valitsevansa mieluimmin jättiläiskalmarin, kuin Jamesin.

James lysähti tuoliin, josta Lily oli juuri noussut. Hän huokaisi raskaasti ja katsoi anovasti Remukseen.
 "Kuutamo, sinä ymmärrät tyttöjä paremmin. Kerro minulle, mitä minun pitäisi oikein tehdä? Miksi Lily on noin kylmä minua kohtaan?" James kysyi surkean kuuloisena. Hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota muihin rohkelikkoihin, jotka olivat kuunnelleet hänen ja Lilyn sanaharkkaa, mutta nyt hän kääntyi muihin päin ja ilmoitti show'n loppuneen.
Kuutamoksi kutsuttu vaaleahiuksinen poika vilkaisi Siriusta, joka iski tälle silmää.
 "Kuule, Sarvihaara. Minä uskon, että Lilyn käyttäytymiseen liittyy jotenkin se, että minä yllätin Lilyn ja Ruikulin eilen pussailemassa kolmannen kerroksen luutakomerossa, kun olin menossa sinne kuudesluokkalaisen Korpinkynnen kanssa", Sirius sanoi muka-pahoillaan, ja odotti miten James suhtautuisi asiaan.
Jamesin silmät laajenivat, ja hän oli pudota tuoliltaan järkytyksestä.
 "Sinä – hän - MITÄ?" James kysyi järkyttyneenä. Peter tirskui Siriuksen selän takana, ja kohta Remus ja Sirius ulvoivat naurusta. Sirius nauroi vedet silmissään, ja joutui ottamaan tukea Jamesin tuolista. James katsoi ystäviään silmät selällään.
 "Mitä te nauratte?" hän kysyi loukkaantuneena. Remus, joka oli rauhoittunut jo hiukan, ja oli ainoa joka pystyi puhumaan niin, että siitä sain jotain selvää.
 "Me löimme vetoa siitä, miten sinä suhtautuisit, jos me väittäisimme, että Kalkaroksella ja Evansilla on suhde", Remus selitti. Sirius pyyhki vedet silmistään.
 "Minä voitin!" hän ilmoitti, ja ojensi kätensä Remukselle. "Alahan pulittaa! Viisi kaljuunaa minulle kummaltakin!" hän sanoi iloisena. Peter sekä Remus antoivat kumpikin Siriukselle pyydetyn rahamäärän ja poika työnsi ne taskuunsa.
 "Äh!" James viimein puuskahti, kun oli päässyt yli suurimmasta järkytyksestä. "Olisi pitänyt arvata!" hän jatkoi, ja virnisti. "Miksi Evansilla olisi suhde jonkun toisen kanssa, kun hänellä on minut?" James vielä kysyi, mutta tiesi itsekin, ettei se pitänyt paikkaansa. Hänellä ja Lilyllä meni kaikkea muuta kuin hyvin.

Lily istui Lucyn kanssa Suuressa salissa, ja luki Päivän Profeettaa. Sen etusivulla komeili suuret kirjaimet, jotka ilmoittivat: TOFFEESTA UUSI TAIKAMINISTERI! Sen alla oli kuva velhosta, ja pyöritti käsissään vihreää knallia, ja hymyili suu lähes korvasta korvaan. Velhon päälaella oli kiiltävä kalju, ja päällään miehellä oli pitkä tumman vihreä kaapu.
Lily oli niin kiintynyt lehteen, ettei huomannut, kun kelmit astuivat sisään Suureen saliin. Lily voihkaisi hiljaa, kun hän kuuli, kuinka kelmit istuivat vaarallisen lähelle häntä. Kun Lily laski lehtensä, ja sai huomata istuvansa Jamesia vastapäätä. James väläytti Lilylle taas hymyn, joka paljasti hänen koko hammasrivinsä, ja keskittyi sitten syömään puuroaan. Lily katosi taas lehtensä taakse, ja pudisti päätään.
Eikö James koskaan luovuttaisi...? Lily ajatteli surkeana. Hän tunsi Jamesin katselevan häntä lähes koko ajan, ja sai Lilyn tuntemaan olonsa ahdistavaksi.
 "Potter, voisitko sinä katsoa jonnekin muualle?" Lily kysyi Jamesilta, joka tuntui lentävän seitsemänteen taivaaseen, kun Lily puhui hänelle aivan tavallisella äänen voimakkuudella.
 "Tietenkin!" James ilmoitti hymyillen, "Sanasi on lakini", hän vielä lisäsi, ja käänsi katseensa puurolautaseensa. Lily huokaisi, ja katosi Päivän Profeetan taakse.
Ei, ei James koskaan luovuta. hän ajatteli.
Lily kuunteli puolella korvalla Siriuksen ja Jamesin keskustelua huispauksen maailmanmestaruus kisoista, ja siitä, kuinka hyvät mahdollisuudet Englannin, Skotlannin tai Irlannin maajoukkueilla olisi voittaa tänä vuonna mestaruus.
Huispaus... Lily ajatteli. Se oli ehkä ainut asia, jota hän ei jästisyntyisenä ymmärtänyt. Lennetään luudalla ympäri kenttää? James tuntui olevan kuin syntynyt luudanvarrelle. Ja itse asiassa, James näytti melko hyvältä luudanvarrella, heittelemässä kaatoa ympäri kenttää...
Lily järkyttyi omista ajatuksistaan niin, että oli tukehtua kurpitsamehuunsa.
Lily yski mehua keuhkoistaan, ja sai osakseen Jamesilta huolestuneita katseita. Lucy, joka oli herännyt haaveistaan, katsoi Lilyä kummissaan.
 "Öh... Evans?" Lily kuuli Jamesin kysyvän. "Mikä sinulle oikein tuli?" Lily katsoi Jamesia murhaavasti, ja se oli Jamesista niin McGarmiwan tapainen katse, että hän hätkähti taakse päin tuolillaan.
 "Potter! Älä ole noin hemmetin ylihuolehtivainen!" Lily huusi. James hämmästyi lähes suunnitaan, kun kuuli Lilyn kiroilevan. Lily ei ollut koskaan kiroillut. Ei koskaan. Ei edes viidennellä luokalla V.I.P-kokeiden jälkeen.
 "Minä inhoan sinua ja sinun ylihuolehtivaisuuttasi!" Lily nousi ylös tuoliltaan, ja harppoi kiukusta kihisten ulos Suuresta salista. Ei hän ollut vihainen Jamesille, vaan itselleen. Hän oli valehdellut jo toisen kerran Jamesille saman päivän aikana. Kun Lily käveli ulos Suuresta salista, hän tunsi, kuinka lämpimät kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

James katsoi pitkään Lilyn perään.
 "Naiset..."hän mutisi niin hiljaa, ettei edes Sirius, joka istui hänen vieressään, kuullut sitä. James huokaisi raskaasti. Hänen mielialansa oli painunut niin alas, että hän ei enää jaksanut edes syödä.
 "Kuutamo, mitä meillä on ensimmäisellä tunnilla?" James kysyi raskaasti Remukselta, joka oli kiintynyt lukemaan kirjaa, jonka nimeksi James näki: "Ihmissusien 157 käyttäytymistapaa". James hymähti hiljaa.
Remus nosti katseensa kirjastaan.
 "Loitsuja", hän vastasi, ja rypisti sitten otsaansa. "Miten niin?" hän kysyi. Siriuskin nosti katseensa puurolautasestaan, ja katsoi Jamesta uteliaana.
 "Öö... Sarvihaara?" Sirius kysyi, kun näki Jamesin masentuneen ilmeen. "Onko sinulla jokin hätänä?" hän kysyi. James pudisti päätään.
 "Ei. Minä olen täysin kunnossa, lukuun ottamatta sitä, että elämäni rakkaus ilmoitti juuri koko koulun edessä, että inhoaa minua", James töksäytti, ja nousi ylös. "Minä menen jonnekin, eikä minua kannata odottaa koko päivänä", hän mutisi, ja lähti kävelemään kohti eteisaulaa.
Hän ei ollut täysin varma minne menisi, mutta jonnekin hänen oli pakko mennä, että saisi olla rauhassa, ja ajatella asioita.

James käveli pitkin Tylypahkan tiluksia, ja pysähtyi viimein Jättiläiskalmarin järven rannalle. Hän istui yön jäljiltä kostealle nurmikolle, ja katsoi järven tyyntä pintaa, joka peilasi Kielletyn metsän puut lähes millintarkasti. James huokaisi. Oliko hän todella niin inhottava, itserakas, ja kuvottava, kuin Lily hänelle väitti. Hän painoi polvet vasten rintaansa, ja katsoi edelleen herkeämättä järveä. Järven keskeltä nousi suuri ja paksu lonkero, joka kuului selvästi järven yhdelle asukille, jättiläiskalmarille. Se heilutti lonkeroaan hetken vedenpinnan yläpuolella saaden tyynen pinnan värähtelemään, kunnes se viimein sukelsi järven mustiin syvyyksiin.
James huokaisi uudestaan, ja käänsi katseensa Kielletyn metsän suuriin puihin. Eikö Lily tajunnut sitä tosiasiaa, että hän oli rakastunut tyttöön? James pudisti päätään, ja painoi otsansa polviin.
Yksi ainut kyynel vierähti hänen poskeltaan, ja tipahti jo valmiiksi märkään ruohoon.
James pyyhkäisi kyyneleen jättämän vanan pois hihallaan, ja nousi ylös. Hän vilkaisi ympärilleen, ja varmisti, että oli yksin pihalla. Hän katsoi vielä, näkyikö Hagridia lähistöllä. Kun ketään ei näkynyt, James muutti muotoaan hirveksi, joka oli hänen animaagi hahmonsa.
Jotain hyötyä animaagiudestakin... James ajatteli samalla, kun laukkasi Kielletyn metsän puiden varjoon.

