Osa 11 – Salapoliisi Anturajalka

 "Lily, selitä nyt vielä kerran", Lucy pyysi Lilyltä, joka itki edelleen sängyllään. "James on siis lukenut sinun kirjeitäsi ja saanut selville, että sinä käyt kirjeenvaihtoa Michael Chamberlainin kanssa. Ja nyt sinä ja James olette riidoissa ja –"

 "Minä en halua nähdä Potteria enää ikinä", Lily sanoi punaisen hiusverhon takaa.

 "Niin, et tietenkään", Lucy sanoi, "mutta saanko kysyä yhtä asiaa?"

 "Siitä vain", Lily vastasi pyyhkien kyyneleitä hihaansa.

 "Miksi sinä ylipäätänsäkin käyt kirjeenvaihtoa Michael Chamberlainin kanssa?"

Lily purskahti uudestaan itkuun.

 "Hän – hän on mi – minun ystäväni. I – ihan kuin sinäkin", Lily nyyhkytti. Hän hautasi kasvonsa tyynyyn ja itki siihen.

Lucy istui omalla sängyllään katsoen Lilyä ihmetellen.

 "Miksi sinä et ole koskaan kertonut mitään?" hän kysyi.

 "Et ole ky – kysynyt", Lily vastasi itkun lomasta.

 "Joo, en ole. Kun en ole ennen tiennyt kysyä!" Lucy sanoi.

 "Minä vihaan James Potteria", Lily sanoi heikosti tyynylleen.

 

James ei ollut edes huomannut, että Remus ja Sirius kiipesivät muotokuva-aukosta sisään, kiroten samalla Pomfreyn hitautta tarkistaa Siriuksen kuntoa.

 "Sarvihaara, hei", Sirius sanoi kun he tulivat Jamesin luo, "hymyä, veliseni! Voitit juuri ensimmäisen huispausmatsisi tänä vuonna!" hän muistutti istuen Jamesin viereen sohvalle.  "Ei tuollainen ilme sovi tähän tilanteeseen lainkaan!"

Remus, joka oli Siriusta huomattavasti tarkkanäköisempi ihmisten suhteen, hän näki, että joku oli vialla.

 "James, - tuota – missä Lily on?" Remus kysyi varovaisesti. James sulki tuskastuneena silmänsä.

 "Ei mitään hajua", hän sanoi ja avasi silmänsä, "mutta eipä oikein kiinnostakaan. Evans on ehkä kirjoittamassa rakkauskirjeitä Chamberlainille", hän sanoi katkerana. Kun James oli kutsunut Lilyä pelkällä sukunimellä, jopa Siriuksen kestohymy hyytyi.

 "Lily on mitä?" Remus kysyi hämmentyneenä.

 "Kirjoittamassa rakkauskirjeitä Chamberlainille", James toisti.

 "Sinäkö tarkoitat Michael Chamberlainia? Korpinkynttä, meitä pari vuotta vanhempaa, vaaleaa, melko komeaa…" Sirius luetteli.

 "Missä vaiheessa sinä olet alkanut pitää miehiä komeina?" Remus kysyi huvittuneena.

 "Olen aina pitänyt", Sirius sanoi muina miehinä. "Olet sinäkin komea", hän lisäsi ja väläytti Remukselle koko hammasrivistön paljastavan hymyn.

 "Ai…" Remus mutisi hämillään.

 "Niin, peurapoju, tarkoitatko sinä Michael Chamberlainia?" Sirius kysyi.

 "Hirvi", James oikaisi, "ei peura. Mutta joo, tarkoitan", hän sanoi yrittäen olla huomaamatta Siriuksen ja Remuksen sanailua.

 "Michael on homo", Sirius paukautti.

 "On vai?" James kysyi järkyttyneenä.

 "Joo… Hän yritti iskeä minut vaikka kuinka monesti hänen viimeisenä vuotenaan", Sirius selitti.

 "Ei hitto!" James parkaisi painaen päänsä käsiinsä. "Evans sanoi, että Chamberlain on ihastunut sinuun", hän mutisi. "Minä luulin, että hän sanoi sen vain – ihan sama."

 "Hän sanoi niin vain mitä?" Sirius kysyi.

 "Ei mitään", James kiirehti sanomaan.

 "James, minusta tuntuu, että sinulla on jotain kerrottavaa", Remus sanoi. "Mennään vaikka – vaikka keittiöön niin saat kertoa kaikki."

 "Ja siellä saa kahvia!" Sirius lisäsi.

 "Minä haluan kyllä kaikkea  muuta, vaikka tuliviskiä", James mutisi. "Tonttuviinikin käy."

 "Kelpaisi minullekin!" Sirius sanoi heti.

 "Sirius ei minun seurassani enää juo muuta kuin kurpitsamehua ja ehkä kahvia", Remus sanoi heti. "Ja kahvi sumentaa Jamesin aivot paremmin kuin alkoholi", hän jatkoi, "voisimme saada edes jotain selville."

 "Juuri siksi minä haluankin alkoholia, enkä kahvia", James sanoi hiljaa.