Kun Lily oli lähtenyt kesken aamiaisen, hänellä oli selvä päämäärä, minne mennä. Hän meni Murjottavan Myrtin vessaan, sillä siellä hän saisi olla rauhassa. Lily lukitsi itsensä yhteen koppiin, ja istui siellä itkemässä. Hän tiesi, että hänellä jäisi Lipetitin tunti väliin, muta juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt siitä. Hän halusi vain vuodattaa kaikki kyyneleet, jotka James oli hänelle olemassa olonsa aikana tarjonnut.
Ei, ei James, vaan hän itse. Hän oli se, joka aina huusi Jamesille. Hän oli se, joka ei halunnut uskoa omia tunteitaan.
Nyt, hän tiesi sen, minkä hänen olisi pitänyt tietää jo kauan sitten, eikä hän voinut enää kieltää sitä. Hän oli ihastunut James Potteriin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Osa 2- nimetön

Sirius virnisteli itsekseen McGarmiwan luokan oven edessä. Hän tunsi Remuksen ja Peterin katseet itsessään, mutta ei piitannut niistä.
James oli lähtenyt jonnekin... Sirius oli ajatellut ensin, että tämä oli lähtenyt ryyppäämään itsensä humalaan Tylyahoon, mutta ei se olisi Jamesin kaltaista, tähän aikaan päivästä.
Sirius tiesi, että James oli loukkaantunut Lilyn sanoista, olihan James sentään hänen veljensä, ja Lily Jamesin rakastus jo monen vuoden takaa…
 "Anturajalka…? Miten sinä  voit virnistellä tuolla tavalla, kun paras ystäväsi on loukkaantunut verisesti?", Remus kysyi kyllästystä äänessään. Sirius kääntyi katsomaan toista parasta ystäväänsä, joka katsoi Siriusta puoliksi ihmeissään, puoliksi kyllästyneenä tämän ainaiseen hyvään mieleen.
 "Minä en virnistele. Minä hymyilen", Sirius vastasi arvokkaasti, painottaen "hymyillä" sanaa.
 "Anturajalka hyvä, etkö sinä tiedä, että ihmiset hymyilet vain kun ovat iloisia?" Remus kysyi. "Ja et sinä voi nyt olla iloinen, vaan sinun pitäisi olla pahoillasi Jamesin puolesta", hän vielä opasti. Sirius pyöritti silmiään.
 "Minähän olen iloinen ja pahoillani. En vain näytä sitä ", Sirius sanoi, ja virnisti sitten. "Sitä paitsi, jos ei hymyile, niin tytöt eivät lankea jalkoihin!"
 "Niin tietenkin…" Remus mutisi, ja katsoi jalkoihinsa. Hän oli kateellinen Siriukselle, joka oli aina hyvällä tuulella, ilman huolia. Toista oli hänellä, ihmissutena. Hän sai koko ajan olla sen pelossa, että joku saisi tietää hänen 'pienestä karvaisesta ongelmastaan' kuten James sen ilmaisi. Ja sitä paitsi, kaikki tytöt olivat hurmautuneet Siriukseen. Jopa se yksi Lilyn ystävä, se-
McGarmiwan terävä ääni keskeytti Remuksen ajatukset.
 "Mars sisään jok'ikinen. Ei meillä ole aikaa seistä tässä koko päivää." Remus huokaisi hiljaa, ja astui muiden seurassa sisään McGarmiwan luokkahuoneeseen.

Lily katsoi itseään vessan särkyneestä peilistä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa itkemisestä ja muutenkin hän näytti surkealta.
Lily avasi kraanan ja laski siitä vettä. Vesi oli kylmää, ja raikasta. Hän roiski vettä kasvoilleen pestäkseen kuivuneet kyyneleet kasvoiltaan. Sen tehtyään, hän veti syvään henkeä ja kuivasi kasvonsa kaavunhihaan, sillä pyyhettä ei ollut.
Hän nosti katseensa, ja katsoi itseään uudestaan peilistä, ja pusersi kasvoilleen hymyn. Nyt hän oli valmis kohtaamaan kaikki esteen. Jopa Jamesin. Ehkä. Lilyn teko-hymy lopahti, kun hän ajatteli Jamesia. Oliko tämä nähnyt hänen kyyneleensä?
Lily pudisti päätään. Ei hän voinut nyt ajatella sellaisia. Hän oli jo kymmenen minuuttia myöhässä muodonmuutostunnilta.
Lily veti vielä sormensa hiustensa läpi, ja yritti hymyillä uudestaan.
Lily kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan jostain äänen.
 "Tule joskus uudestaan käymään täällä. On kiva saada seuraa" Lily katsoi ympärilleen, nähdäkseen puhujan.
Pian hänen eteensä tuli vessakopin vihreän oven läpi kummitus. Myrtti.
 "Ai… Hei Myrtti", Lily sanoi, ja hymyili aaveelle. "Olitko - olitko sinä täällä koko ajan?" Lily kysyi arastellen. Myrtti vain nyökkäsi, ja ulisi hieman.
 "Oi, olin kyllä. Kamalaa kuunneltavaa…"hän mutisi, ja uikutti vielä lisää.
Lily tunsi itsensä vaivaantuneelta. "Anteeksi… En kai minä häirinnyt sinua?" hän kysyi. Myrtti hymähti.
 "Ai että häiritsitkö? Ehei… Et todellakaan. Minä vain en pidä siitä, että ihmiset käyttävät minun vessaani piilopaikkana, jossa itkevät sydän surujaan!" Myrtti tiuskaisi ja liisi surkeasti ulisten avonaisen kopin pönttöön.
Lily pudisti päätään ja katsoi kelloaan. Hän oli jo viisitoista minuuttia myöhässä, eikä hänellä tosiaankaan ollut varaa myöhästyä niin paljon. Varsinkaan, kun kyseessä oli professori McGarmiwa.
Lily avasi vessan oven rajusti nykäisemällä ja lähti juoksemaan kohti McGarmiwan luokaa, jossa heillä oli tämä tunti.

James käveli ympäri Kiellettyä metsää. Hänen ajatuksensa puikkoloivat asiasta toiseen, eikä hän ollut välillä edes täysin varma, mitä milloinkin ajatteli.
Jamesin suusta karkasi pieni hirven huokaisu, ja hän pysähtyi pienelle aukealle, metsän sellaiseen kolkkaan, jossa oli lähes yhtä pimeää kuin yöllä, sillä puut olivat niin tiuhassa, ja suurella hirvellä oli vaikeuksia päästä kulkemaan siellä.
James katseli ympärilleen. Hän tiesi, että metsässä oli akromantelloja, ja muita vaarallisia eläimiä, mutta hän ei välittänyt siitä juuri sillä hetkellä.
Hän ajatteli taas Lilyä ja tämän punaisia hiuksia, ja vihreitä silmiä. Tarkoittiko Lily sitä, mitä oli hänestä sanonut. Inhosiko Lily häntä?
James sulki silmänsä. Hän halusi päästä nukkumaan.
Nukkumaan! James avasi samassa silmänsä. Tietenkin. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Tähän aikaan päivästä, kukaan ei ollut makuusalissa, joten hän voisi mennä sinne, ja samalla hän pääsisi nukkumaan, vaikka häntä  itse asiassa väsyttänytkään…
James pudisti päätään. Olikohan hän tulossa hulluksi? Hänhän ajatteli aivan mitä sattuu…
James lähti suunnistamaan kohti Tylypahkan pihaa, sillä hän oli päättänyt mennä makuusaliin. Jopa sillä uhalla, että joku näkisi hänet jossain päin linnaa.

Lily koputti muodonmuutostenluokan oveen. Sisältä kuului vaimea "sisään!", ja Lily avasi oven.
Päät kääntyivät häntä kohti, ja professori McGarmiwa katsoi Lilyä kysyvästi.
 "Ai… Anteeksi, että olen myöhässä, professori. Mutta minun - minun piti käydä hakemassa kirjani Rohkelikkotornissa, ja sitten Riesu ahdisteli minua, ja -" Lily valehteli McGarmiwalle, joka keskeytti hänet:
 "Jätä huonot tekosyyt, ja tule istumaan. Viisi pistettä pois Rohkelikolt - Sirius Musta! Älä katso minua noin! Kyllä minä saan ottaa pisteitä pois omalta tuvaltani, jos on pakko!"
Lily astui sisään, pois ovensuusta, sulki oven ja käveli kohti paikkaansa, Lucyn vieressä, mutta taas kerran professori McGarmiwa keskeytti hänet.
 "Evans, sinä menet istumaan tuonne, Mustan ja Lupinin väliin, ja saat johtajatyttönä pitää heidän ojennuksessa." Lily hätkähti kuullessaan minne professori pisti hänet istumaan.
 "Mutta professori -", Lily aloitti, mutta McGarmiwa loi häneen murhaavan katseen.
 "Nyt heti, tai joudun antamaan sinulle jälki-istuntoa. Sitäkö sinä haluat?"
 "En, professori", Lily myönsi, ja kääntyi kannoillaan, mennäkseen istumaan Siriuksen ja Remuksen väliin.
Lily istui tottelevaisesti, ja kieltäytymättä kahden kelmipojan väliin, ja kaivoi kirjansa laukustaan.
 "James on aika maassa…"Sirius sanoi kuiskaten Lilylle ohimennen, ja sai Lilyn heräämään muistiinpanoistaan, joita oli kirjoittamassa.
 "Ai…"oli ainut minkä hän sai sanotuksi.
 "Ai? Ai?!" Sirius kysyi järkyttyneen kuuloisena. "Eikö sinulla ole muuta sanottavaa, kuin 'ai'?"
Lily tunsi punan hiipivä kasvoilleen.
 "Öh… Missä Ja - tai siis Potter on?" Lily kysyi, katsoen Siriusta vaivaantuneena, mutta osittain kiinnostuneena. Hän oli heti luokaan tultuaan pistänyt merkille, että James ei ollut luokassa.
Sirius kohautti hartioitaan. "En tiedä. Hän lähti pian sinun jälkeesi, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt", poika sanoi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt samaan lausettaan loppuun, kun McGarmiwan vihainen ääni keskeytti hänet.
 "Sirius Musta ja Lily Evans voisivat lopettaa sen juttelun, ja keskittyä tuntiin!" tämä huusi.  Sirius vain hymyili McGarmiwalle hurmaavasti. Lily tunsi punan nousevan kasvoilleen, ja hän käänsi kasvonsa professoriin, joka näytti hetki hetkeltä enemmän ja enemmän tulivuorelta, joka oli purkautumispisteessä.
Loppu tunnin Lily yritti keskittyä opetukseen mutta hänen ajatuksensa harhailivat kerta toisensa jälkeen Jamesiin…
Enimmäkseen hänen  mielessään pyöri kysymys, missä James oli? Jos Sirius ei ollut nähnyt tätä (oliko poika edes etsinyt?), ja hän sentään tiesi melkoisesti erilaisia paikkoja, joista Lily ei ollut koskaan kuullutkaan. Kerrankin Kelmit puhuivat jostain "tarvehuone" nimisestä paikasta.
 "No niin, tunti on loppunut. Läksyksi teette kolmen jalan mittaisen esseen päivän aiheesta."
Lily voihkaisi mielessään.
Päivän aiheesta? Mikä se edes oli ollut?

James katsoi eteisaulassa ympärilleen.  Jotenkin ihmeen kaupalla se oli tyhjä, lukuun ottamatta yhtä kenkää, joka oli jotenkin joutunut siihen. James oli hieman pettynyt. Väkijoukossa hänet olisi ollut vaikeampi huomata, mutta nyt se oli tyhjä, ja jokainen joka käveli hänen ohitseen, huomasi hänet varmasti…
James lähti joka tapauksessa kävelemään kohti  Rohkelikkotornia, niin vähän kuin se häntä innostikaan.

Lily käveli hiljalleen kohti eteisaulaa. Kelmit olivat lähteneet keittiöön, tai niin he ainakin olivat sanoneet. Heistä kun ei koskaan tiennyt. Matkalla hän oli nähnyt vain muutaman Korpinkynnen, ja kaksi Luihuista, mutta muuten käytävä oli täysin autio.
Lily oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa, kun hän törmäsi johonkin. Hän rämähti lattialle kovan kolahduksen kera.
Hänen eteensä oli kupsahtanut joku, joka näytti olevan Rohkelikko…
 "Katsoisit etee - James!?" hän huudahti, kun tunnisti henkilön, johon oli törmännyt.
 "Lily!" poika huudahti lähes samaan aikaan.
Lily katsoi Jamesia ihmeissään. Kutsumaton puna levisi hänen poskipäilleen.
 "Missä sinä… missä sinä oikein olet ollut?", hän kysyi, ja hämmennys paistoi hänen äänestään, vaikka hän yritti saada siihen johtajatytöltä vaadittavaa päättäväisyyttä ja ankaruutta. Hän näki Jamesin vakavoituvan oitis, kysymyksen kuullessaan.
 "Minä… En yhtään missään", poika valehteli, ja nousi ylös eteishallin lattialta.
Hän ojensi ystävällisenä eleenä lattialla yhä istuvalle punatukkaiselle tytölle kätensä. Lily empi hieman, mutta tarttui siihen sitten., ja antaen pojan auttaa hänet ylös.
 "Kiitos…"hän sopersi, "Minä… minun täytyy nyt mennä", hän jatkoi, ja lähti kävelemään poispäin Jamesista. Hän tunsi pojan katseen selässään, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Aamuinen välikohtaus ei ollut pyyhkiytynyt kummankaan mielestä, ja äskeinen törmäys oli vain pahentanut asioita.
Lily käänsi päätään  katsoakseen olkapäänsä yli Jamesia päin, mutta James oli kadonnut.
 Lily huokaisi pienesti, ja jatkoi matkaansa ulos.

James käveli nopeasti kohti Lihavan Leidin muotokuvaa. Miksi juuri Lilyn oli pitänyt tupsahtaa sinne, juuri silloin. James kirosi itsensä kaikkein syvimpään helvettiin.
Hän oli typerä. Tietenkin Lily oli siellä, tuntuihan oli juuri loppunut, ja tyttö oli menossa ulos… Miksi hän ei vain voinut odottaa siihen asti, että tiesi kaikkien olevan tunneilla.
James oli aivan ajatuksiinsa uppoutunut, ettei huomannut edessään kohoavaa seinää, vaan törmäsi päistikkaa sitä päin.
 "Hemmetti…"James mutisi.
Kuka nyt oli minun uhrini? hän mietti, ja katsoi, kehen oli törmännyt.
Hyvä on… Mikä? hän oikaisi mielessään, kun huomasi edessään olevan kuvakudoksen, joka esitti Lihavaksi Leidiksi kutsuttua naishenkilöä.
 "Kielenkäyttö, nuori herra", Lihava Leidi torui häntä. James vain kohautti harteitaan, ja hänen mieleensä tulvahti ajatus siitä, kuinka Lily oli tänä aamuna kiroillut. Hän valui takaisin aamuun…
"Potter! Älä ole noin hemmetin ylihuolehtivainen!" Lilyn sanat kaikuivat hänen päässään.
"Minä inhoan sinua, ja sinun ylihuolehtivaisuuttasi!" Lisää Lilyn torjuvia sanoja alkoi pyöriä hänen päässään…
 "… ana!" James kuuli vain lopun Leidin puheesta.
 "Mitä?" hän kysyi ihmeissään. Lihava Leidi katsoi häntä paheksuvasti.
 "Tunnussana! Se on sana, tai sanonta, jonka avulla minä voin päästää sinut sisään!" Leidi opasti Jamesia, joka hymähti tuhraantuneena.
 "Kyllä minä tiedän, mitä "tunnussana" tarkoittaa!" hän äyskäisi. "Pötypuhetta!" hän lausui.
 "Niinpä niin", Leidi sanoi, ja heilahti sivuun.

James kiipesi mahdollisimman nopeasti sisään tyhjään oleskelu huoneeseen, jonka takassa tanssi pieni liekki.
James suuntasi askeleensa mitään harkitsematta poikienmakuusalia kohti.
Hän harppoi portaat ylös, ja suuntasi siihen pieneen huoneeseen, jossa hän ystävineen nukkui. 
Hän katsoi ympärilleen huoneessa, jossa oli neljä pylvässänkyä, ja…
 "Pöllö?!" James huudahti ääneen. Ruskea tornipöllö katsoi Jamesia pää kallellaan, ja silmät suurina.
James katsoi kummissaan Siriuksen sängyllä seisovaan pöllöön.
 "Mitä ihmettä sinä teet siinä?" hän kysyi typeränä linnulta, joka vain ojensi jalkaansa, johon oli sidottu kirje.
James käveli linnun luo pitkin harppauksin, ja istui Siriuksen sängylle. Hän otti kirjeen linnun jalasta, ja katsoi kenelle se oli osoitettu.
Sirius Musta. Nimi oli kirjoitettu suurella, ja koukeroisella käsialalla.
Jamesista tuntui, että hänen unisuutensa, ja paha mielensä oli kuin pois pyyhkiytynyt. Hän halusi tietää, kuka oli kirjoittanut Siriukselle. Hänen tietääkseen, Sirius oli riidoissa sukulaistensa kanssa, ja hänellä ei ollut muita ystäviä kuin hän, Peter ja Remus… Tai ainakaan tämä ei ollut kertonut.

James pomppasi ylös Siriuksen sängyltä.
Jos hän olisi oikein nopea, hän saattaisi ehtiä löytämään  Siriuksen,  pääsisi näyttämään kirjettä tälle, ja saamaan selville, kuka oli kirjoittanut Siriukselle.
James lähes hyppeli ovelle, ja avasi sen. Samassa hän näki oven toisella puolella jonkun, jonka ylikasvanut musta tukka valui tyylikkäästi silmille.
 "Sarvihaara!" poika kiljaisi. Jamesilla kesti hiukan, ennen kuin hän tunnisti henkilön.
 "Anturajalka! Minä olinkin juuri lähdössä etsimään sinua!" James selitti nopeasti. Hän nousi varpailleen, ja vilkuili Siriuksen olkapään yli, ja näki Remuksen ja Peterin, askelman alemmalla portaalla.
 "Sinä olit juuri lähdössä etsimään minua?" Sirius kysyi ihmeissään. "Me olemme etsineet sinua!" hän jatkoi.
 "Niin, niin. Minä uskon sen, mutta sillä ei nyt ole väliä", James puolestaan selvitti. Hän näki kuinka Siriuksen otsa rypistyi.
 "Sinä olet saanut kirjeen!" Sarvihaaraksikin kutsuttu poika huudahti innoissaan.
Nyt Remuskin puuttui puheeseen.
 "Kuka on kirjoittanut Anturajalalle?" hän kysyi aivan yhtä äimistyneenä kuin James.
Sirius katsoi ensin Jamesta, ja sitten tämän kädessä olevaa kirjettä.
 "Miksi te puhutte, kuin se olisi maailman kahdeksas ihme, että minä olen saanut kirjeen?" hän kysyi turhautuneena.
 "Se on!" Peter vingahti. Sirius loi häneen murhaavan katseen.
 "Anna se kirje minulle, jooko?" hän pyysi Jamesilta, joka totteli käskyä.
 "Tiedätkö sinä, keneltä se on?" James kysyi uteliaana. Sirius katsoi hetken nimeään kirjekuoren päällä.
 "En", hän myönsi, ja astui Jamesin ohi makuusaliin.
Remus, Peter ja James seurasivat esimerkkiä, ja katsoivat, kun Sirius istui sängylleen, ja avasi kirjeen. Se sisältä tippui jotain värikkäitä lappuja, mutta itse kirjeen hän otti käsiinsä, ja luki sen.
Kirjeen luettuaan, hän katsoi ystäviään tulkitsematon ilme kasvoillaan.
 "No? Keneltä se oli?" James kysyi istuen sängylleen. Hän nosti laput lattialta, jotka Sirius oli tiputtanut. Ne olivat valokuvia.
Valokuvia pienestä, ehkä muutaman vuoden ikäisestä tyttölapsesta, jolla oli joka kuvassa erilaiset hiukset. Yhdessä kirkkaan pinkit, toisessa kirkuvan keltaiset. Muutamassa kuvassa tytöllä oli silmät tiukasti kiinni, ja hänen hiuksensa kasvoivat pituutta, tai muuttuivat liloiksi, ja taas pinkeiksi.
 "Kirje oli serkultani Andromedalta", Sirius aloitti. Remus ja Peter istuivat Jamesin sängylle katsomaan valokuvia. "Muistatteko, kun muutama vuosi sitten kerroin, että hän on saanut lapsen?" Sirius kysyi. Kolme kelmiä nyökkäsivät.
Sirius katsoi kirjettä hetken.
 "Nyt on kuulemma paljastunut, että hänen ja hänen miehensä lapsi on metamorfimaagi."
James ja Remus nyökkäsivät. Siitä siis johtui, että tytön ulkonäkö oli erilainen joka kuvassa.
 "Meta- Mikä?" kuului Peterin hiljainen kysymys. Remus huokaisi.
 "Metamorfimaagi, eli henkilö, joka pystyy muuttamaan ulkonäköään ajatuksien voimalla", Remus selitti Peterille, joka nyökkäsi.
Remus katsoi kuvia. Tyttö oli iloinen joka kuvassa. Toisinaan tyttö nauroi, ja toisinaan vain hymyili söpöä hymyään, joka paljasti  koko pitkän hammasrivistön.
 "Mikä tytön nimi on?" James kysyi viimein pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Sirius vilkuili taas kirjettä.
 "Nymphadora", hän vastasi, lievästi huvittuneena.
 "Nympha - Mikä?" Peter kysyi taas.

                                                                        ***

Lähes kahdenkymmenen vuoden päästä, kun Remus viimein tapasi Nyphadoraksi kutsutun metamorfimaagin, jonka nimelle hän ja muut kelmit olivat seitsemäntoistavuotiaina nauraneet, Siriuksen saama kirje palautui hänen muistiinsa.
Pinkkihiuksinen nainen esitteli itsensä Tonksina, sillä oli sitä mieltä, että hänen etunimensä oli naurettava.
Nymphadoran hymy, oli edelleen se sama, täydellisen hammasrivin paljastava, ja tarttuva, kuin valokuvissa, jotka hän oli nähnyt monta vuotta sitten. Naisen hymy, oli juuri sitä, mitä se oli ollut lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Se oli söpö.

Osa 3: Sektumsempra

Vielä muutaman päivän ajan Sirius oli lievästi hämmentynyt Andromedalta saadusta kirjeestään. Hän saattoi kesken koulupäivää kaivaa kirjeen taskustaan, ja lukea sen muutaman kerran läpi, ja ihmetellä sitä sitten hetken. Jamesin mielestä se oli hieman outoa, ja omalla tavalla hassuakin, sillä Sirius ei tavallisesti hätkähtänyt niin pienestä, kuin jostakin kirjeestä.
Kun Andromedan kirjeestä oli kulunut neljä päivää, Sirius ei enää kuljettanut sitä taskussaan, tai lukenut sitä vähää väliä.

Pimeydenvoimilta suojautumisen tunti oli kääntymässä loppuun päin, ja seitsemäs luokkalaisten Korpinkynsien ja Rohkelikkojen tunnin aiheena oli yleisesti suojautuminen. 
 "Sirius Musta! Katse tänne päin!" James näki Siriuksen hätkähtävän hieman, kun heidän Pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja, tiukka, neiti Gladstone, joka nuoruudestaan huolimatta oli erittäin jämerä, ja vaati oppilailtaan paljon ja oikeanlaista työntekoa.
Sirius käänsi päänsä takaisin professorin tiukkoihin kasvoihin.
 "Niin, professori?" Sirius kysyi mahdollisimman imartelevalla äänellä, joka sai professorin kasvojen juonteet hivenen rennommiksi. 
 "Nouse ylös, ja näytä meille suojeliuksesi", Gladstone kehotti Siriusta, joka nousi tottelevaisesti ylös, ja virnisti samalla Jamesille, joka nosti peukalonsa pystyyn, ja virnisti takaisin.
Lily, joka istui toisella puolella luokkaa, näki, kuinka Sirius keskittyi lujasti, ja kohotti sitten taikasauvansa.
Ennen kuin Sirius ehti sanoa sanaakaan, Gladstone keskeytti hänet.
 "Olettaisin, että teille on opetettu suojeliuksen perusidea", professori sanoi, ja katsoi Siriusta kirkkaan väristen silmälasiensa takaa.
Sirius tuhahti tuhraantuneena.
 "En kai minä sitä muuten olisi alkanut tehdä, ellei meille olisi opetettu sitä!" Sirius tiuskaisi. Gladstone nyrpisti nenäänsä.
 "Paras että sinä, herra Musta, että puhuisit kohteliaammin!" professori sanoi, mutta ei jatkanut enempää, vaan viittasi Siriukselle, että tämä jatkaisi loitsuaan.
Sirius katsoi hetken sauvaansa, ja kohotti sen sitten.
 "Odotum suojelius!" Sirius karjaisi. Hänen sauvan päästään purkaantui suuri, takkuturkkinen koira, joka lähti ravaamaan ympäri luokkaa, kaataen professori Gladstonen nurin.
Luokka rämähti nauruun, ja neiti Gladstone nousi lattialta, opettajanpöydän takaa, kasvot punaisina hehkuen.
Sirius virnisti opettajalle ylimielisesti.
 "Minun suojeliuksellani on tapana kumota nurin mielestäni ärsyttävät, ja psyykkistä sekä fyysistä terveyttäni uhmaavat henkilöt", hän ilmoitti, ja istuutui takaisin paikalleen.
Professorin kasvoilla paistatteli pyöristynyt ilme.
 "Tämä… tämä tunti on nyt päättynyt!" professori ilmoitti, ja alkoi sukia mustia hiuksiaan. "Ulos, joka iikka!"
Lily hymyili itsekseen. Siriuksesta näytti olevan sittenkin jotain hyötyä, muuallakin kuin luutakomerossa (siitä hyödystä Lily ei kyllä ollut koskaan hyötynyt, joka oli Lilylle itselleen suuri helpotus). He olivat päässeet lähes kymmenen minuuttia aikaisemmin tunnilta, johon kuka tahansa oppilas ei pystynyt professori Gladstonen tunneilla.

James nojasi kyynärpäällään Siriuksen olkapäähän.
 "Hyvä homma, Anturajalka", James kehui Siriusta. Hänen muutaman päivän takainen pahamielensä oli laantunut, ja hän oli taas oma, pirteä itsensä. "Päästiin perjantai päivänä aikaisemmin!" James hehkutti.
Remus ja Peter huokaisivat. Perjantai… Se tarkoitti sitä, että James piti joka perjantaiset huispausharjoituksensa.
 "Sarvihaara", Remus aloitti varovaisesti, "kuuteen on vielä kaksi tuntia aikaa. Mitä kymmenen minuuttia merkitsee?"
Jamesin ilme oli tyrmätty.
 "Mitä kymmenen minuuttia merkitsee?" James toisti tyrmistyneenä. "Kymmenen minuuttia saattaa merkitä kymmentä maalia, ja siepin nappaamista! Se tekee yhteensä 250 pistettä, ja se saattaa merkitä koko huispausmestaruuden voittamista! Rohkelikon voittamista!"
Lily harppoi Kelmien ohi, ja kuuli, kuinka James vaahtosi huispauksesta.
 "Pojat…"hän mutisi päätään pudistellen. Sirius kuuli Lilyn jupinan, kääntyi vaistomaisesti Jamesia päin, joka yhä selitti Remukselle ja Peterille, joiden ilmeet olivat vähintään puutuneet.
 "Sarvihaara?!" Sirius kutsui ystäväänsä, joka lopetti selittämisensä, ja katsoi Siriusta kysyvästi. Sirius nyökäytti päätään Lilyä kohti.
 "Sinä et ole pitkään aikaan vaaninut Lilyä", Sirius huomautti. James kohautti hartioitaan.
 "Mitä siitä?"
Sirius yllättyi Jamesin reaktiosta. "Öh… Ihmettelin vain, kun tavallisesti sinä et voi jättää Lilyä hetkeksikään rauhaan."
James naurahti kuivasti. "No, ehkäpä Lil - Evans on tehnyt selväksi, että minun on turha yrittää saartaa häntä", James sanoi, mutta tiesi itsekin, että se kuulosti liian epäjamesmaiselta, eikä se edes ollut totta.
Todellisuudessa James huokaili yhä Lilyn perään, vaikka se niin tyttömäiseltä kuulostikin.
Sirius katsoi Jamesia epäuskoisena, muttei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

 "Lily? Lily!?" ruskeatukkainen lyhyt tyttö juoksi Lilyä kiinni. Lily oli lähtenyt luokasta sellaisella vauhdilla, että tyttö ei olut ehtinyt Lilyn perään.
Lily kääntyi hätkähti ajatuksistaan, ja hymyili ystävälleen, Lucylle.
 "Hei", Lily tervehti vaisusti. Lucy, joka oli tuntenut Lilyn Tylypahkan ensimmäisestä luokasta asti, huomasi heti, että Lilyllä ei ollut kaikki hyvin.
Lucy katsoi pitkään ja arvioivasti Lilyä, joka oli uponnut taas omaan maailmaansa, johon muilla ei ollut pääsyä.
 "Lily, mikä sinulla on?" Lucy kysyi pieni huolestuksen haiven äänessään. Lily huokaisi.
Ei hän voisi kertoa Lucylle, että hän oli taas eilen jäänyt pitkäksi aikaa katsomaan Jamesia, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä läksyjä. Tai että oli alkuviikolla mennyt Jamesin takia itkemään. Tai että hän oli kuin olikin ihastunut James Potteriin, jota oli monta vuotta inhonnut.
Lily kääntyi katsomaan Lucya, joka katsoi häntä edelleen.
 "Minulla ei ole mikään. Ei yhtään mikään. Paitsi tuo Jame -", Lily läppäisi käden suulleen, ja kirosi itseään. 
 "James?" Lucy kysyi ihmeissään. Hänen kulmiensa väliin tuli pieni juonne. "Mitä Potter on taas tehnyt?"
Lily pyöritti päätään, käsi yhä suunsa päällä.
 "Ei mitään!" Lily mutisi hämillään.
Enkö minä tosiaankaan osaa pitää suutani kiinni? Lily manasi mielessään, ja katsoi, kuinka Lucyn suupielet kääntyivät pieneen hymyyn.
 "No mikäs siinä sitten on?" Lucy kysyi kiusoittelevalla äänensävyllä. Lily voihkaisi ääneen.
Nyt Lucy saa tiedon minusta irti aivan varmasti hän ajatteli, ja katsoi Lucya anelevasti.
 "En kertoisi oikein mielelläni tässä…"hän pyysi, äänessään ripaus päättäväisyyttä, joka kertoi Lilyn ystävälle, ettei tästä saisi mitään irti, ennen kuin he olisivat kahden kesken makuusalissa, ilman muutaman metrin päässä seisovia kelmejä.

                                                                                      ***

Kello oli viittätoista vaille neljä, kun James jo seisoi huispauskentän laidalla, luuta olallaan, ja Sirius kyllästyneen näköisenä vieressään.
 "Ilma on hyvä, noin 15 astetta, pientä kaakkoistuulta, näkyvyys hyvä, taivas pienessä pilvessä", James selosti itsekseen mutisten. Sirius katsoi ystäväänsä otsarypyssä.
 "Miten ihmeessä sinä pystyt tuntemaan sään, siinä vain seisomalla?" tämä kysyi ihmeissään. James ei vastannut, vaan katsoi taivaalle.
 "Aurinkoa ei näy, eli sokaistumisen vaara ei ole."
Sirius oli taas avaamassa suutaan, kun pieni tytön ääni keskeytti hänet.
 "Kapteeni? Kauanko nämä harjoitukset tänään kestävät?" James kääntyi ympäri, ja näki edessään Lilyn ystävättären, ja joukkueensa etsijän,  Lucy Oldwoodin – ja Lilyn, joka oli tullut ystävänsä seuraksi katsomaan harjoituksia. "Minulla on nimittäin menoa seitsemältä… Ei kai nämäkin harjoitukset kestä kolmea ja puolta tuntia?" Lucy jatkoi.
James pyöritti päätään.
 "Jos hyvin käy, saatan päästää teidät jo kolmen tunnin jälkeen", James sanoi tavallista kireämmällä äänellä, ja lähti harppomaan huispauskentän toiselle laidalle.
Sirius katsoi hämmentyneenä Jamesin perään.
Hän kääntyi takaisin Lucya ja Lilyä päin.
 "Anteeksi, arvon neidit. Sarvihaaralla jäi yö unet lyhyeen, kun hän ajatteli asioita", Sirius sanoi, ja loi paljonpuhuvan katseen Lilyyn, joka tunsi punastuvansa.
Sirius kääntyi, ja lähti juoksemaan Jamesia kohti, joka nousi juuri luudanvarrelleen, ja potkaisi maasta vauhtia.

Lily katsoi hetken Jamesin lentämistä, ja kääntyi sitten Lucya päin.
 "Älä salli Potterin tapattaa sinua. Äläkä myöskään tapa Potteria, sillä se ei tee hyvää sinun terveydellesi", Lily varoitteli ystäväänsä, joka vain virnisti.
 "Älä huoli Lily, minä jätän kyllä Jamesin sinulle, ja ihan ehjänä!" sen sanottuaan, Lucy nousi luudalleen, ja lähti Jamesin ja Siriuksen seuraksi liitelemään maalisalkojen ympäri.
Lily hymyili itsekseen, ja käveli katsomoon, jossa Remus ja Peter jo istuivat.

Lily istui penkin päähän Remuksesta, joka tervehti häntä vaisusti. Pete pysyi hiljaa, ja katsoi silmät suurina Jamesin lentoa.
Pian kaikki seitsemän, jotka kuuluivat huispausjoukkueeseen, olivat paikalla, ja harjoitukset saivat alkaa.
Lily yritti kiinnittää huomionsa Lucyyn, mutta hänen katseensa onki aina kohteekseen Jamesin, joka ärsytti Lilyä suuresti.
 "Hemmetti", hän kirosi hiljaa, ja sai Peterin ja Remuksen päät kääntymään itseään kohti.
 "Sanoitko jotain?" Remus kysyi ymmällään. Lily pudisti päätään, ja kääntyi katsomaan takaisin Lucya, joka poukkoili kovaa vauhtia  muiden joukkue tovereidensa ohitse, ja välistä, etsien pientä kultaista palloa, jota kutsuttiin siepiksi

James heitti kaadon tottuneesti kuudesluokkalaiselle Natalielle, joka pudotti sen kova kiroten. Natalie katsoi hetken jonnekin Jamesin olan yli, pieni järkyttynyt ilme kasvoillaan, kunnes Jamesin ääni havahdutti hänet takaisin maan pinnalle.
 "Jätä tuo myöhemmälle, ja käy hakemassa kaato!" James huusi vaaleahiuksiselle tytölle, joka nakkeli niskojaan, ja irvisti.
Tyttö mutisi jotain, josta James ei saanut selvää ja sukelsi hakemaan kaatoa.
Pian muukin joukkue, Jamesia lukuun ottamatta katsoivat jonnekin Jamesin selän taakse.
 "Hetkinen…"James mutisi. Hän laski näkyvät pelaajat. "Yksi… kaksi… kolme… neljä… ja minä, eli viisi." Missä Lucy ja Sirius olivat? James tunsi, kuinka hän valahti kalpeaksi.
"Älkää vain sanoko että…"James kääntyi hitaasti luudallaan ympäri, ja voihkaisi ääneen., kun näki muidenkin "huolen" aiheen.
Sirius ja Lucy, suutelivat toisiaan, niin toisiinsa kietoutuneina, ettei heistä erottanut, kenen käsi on kenenkin.
 "Anturajalka! Ei nyt!" James karjaisi. Sirius irrottautui Lucysta, ja  virnisti Jamesille.
 "Selvä on, kapteeni!" Sirius huudahti, ja väisti täpärästi ryhmyä, joka oli murjoa hänet.
Lucy haroi hiuksiaan kasvot punaisina, ja suoristi ryhtiään.
 "Anteeksi James", Lucy huudahti, ja lensi katsomon ylle niin, että pystyi kuulemaan Lilyn puheen.
Lilyn ilme oli edelleen melko järkyttyneen näköinen, mutta hän hymyili silti.
 "Sinä ryhdyit sitten oikein tositoimiin", Lily sanoi pieni ihailu äänessään. Lucy nyökkäsi, ja väisti ryhmyä, jonka joukkueen toinen lyöjä, William Wilson , suuri, hieman ylipainoinen, silmälasipäinen poika, joka oli kaikkea muuta, kuin voisi ulkonäöltä päätellä.
 "Minä olen aina tiennyt, että Siriuksella on jotain tunteita sinua kohtaan!" Lily jatkoi. Remus tuhahti melko kovaäänisesti, ja nousi ylös. Lily katsoi häntä otsa rypyssä, mutta Remus ei välittänyt siitä, vaan rymisteli alas katsomosta.
 "Mikä Remukselle tuli?" Lily kysyi ihmeissään Lucylta, ja Peteriltä. Peter kohautti hartioitaan, lähes yhtä ymmällään kuin Lily oli.
 "En tiedä, mutta nyt minun on mentävä", Lucy sanoi, ja käänsi luutansa. "James näemmä odottaa!"
Lily huiskautti kättään Lucylle, ja kääntyi taas katsomaan harjoituksia.

Rohkelikkojen huispausharjoitukset olivat kuluneet hyvin lähes puoli tuntia,  kunnes  Lily viimein havahtui ajatuksistaan, kun Williamin hätääntynyt ääni huusi Lilyn nimeä.
 "Lily! Varo!" William huusi, ja osoitti jotain, joka tuli kohti Lilyä kovaa vauhtia. Se oli ryhmy. Lily kirkaisi, ja siirtyi ryhmyn edestä, ja sai ryhmyn hajottamaan tuolin, jossa oli hetki sitten istunut. Ryhmy ei kuitenkaan luovuttanut, vaan käänsi kurssinsa taas Lilyyn.
Lily ehti juuri parahiksi kyykistyä, ja ryhmy suhahti hänen päänsä yli. Lily näki syrjäsilmällä, kuinka Peter oli valahtanut kalpeaksi, ja katsoi, kuinka ryhmy yritti itsepäisesti murjoa Lilyä.
 "Mitä hemmettiä siellä oikein tapahtuu?" James kysyi ärtyneellä äänellä, mutta hän valahti yhtälailla kalpeaksi, kuten Peterkin. "Voi Merlin…"James mutisi, ja otti taikasauvan taskustaan. Lily väisti ryhmyä uudestaan, ja tunsi, kuinka se hipaisi hänen kyynärpäätään.
Kun hän oli väistänyt ryhmyä, hän näki, kuinka toinen ryhmy lähti tulemaan häntä kohti. James näki saman, ja osoitti uutta ryhmyä.
 "KANGISTUMIS TYYSTILYS!" hän huusi. Taika osui ryhmyyn, joka pysähtyi, ja jäi killumaan ilmaan.
James kohdisti sauvansa jäljellä olevaan ryhmyyn, ja avasi suunsa kangistaakseen toisenkin ryhmyn.
 "Ruikuli!" huuto ei kuulunut Jamesin, vaan Siriuksen suusta. James katsoi maahan, ja näki siellä Severus Kalkaroksen, joka piteli sauvaansa koholla, ja mutisi jotain. Jamesin sisään vyöryi vihaa, ja inhoa.
Hän oli juuri vaihtamassa sauvansa uhria, kun kuuli Lilyn toisen kirkaisun ja muksahduksen. James kääntyi äkkiä katsomaan, oliko Lily kunnossa.
Lily kuitenkin oli kunnossa, mutta Peter makasi penkkien välissä tajuttomana. James kirosi.
Hän osoitti sauvallaan ryhmyä, joka oli juuri syöksymässä Lilyä kohti, ja ehti kangistaa sen, ennen kuin se osui Lilyyn.

James ei jäänyt odottamaan, vaan syöksyi maahan. Hän hypähti luudaltaan vähän ennen maata, ja jäi seisomaan Kalkaroksen eteen, sauva osoittaen Kalkaroksen silmien väliin.
 "Ruikuli", James aloitti äänellä, joka oli täynnä sitä inhoa, ja vihaa, jota hän tunsi Kalkarosta kohtaan. "Millä oikeudella sinä menet kiroamaan ryhmyt tappamaan Lilyn?"
Kalkaros katsoi Jamesin  olan yli sinne, missä Lily yritti saada Peteriä virkoamaan. Sirius oli lentänyt Rohkelikko torniin, etsimään Remusta, jotta tämä voisi tulla suurilla älynlahjoillaan kertomaan, mitä heidän piti tehdä ryhmyille ja Peterille.
 "Evans näyttää kyllä olevan täysin hengissä!" Kalkaros naljaili. James tuhahti halveksivasti.
 "Älä viisastele, vaan vastaa! Miksi – sinä – kirosit – ryhmyt – murjomaan - Lilyn?"
Kalkaros naurahti kuivasti.
 "Miksikö? Miksi minä kirosin ryhmyt?" Kalkaros kysyi. "Minä kirosin ryhmyt jahtaamaan Lilyä, koska SINÄ aina kiroat viattomia, etkä koskaan saa maksaa siitä! Minä kirosin ryhmyt, koska halusin, että sinä tiedät, miltä tuntuu, kun viattomia ihmisiä kidutetaan, ja ajattelin, että sinua ei hätkähdyttäisi muu, kuin se, että rakasta kuraveristäsi satutetaan!" Kalkaros sylkäisi. Jamesin sauva käsi värisi hieman.
 "Miksi sinä ajattelit, että 'minua ei hätkähdyttäisi muu, kuin Lilyn satutus'?" James kysyi kireällä äänellä.
Kalkaros näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
 "Koska… koska sinä olet niin itserakas ihminen!" Kalkaros sanoi. Se oli Jamesille liikaa. Hän kohotti sauvansa taas Kalkaroksen silmien väliin.
 "Mitä sinä sanoit?" James kysyi.
James ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä Lilyn ääni keskeytti Kalkaroksen, ennen kuin tämä ehti edes aloittaa.
 "James, älä!" James kääntyi, ja näki Lilyn, Siriuksen, ja Remuksen, jotka seisoivat hänen takanaan, Peter leijui heidän vieressään, yhä tajuttomana.
Siriuksella ja Remuksella oli taikasauvat esillä, ja ne osoittivat molemmat Kalkarosta. Lilyn sauva oli myös esillä, mutta hän piteli sillä Peteriä ilmassa.
 "Miksi en?" James kysyi, ja osoitti kysymyksen Lilylle. Tytön silmissä kiilui päättäväisyys.
 "Siksi, että sinulla ei ole mitään syytä. "Lily sanoi. James voihkaisi.
 "Miten niin, ei ole syytä?" Lilyn huulet kapenivat pieneksi viivaksi.
 "Minuahan ne ryhmyt jahtasivat! Ei sinua!" Lily näpäytti.
James pyöritti silmiään.
 "Mutta hän teki sen, jotta saisi kostettua minulle!"
 "No, omapahan on syysi, kun olet niin monesti kironnut hänet, ilman minkään näköistä syytä!"
James huokaisi.
 "Ei nyt aleta riitelemään! Anna minun nyt vain kirota vanha kunnon Ruikulin, niin meille ei koidu ongelmia!" James sanoi rauhoittelevalla äänellä. Lily tuhahti.
 "Sittenhän me vasta olemmekin ongelmissa!"
Jamesin huomaamatta Kalkaros oli kohottanut sauvansa, ja osoitti sillä Jamesin selkää. Sirius huomasi sen, mutta ei estänyt Kalkarosta, sillä hän olisi saattanut osua vahingossa Jamesiin.
 "No, sittenhän me olemme kaikki ongelmissa. Ruikuli myös!" James tiuskaisi. "Vai haluatko, että tuo rakki pääsee kuin koira veräjästä? Hänhän olisi saattanut tappaa sinut!"
 "Hemmetti, James! Minä tiesin, että sinuun ihastuminen oli virhe!" Lily huudahti. Kaikki hiljenivät. Lily läppäisi kätensä suulleen. James tuijotti häntä äimistyneenä, Sirius ja Remus olivat laskeneet sauvansa, Lucy, ja muut joukkueen jäsenet, jotka olivat laskeutuneet, ja olivat katsoneet tilannetta sivulta, katsoivat Lilyä järkyttyneinä.
 "Voi että, miten söpöä!" Kalkaros leperteli. "Kaksi kyyhkyläistä tunnustaa toisilleen rakkautta!"
Sirius osoitti sauvallaan Kalkarosta.
 "Sinä voit pitää tavallista rasvaisemman nenäsi poissa tästä!" Sirius ärjäisi. Kalkaros naurahti, ja osoitti sauvallaan Siriuksen sijasta Jamesiin.
 "Ja sinä voisit olla hiljaa, tai ystävällesi käy huonosti!" Kalkaros uhkasi
James ei kuullut Kalkaroksen ja Siriuksen sanailua, vaan katsoi Lilyä yhä epäuskoisena, ja yritti saada asioitaan selviämään.
Sirius nauroi.
 "Mitä sinä voit muka Jamesille tehdä? Hyvä että osaat tehdä siipiirdium lentiusa:n!" Sirius sanoi ilkkuen.
Kalkaroksen silmät kapenivat. Hän veti syvään henkeä, ja otti paremman otteen sauvastaan.
Kalkaroksen karjaisu kaikui huispauskentällä: "SEKTUMSEMPRA"

Osa 4:

Kukaan ei ollut täysin varma, minkä kirouksen Kalkaros oli lausunut, mutta sen seurauksen olivat katastrofiset. Lausuessaan kirousta, Kalkaros huiski sauvallaan.
Saman tien, kun Kalkaros oli saanut kirouksen loppuun, veri roiskui Jamesin kasvoihin, rintaan ja selkään ilmestyneistä avohaavoista, joista osa näytti siltä, kuin ne olisi viilletty miekalla.
 "James!" Lily kiljaisi, sitä itsekkään huomaamatta, tiputtaen samalla sauvansa, joka oli pidellyt Peteriä ilmassa. Sirius tai Remus eivät kumpikaan huomanneet, kuinka Peter tipahti maahan, matalasti muksahtaen, sillä kaikki heidän huomionsa oli kiinnittynyt Jamesiin.
James lyyhistyi maahan, ja veri tahrasi hänen vaatteensa, ja nurmikon hänen allaan.
Kalkaros näytti itsekin hivenen järkyttyneeltä, mutta ei tehnyt mitään, vaan katsoi Jamesia, joka makasi myttynä verisellä nurmikolla. Lily nosti mitään ajattelematta sauvansa, ja juoksi Jamesin viereen.
James tärisi hieman ja hengitti raskaasti väristen. Hänen sauvansa oli tipahtanut hänen kädestään, ja lojui nurmikolla hänen vieressään.
Lily tunsi, kuinka huolen, ja järkytyksen kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
Lily polvistui Jamesin viereen , ja antoi kyyneleensä valua tämän verisille kasvoille.
Hän veti kaapunsa hihan kätensä yli, ja pyyhkäisi sillä verta, ja omia kyyneleitään Jamesin kasvoista.

Samaan aikaan Remus tajusi, mitä Kalkaros oli itse asiassa tehnyt. Hän puristi sauvaansa kovempaa, ja kohotti sen kohti Kalkarosta.
 "Hemmetin Kalkaros!" hän mutisi. Hänen vieressään Sirius kohotti sauvansa, ilmeisesti tajutessaan saman asian, kuin Remus.
 "Tainutu!" Sirius ja Remus huusivat samaan aikaan.
Lily vingahti hieman, kun punaiset valosuihkut suhahtivat hänen ohitseen, ja osuivat Kalkarosta rintaan, ja tämä lyyhistyi maahan. Kukan ei kiinnittänyt Kalkarokseen enää huomiota, vaan myös muu huispausjoukkue oli tullut lähemmäksi katsomaan, miten Jamesille oli käynyt.
Lily ei ollut enää varma, oliko James tietoinen ympäristöstään,  sillä ei hän edes tiennyt, mitä Kalkaroksen lausuma loitsu tarkkaan ottaen teki.
Lily oli aivan avuton, Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä, eikä tuntunut olevan muillakaan.
 "Voisiko joku mennä hakemaa professori McGarmiwan?" Lily kuuli Remuksen kysyvän.
 "Minä menen!" Jack Star, joukkueen neljäsluokkalainen pitäjä lupautui, ja kapusi luudalleen. Lily kiitti mielessään siitä, että Remus oli siellä. Hänellä oli tällä hetkellä ehkä sen joukon paras ajattelukyky, sillä ainakaan Lily itse, ei saanut aikaiseksi yhtään järkevää ajatusta.
Kesti vähän aikaa, ennen kuin Lily katsoi Tylypahkan linnaa päin, ja huokaisi helpotuksesta kun näki, kuinka McGarmiwa tuli huispausstadionia kohti, vierellään Jack, joka ilmeisesti selitti McGarmiwalle Kalkaroksen ja Jamesin sanaharkkaa, ja sitä, kuinka Kalkaros oli kironnut Jamesin.
Lily pyyhki kyyneliään, sillä mikä johtajatyttö sellainen oli, joka murtui jokaisessa pikku käänteessä?

McGarmiwa tuli tulkitsematon ilme kasoillaan Siriuksen Ja Remuksen luo.
 "Mitä täällä on oikein tapahtunut?" nainen kysyi, osoittaen kysymyksen enemmän Remukselle, kuin Siriukselle.
 "James ja Ruiku– anteeksi, Kalkaros riitelivät", Remus selitti hitaasti. McGarmiwa nyökkäsi.
 "Ja sitten Kalkaros kirosi James -" Remus sai sanottua, ennen kuin Sirius keskeytti hänet.
 "Veri roiskui!" Sirius valaisi tilannetta. McGarmiwan silmissä välähti suuttumus.
 "Missä James on?" hän kysyi. Remus ohjasti McGarmiwan Jamesin luo.

Lily näki, kuinka Remus ja McGarmiwa tulivat häntä, ja Jamesia kohti. Hän nousi ylös, ja pyyhki vielä viimeiset kyyneleet kasvoiltaan.
Lilyä pelotti Jamesin kohtalo. Kuoleeko James?
Uudet kyyneleet tulvahtivat Lilyn silmiin, vaikka hän tiesi, että oli liian dramaattinen.
Hän näki, ja kuuli huonosti, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän näki kyynelten sokaisemien silmiensä takaa sumeasti, kuinka McGarmiwa taikoi tyhjästä paarit Jamesin alle, ja leijutti tämän vierellään Tylypahkan tiluksien läpi.
Remuksen seuraavia sanoja hän ei muistanut vaikka kuinka yritti muistella, mutta niiden ansiosta ihmiset alkoivat hajaantua, ja lähteä kohti Tylypahkaa. Ainoa, minkä hän muisti vielä seuraavanakin päivänä, oli se, kuinka Lucy tuli hänen vierelleen, halasi häntä lohduttavasti, ja hän murtui täysin.

Lily ei tiennyt kauanko oli jo oli ollut tyttöjen makuusalissa, ja yrittänyt pidätellä, koko ajan läpi yrittävää uutta itkun puuskaa.
Hän istui sängyllään, Lucyn istuessa häntä vasta päätä, ja yrittäen saada Lilyä ryhdistymään.
Lily nojasi päätään seinään, ja yritti saada ajatuksiaan järjestykseen. Hän tiesi jo, että James ei kuolisi, sillä Lucy oli käynyt kysymässä muilta kelmeiltä, kuinka Jamesille oli käynyt.
He olivat vastanneet, että James oli muuten kunnossa, mutta hän oli menettänyt paljon verta, ja matami Pomfrey oli nukuttanut hänet. Lily oli uutisen kuullessaan piristynyt hieman, mutta hän oli silti täysin maassa, ja väitti Lucylle vähän väliä, että oli hänen syynsä, että Kalkaros oli kironnut Jamesin.
 "Lily, minä sanon tämän nyt viimeisen kerran", Lucy aloitti jämäkästi. "Ei ole sinun, eikä kenenkään muunkaan syy, että Kalkaros kirosi Jamesin!"
Lily katsoi häntä itkuiset silmät epäluuloisina. "Niin varmaan…"hän mutisi, ja nojasi päänsä takaisin seinään.
Hän kuuli, kuinka Lucy huokaisi kyllästyneenä.
Kului minuutti, ja toinen. Lily istui silmät kiinni, pää seinään nojaten, peitto puoliksi päällään, ja hiukset sotkuisina. Hänen kaavun hihansa oli edelleen Jamesin veressä, mutta häntä ei jaksanut kiinnostaa moinen sivuseikka.
 "Lily?" Lucy aloitti taas.
 "Mm?"
 "Puhuitko sinä silloin huispauskentällä totta?" Lucy kysyi heikosti.
Lily avasi silmänsä.
 "Milloin?" hän kysyi ihmeissään.
Lucy näytti vaivaantuneelta.
 "Silloin, kun sinä sanoit, Jamesille, että häneen ihastuminen oli virhe", Lucy selitti. "Oletko sinä todellakin ihastunut Jamesiin? James Potteriin?" tyttö kysyi ihmeissään.
Lily hymyili heikosti. "Joo… Kyllä minä olen", hän vastasi. Lucyn kasvoille kohosi onnellinen hymy.
 "Mutta sehän on… on hienoa!" Lucy sanoi iloisena. Lily katsoi häntä oudoksuen.
 "On vai?" hän kysyi.
Lucy nyökkäsi. "On se!" Lily katsoi ystäväänsä pieni hymyn kare huulillaan.
 "Minä luulin, että sinä olisit aivan kauhuissasi!" Lily sanoi.
Lucy naurahti. "Miksi?"
Lily ei vastannut. Nyt hän oli viimein sanonut sen ääneen, eikä voinut enää muuta kuin tyytyä kohtaloonsa.
Lily kääntyi katsomaan ulos makuusalin ikkunasta, josta näkyi hieman huispaussalkoa.
Lily hymyili ilkikurisesti mielessään, kun ajatteli sitä, että Kalkaros varamaankin makasi yhä tajuttomana huispauskentän nurkassa.
Kalkaroksen ajatteleminen ei ollut koskaan saanut Lilyyn niin paljon vihan tunnetta.
 "Lily?"
Lily kääntyi hätkähtäen Lucyyn päin.
 "Missä sinä oikein olit?" Lucy kysyi vinosti hymyillen.
 "Tässähän minä!" Lily sanoi poissaolevasti.

Sirius istui tyhjän palttina Rohkelikkojen oleskeluhuoneen punaisella sohvalla.
Kalkaros oli tehnyt pahan virheen. Virheen, josta hän saisi maksaa, ja kunnolla. Sirius halusi kostaa. Kostaa niin kovin, että sen jälkeen Kalkaros katuisi syntymäänsä.
Oleskeluhuoneessa oli hiljaisempaa, kuin pitkiin aikoihin. McGarmiwa oli käynyt reilut puoli tuntia sitten kertomassa, että James ei kuolisi, mutta ei myöskään tiedetty, jäisikö hänelle pysyviä vammoja.
Sirius oli enemmän kuin helpottunut uutisesta, mutta ei hän silti ollut tyytyväinen, ennen kuin olisi nähnyt Jamesin, ja kuullut tämän puhuvan.
Remus ja Peter olivat menneet kysymään matami Pomfreylta, milloin Jamesia pääsisi katsomaan.
He olivat sanoneet, että Sirius oli liian järkyttynyt lähtemään heidän mukaansa.
Siriuksen itsensä mielestä se oli naurettavaa. Kieltämättä hän oli järkyttynyt, mutta ei se häntä silti estänyt lähtemästä kävelemään.
Sirius naurahti jurosti, ja sai lähellä olevat ykkösluokkalaiset hätkähtämään.
 Ja minähän menen, vaikka itse taikaministeri tulisi kieltämään! Sirius ajatteli päättäväisesti, ja nousi sohvalta.
Hän käveli oleskeluhuoneen poikki, ja riuhtaisi muotokuva-aukon auki.
Juuri kun hän oli astumassa ulos käytävälle, hän kuuli, kuinka joku kutsui häntä hänen lempinimellään.
 "Anturajalka!" Sirius kääntyi äänen suuntaan, ja näki, kuinka Remus ja Peter tulivat häntä kohti.
 "Äh…"Sirius valitti, mutta astui kuitenkin pois tukkimasta muotokuva-aukkoa.
Peterin ja Remuksen kasvoilla oli ilon ja pettymyksen sekaiset ilmeet.
 "No, mitä te saitte selville?" Sirius tivasi. Remus ja Peter vilkaisivat toisiinsa.
 "Hyvät vai huonot uutiset ensin?" Peter kysyi. Sirius katsoi heitä tuhraantuneena.
 "Hyvät", hän vastasi arasti. Remus nyökkäsi.
 "Hyvä on", hän sanoi, mutta ei jatkanut aiheesta enempää. "Mennään oleskeluhuoneeseen", hän sanoi. Sirius katsoi häntä pelästyneenä. Eikö hyviä uutisia ollut? Joka tapauksessa Sirius kääntyi, ja sai vastaansa Lihavaa Leidiä esittävän kuvakudoksen.
 "Salasana!" Leidi tiukkasi. Sirius katsoi naista epäuskoisena.
 "Juurihan minä tulin sieltä! Miksi minun nyt pitää sanoa joku hemmetin salasana?" Sirius huudahti. Remus ja Peter katsoivat toisiinsa kyllästyneinä.
 "Säännöt on säännöt!"
 "Minä en piittaa säännöistä!" Sirius pamautti. Leidi hätkähti kehyksissään. Hän katsoi Siriusta silmät viiruina.
 "Jos ei tule salasanaa, ei pääse sisään!" nainen sanoi tiukasti.
Remus huokaisi. Hän tyrkkäsi Siriuksen pois tieltään.
 "Hei!" Sirius huudahti närkästyneenä.
 "Älä marmata!" Remus ärähti. "Lohikäärmeensydänjuuri." viimeisen sanan hän omisti Lihavalle Leidille.
 "Sepä se!" Leidi vastasi, ja päästi kolmikon sisään.

 "No niin. Ne hyvät uutiset, kiitos", Sirius pyysi malttamattomana. Remus istui sohvalle, josta Sirius oli hetki sitten lähtenyt.
 "Hyvä on", Remus sanoi. Peter vaihtoi painoa jalalta toiselle,  ja katsoi varautuneena Siriusta.
 "No, matami Pomfrey sanoi, että… että hän sai veren vuodon viimein tyrehtymään", Remus sanoi vakavana.
Siriuksen reaktio oli odotettu.
 "MITÄH!?" hän huudahti, ja sai oleskeluhuoneessa istuvien päät kääntymään itseään, ja muita kahta kelmiä kohti. Remus hyssytteli häntä. "Nyt vasta?" Sirius kysyi hiljempaa.
Remus nyökkäsi. Hän  näki, kuinka Sirius yritti pidättää kamalia kirosanoja. Tämä sulki silmänsä, ja avasi ne hyvin hitaasti.
 "Entä… entä ne huonot uutiset?" hän kysyi.
Remus oli pitkään hiljaa.
 "Pomfrey ei tiedä vasta kirousta Kalkaroksen loitsulle, ja se tuntui olevan erittäin edistynyttä pimeäntaikuutta", Remus selitti nopeasti. Sirius nyökkäsi. Sen hän oli osannut odottaakin.
 "Entä, milloin Jamesia voi mennä katsomaan?" Sirius kysyi.
 "Pomfrey ei osannut sanoa. Sitten, kun James heräisi, ja hänestä saisi tolkkua", Remus sanoi. "Me emme saaneet Pomfreylta paljon tietoa, sillä hän alkoi ajaa meitä pois jo melkein tappokirouksella uhaten."
Sirius oli pettynyt. Ainoa hyvä uutinen oli se, että James ei ilmeisesti ollut vuotanut kuiviin.
Jamesin kuva nousi oitis Siriuksen silmiin. Veren tahrima, Lily vierellään. Lilyn ajattelu sai Siriuksen mieleen tämän sanat: "Hemmetti, James! Minä tiesin, että sinuun ihastuminen oli virhe!"
 "Ei olisi uskonut", Sirius ajatteli ääneen. Remus ja Peter katsoivat Siriusta ihmeissään.
 "Anteeksi, mitä sinä sanoit?" Remus kysyi ihmeissään. Sirius katsoi häntä oudoksuen.
 "Että, ei olisi uskonut, että Lily Evans on ihastunut meidän Jamesiin!" Sirius sanoi selkeästi. Remus oli hetken hiljaa.
 "Näköjään vuosien jahtaaminen on tuottanut tulosta", hän sanoi hymyillen. Sirius nyökkäsi.
 "Siinä paha, missä mainitaan", Peter sanoi, ja osoitti tyttöjen makuusaliin vieviin portaisiin. Sirius kääntyi katsomaan Peterin osoittamaan suuntaan. Siellä, portaiden alapäässä seisoivat Lily ja Lucy. Lily näytti vallan surkealta. Hänen kaavun hiha yhä veressä, ja tämän kasvoista näki selvästi, että tämä oli itkenyt.
Lucy tavoitti Siriuksen katseen, ja sanoi jotain Lilylle.
Sanojen johdosta, Lucy lähti tulemaan kolmea Kelmiä kohti, ja Lily seurasi häntä hieman vastahakoisesti.

Lucy istuutui arastelematta Siriuksen viereen. Lily istui varovaisesti Lucyn ja Remuksen väliin.
Remus katsoi hetken mitäänsanomaton ilme kasvoillaan Siriusta ja Lucya, mutta käänsi sitten kasvonsa kohti Lilyä.
 "Pärjäätkö sinä?" hän kysyi punatukkaiselta tytöltä, joka nyökkäsi pienesti. Remus tyytyi siihen. Hän olisi halunnut kysyä, oliko tyttö puhunut totta sanoessaan, että oli ihastunut Jamesiin, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen.
 "Onko Jamesista kuulunut mitään uutta?" Lucy tiedusteli Kelmeiltä. Sirius pudisti päätän, silmissään oudon kivettynyt katse.
Lily ei ollut täysin varma, johtuiko se Jamesista, vai siitä, että Lucy oli sujauttanut kätensä pojan käteen.

Lily kuuli oman vatsansa päästävän hieman epämääräistä murinaa. Vasta nyt hän muisti että ei ollut syönyt mitään.
  "Hemmetti…"hän kirosi hiljaa. "Mitä kello on?" hän kysyi muilta.
Kaikki katsoivat Lilyä ihmeissään.
 "Olisikohan ehkä  vähän yli kuusi…"Lucy arvasi.
 "Hyvä!" Lily huudahti. "Minun on aivan pakko mennä syömään…"hän sanoi, ja nousi ylös. "Tuleeko joku muu?" hän kysyi.
Lucy nyökkäsi, ja nousi hänkin. "Minäkin tulen", hän sanoi, ja irrotti otteensa Siriuksen kädestä. Siriuskin nousi ylös. "Minäkään en ole vielä syönyt mitään", hän sanoi, ja katsoi Remusta ja Peteriä merkitsevästi. Myös he lupautui tulemaan mukaan.

Kun kaikki viisi kävelivät Tylypahkan käytäviä pitkin, kohti Suurta salia, Remuksen mielessä surrasi asioita, ja kysymyksiä, joihin hän ei varmaan koskaan saisi vastausta.
Oliko Lily päättänyt lähteä syömään vain siksi, että hän, ja he kaikki saisivat jotain muuta ajateltavaa, kuin James, ja tämän terveydentila.
Mistä Kalkaros oli kuullut, tai löytänyt Jamesiin käyttämänsä kirouksen?
Missä välissä Lily oli ehtinyt ihastumaan Jamesiin?
Kysymykset poukkoilivat Remuksen mielessä, ja muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi.
 "Remus, herätys!" Lucy huudahti. Remus heräsi saman tien ajatuksistaan.
 "En minä nukkunut!" hän sanoi. Lily ja Lucy katsoivat toisiinsa.
 "Et sinä kyllä hereilläkään ollut. Olit kävellä päin seinää!" Lucy sanoi virnistäen. Remus hymyili hieman, ja siirsi kurssinsa takaisin oikeaan suuntaan.

Suuressa salissa oli enää vain muutama Korpinkynsi, kolme Puuskupuhia, pari Rohkelikkoa ja kourallinen Luihuisia.
Luihuisten pöydästä kuului naurun rämäkkää, kun kolme Kelmiä astuivat tyttöjen kanssa Suureen saliin.
 "Minne teidän parempi puoli on joutunut? Ei kai vain olisi sairaalasiivessä nuolemassa haavojaan?" joku huusi Luihuisten pöydästä.
Lily katsoi varuillaan Siriukseen, Peteriin, ja Remukseen, jotka – ihme kyllä – eivät reagoineet mitenkään, vaan istuivat hiljaisina Rohkelikko pöytään, eivätkä sanoneet mitään.
Lily istui Kelmejä vastapäätä, Lucyn viereen.
Siriuksen ottaessa ruokaa lautaselleen, Lily avasi jonkun jättämän  Päivän Profeetan. Heti etusivulla oli suuri otsikko "JOUKKOMURHAT YLEISTYNEET", jonka alla oli kuva pääkallosta, jonka suusta kiemurteli käärme. Lilyn mieliala, joka oli kohonnut hiukkasen verran, laski saman tien.
Hän avasi lehden, ja selasi sen hitaasti läpi, lukien pieniä pätkiä sieltä täältä.
 "Onko siellä mitään mielenkiintoista?" Lucy kysyi, rikkoen hiljaisuuden heidän väliltään.
Lily pudisti päätään, ja sulki lehden. Hän katsoi etusivulla olevaa kuvaa. Pääkallon alla oli mustanpuhuvia hahmoja, huput pääsään, taikasauvat ojossa. Lily katsoi kuvaa hetken aikaa, ja näytti sitä sitten muille.
 "Keitä nuo henkilöt ovat?" hän kysyi. Sirius nosti katseensa murekkeestaan, ja katsoi kuvaa. Sitten hän laski katseensa takasin ruokaansa.
 "Ne ovat Kuolonsyöjiä", hän sanoi synkkänä. Lily katsoi poikaa otsa rypyssä.
 "Kuolonsyöjiä?" hän kysyi ihmeissään. Termi kuulosti tutulta, mutta hän ei saanut päähänsä, keitä, tai mitä kuolonsyöjät olivat.
  "Voldemortin kannattajia", Remus sanoi. Lily katsoi kuvaa vielä.
 "Ja… onko tuo hänen merkkinsä?" Lily kysyi varovasti, ja osoitti pääkalloa. Muut nyökkäsivät.
Oli pitkään hiljaista, kunnes Lily taas avasi suunsa.
 "Mutta, eikö kuolonsyöjiä vangita?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi.
 "Sitähän varten aurorit ovat", hän sanoi. Lily vajosi mietteisiin. Jos Voldemort murhasi ihmisiä tuolla tavalla, miksi asialle ei tehty mitään. Eivätkö aurorit pysty hallitsemaan Voldemortia yhtään?
Lilyn ajatukset keskeytyivät, kun professori McGarmiwan iloinen ääni kuului
 "Hyviä uutisia!" McGarmiwa anoi, kun tämä oli tullut Kelmien, ja kahden tytön luo.
 "Onko kaikki kokeet peruutettu?" Sirius kysyi typeränä. McGarmiwa katsoi Siriusta ihmeissään.
 "Mistä sinä niin päättelit?" hän kysyi. Sirius kohautti hartioitaan.
 "Mikä muu voisi olla hyvä uutinen?" hän kysyi. McGarmiwa puhkesi hänelle sopimattomaan hymyyn.
 "James on herännyt, ja voitte mennä katsomaan häntä", McGarmiwa sanoi.
Lily ei uskonut korviaan. Hänen edessään Sirius puhkesi onnelliseen hymyyn.
 "Hienoa!" hän hihkaisi. "Saammeko me mennä heti?" Sirius kysyi. McGarmiwa nyökkäsi.
Sirius nousi nopeasti ylös, ja veti Remuksen mukanaan.
 "Ala tulla Peter!" Sirius huudahti Peterille, joka yritti kauhoa ruokaa suuhunsa sellaisella nopeudella, että puolet jäivät matkan varrelle.

James heräsi kamalaan kipuun.
 "Voi hemmetti…"hän mutisi silmät kiinni. Kun hän avasi ne, hän näki vain sumeaa valkoisen ja harmaan sekoitusta. Joku oli ottanut hänen lasinsa pois, hän tajusi.
 Missä ihmeessä minä olen? James mietti itsekseen, ja nousi vaivalloisesti kyynärpäidensä varaan.
Kuin käskystä, hän kuuli jo tutuksi tulleen naisen äänen.
 "Hienoa, olet hereillä!" matami Pomfrey huudahti. James voihkaisi mielessään. Hän oli Sairaalasiivessä. Mutta miksi?
 "Saanko minä lasini?" James kysyi matamilta.
 "Tietenkin, tietenkin!" Pomfrey hössötti, ja painoi lasit Jamesin nenälle. '
 "Kiitos", James mutisi. Pomfrey katosi jonnekin verhon taakse, ja  palasi pian mukanaan pikari, joka savusi pahaenteisesti. '
 "Mitä tuossa on?" James kysyi hätääntyneenä. Matami ei vastannut, vaan työnsi pikarin Jamesin käteen.
 "Sinä juot sen sillä aikaa, kun minä ilmoitan Minervalle, että sinä olet herännyt", Pomfrey sanoi, ja pyyhälsi matkoihinsa.
James katsoi pikaria inhoten. Se savusi paksua harmaansinistä savua, ja haisi pistävälle. James kohotti pikarin varovaisesti huulilleen, ja kaatoi savuavaa lientä suuhunsa.
James nielaisi nopeasti, mutta kakoi silti. Liemi oli kamalan, vanhan sukan makuista, ja siitä jäi pistävä jälkimaku.
James kaatoi loputkin liemestä suuhunsa, ja yritti olla oksentamatta.
Matami Pomfrey tuli takaisin, ja katsoi Jamesia.
 "Joitko sinä sen?" hän kysyi, kuin olisi pelännyt, että James olisi kaatanut liemen läheisen viherkasvin juureen.
 "Join", James sanoi matalalla äänellä. Pomfrey nappasi pikarin Jamesin kädestä.
 "Hyvä. Sen pitäisi vaikuttaa muutaman tunnin sisällä", hän sanoi. James katsoi Pomfreyn kädessä olevaa pikaria.
 "Miksi ihmeessä minä olen täällä?" hän kysyi. Pomfrey, joka oli juuri kääntynyt lähteäkseen, kääntyi takaisin Jamesiin päin.
 "Sinuun iski joku kirous, joka oli vuodattaa sinut kuiviin. Tuo rohto auttoi elimistöäsi muodostamaan nopeammin verta", Pomfrey selitti nopeasti, ja kääntyi kannoillaan.

James ei ollut varma, kauanko oli maannut siinä sängyllä, kun Sairaala siiven ovi avautui, ja sisään astui neljä henkilöä.
James nousi kyynärpäidensä varaan, jotta näkisi, ketkä olivat tulleet. Häntä kohti kävelivät professori McGarmiwa, Sirius, Remus ja Peter.
James oli enemmän kuin iloinen nähdessään ystävänsä.
 "Hei, Sarvihaara!" Sirius tervehti Jamesia, kun nelikko oli päässyt Jamesin sängyn viereen.
 "Hei…" James vastasi. McGarmiwa katosi Jamesia tarkkaavaisesti.
 "Oletko sinä kunnossa?" professori kysyi Jamesilta, joka kohautti hartioitaan. Mistä hän voisi tietää, onko hän kunnossa kun ei edes kunnolla tiennyt, miksi oli siellä.
 "No, minä menen suunnittelemaan ensiluokkalaisien tuntia", McGarmiwa sanoi poissaolevasti, ja harppoi ulos ovista. James jäi katsomaan McGarmiwan perään.
 "Jäikö sinulle pahat arvet?" Remus kysyi Jamesilta, joka katsoi ystäväänsä ihmeissään.
 "Arvet? Mitkä arvet?" hän kysyi. Ei hänelle oltu kerrottu mistään haavoista, sen enempää kuin arvistakaan.
Sirius ja Remus katsoivat toisiaan, ja alkoivat selittää Jamesille Kalkaroksen kirouksesta, ja sen seurauksista. Kun he olivat päässeet kertomuksen loppuun, Jamesin sisällä myllersi.
 "Kalkaros saa katua sitä. "hän mutisi. Sirius nyökkäili.
 "Minä olen jo keksinyt tavan, jolla kostamme Ruikulille!" Sirius sanoi innoissaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt  selittää suunnitelmaansa, kun Sairaala siiven ovet avautuivat, ja ujonnäköinen Lily astui sisään.

James katsoi ihmeissään Lilyä, joka käveli hieman vastahakoisesti heitä kohti. Peter oli ensimmäinen, joka näytti siltä, että olisi valmis lähtemään. Pian Sirius ja Remuskin näyttivät siltä, että he haluaisivat olla missä tahansa muualla kuin siellä, missä olivat.
 "Me… me taidamme tästä lähteä", Sirius ilmoitti, ja nousi tuolilta, jossa oli istunut. Kolmikko sanoi Jamesille heipat, ja lähtivät vähin äänin Sairaala siivestä, jättäen Lilyn ja Jamesin kahdestaan.
 "Hei James", Lily tervehti Jamesia hiljaa, ja istui tuoliin, josta Sirius oli hetki sitten noussut.
James ihmetteli sitä, miksi Lily oli ylipäätänsäkin tullut sinne, ja miksi tyttö oli niin hiljainen.
James yritti muistella tilannetta, ennen kuin Kalkaros oli kironnut hänet, ja hänen mieleensä muistui nahistelu Lilyn kanssa, ja…
Jamesista tuntui, kuin joku olisi iskenyt häntä nyrkillä vatsaan.
Hän katsoi Lilyä epävarmana. Lily katsoi jonnekin alas,  ja vältteli Jamesin silmiä.
 "Lily…?"James kysyi.
Lily nosti katseensa Jamesin silmiin. "Niin?" hän kysyi. James yritti muodostaa mielessään järkevää lausetta, mutta ei saanut aikaiseksi mitään, joka kuulostaisi hienovaraiselta.
  "Lily, kuule? Puhuitko sinä silloin huispauskentällä totta?" James kysyi.
Jamesin yllätykseksi, Lily naurahti.
 "Lucykin kysyi tuota aivan samaa", Lily sanoi. James katsoi Lilyä ihmeissään.
 "Mutta… Oliko se totta?" James kysyi.
Lily katsoi pitkään Jamesia tämän ruskeisiin silmiin, ja huokaisi.
 "Kyllä se oli", hän viimein sanoi.
Jamesin sisällä alkoi myllertää joku, ja hänen sydämensä tiheytti tahtiaan.
 "Eli… eli sinä siis olet", James piti pienen tauon, jonka aikana hän yritti saada ajatuksensa selviämään. "Olet ihastunut minuun?" James jatkoi viimein, ja kirosi itseään huonoista sana valinnoista.
Lily nyökkäsi mykkänä. James ei tiennyt miten päin olisi ollut.
Lily ja James olivat kumpainenkin pitkän aikaa hiljaa, kumpikin omissa ajatusmaailmoissaan.
Viimein Lily nousi tuoliltaan.
 "Minun pitää varmaankin mennä", hän sanoi. "Lucy odottaa minua jo."
James nyökkäsi. "Joo, ehkä", hän vastasi.
Seuraavaksi Jamesin ajatukset menivät täysin sekaisin, sillä Lily oli kumartunut suutelemaan häntä.
Heidän huulensa hipaisivat toisiaan, jonka jälkeen Lily nousi, ja kääntyi lähteäkseen.

Osa 5: Tyttöjä, poikia, ja tunteita niiden välillä