 "Äh, älä valita hirvenpuolikas", Sirius sanoi nousten punaiselta sohvalta. "Mennään moikkaamaan muutamaa kivaa kotitonttua, ne eivät sinua!" Sirius sanoi ja repi Jamesia ylös sohvalta.

 

 "Ottavatko herrat siirappitorttua? Kahvia? Kurpitsamehua? Vähän leivoksia?" kyseli pieni kotitonttutyttö, joka tapitti Jamesia suurilla ruskeilla silmillään joita kehystivät pitkät ripset. Se oli pukeutunut pyyheliinaan jota koristi Tylypahkan vaakuna.

 "Joo, jos toisit meille ison pannullisen kahvia", Remus sanoi kotitontulle joka kumarsi syvään.

 "Kuten herra haluaa", tonttu sanoi Remukselle. "Entä haluaako komeat herrat jotain muuta?" se kysyi kimeällä äänellä.

 "Ei tarvitse", Remus sanoi kun Sirius oli avaamassa suutaan. "Kahvi riittää hyvin."

Tonttu kumarsi taas. "Dirja tuo herroille kahvia", se lupasi, kääntyi kannoillaan ja kiirehti hakemaan kahvipannua. 

Kolme kelmiä etsi itselleen istumapaikan aivan keittiön perältä, läheltä sitä ovea, jonka takana kotitontut säilyttivät siivoustarvikkeita.

 "Oo, katsokaa!" Sirius sanoi kun he tulivat oven viereen. "Kotitonttujen luutakomero!" Remus katsoi Siriusta tuskastuneena.

 "Sirius, jos nyt edes kerran pysyisit asiassa, niin tekisitkö sen nyt?" Remus kysyi.

 "Jaa, minkä?" Sirius kysyi tutkien pientä ovea.

 "Merlin, Sirius. Tultiinko me tänne tutkimaan keittiön siivouskomeroita?"

"Ei, mutta voin kyllä tehdä taustatutkimusta, jos haluat", Sirius ilmoitti. Remus oli sanomassa Siriukselle jotain, mutta kotitonttu, joka oli sanonut nimekseen Dirja, talsi heitä kohti kantaen aivan liian suurta tarjotinta, jonka painosta tonttu horjui vaarallisen näköisenä. Tarjottimella seisoi suuri ja sininen kahvipannu, sekä kolme eriväristä mukia. Tonttu antoi jokaiselle mukin käteen ja kaatoi sitten kahvia mukeihin (kuitenkin, joka kaato kerralla, yli puolet menivät mukin ohi). Kun tonttu oli saanut kunnialla työnsä loppuun, se kumarsi taas, jätti tarjottimen Jamesin jalkoihin ja kiiruhti takaisin kotitonttujen työhön.

 "No niin, James", Remus aloitti kun tonttu oli mennyt menojaan, "mistä nyt kiikastaa?"

 "Minä olen typerä", James vastasi ykskantaan, joi ison kulauksen kahvia polttaen samalla suunsa.

 "Niin, Sarvihaara, se on huomattu", Sirius sanoi.

 "Niin, mutta tiesitkö, että seura tekee kaltaisekseen", James nälväisi.

 "Äh, suu kiinni molemmat", Remus puuskahti. "Sarvihaara, millä tavoin sinä olet typerä?"

James kohautti hartioitaan.

 "Evans sanoi että olen paskiainen ja sellaista…" James sanoi samalla sävyllä, kuin olisi puhunut säästä.

 "Mutta mitä tapahtui?" Remus intti.

 "Kysy joltain joka tietää", James sanoi laskien kahvikuppinsa ja nousten ylös.

 "Minne sinä menet?" Sirius kysyi heti.

 "Jonnekin", James vastasi ja lähti samaan suuntaan, mistä he olivat tulleet.

 "Ja mitä me saatiin selville?" Sirius kysyi napaten siirappitortun palasen yhden tontun ojentamalta tarjottimelta.

 "Että James pitää meitä – tai sinua – typeränä. Ja että sinä pidät minua komeana", Remus sanoi ja nousi hänkin lähteäkseen. Sirius pyöritti silmiään.

 "Kulta, katsoisit joskus peiliin", hän sanoi, "silloin et voisi väittää minulle vastaan". Sirius hörppäsi kahvinsa loppuun ja nousi ylös, että ehti Remuksen perään. "Sitä paitsi", hän jatkoi iskien silmää, "arvet ovat seksikkäitä."

 

James päätti heti oleskeluhuoneeseen tullessaan, ettei jäisi sinne. Hän raivasi tiensä oleskeluhuoneen läpi aina poikienmakuusaliin vieviin portaisiin asti. Hän juoksi portaat ylös, sillä ei jaksanut ihmisiä nyt. Hän avasi oven (jossa luki suurilla kirjaimilla Kelmit) ja astui tyhjään makuusaliin. Tai jonka hän luuli tyhjäksi.

Peter istui sängyllään kirjoittaen jotain pergamentille. Kun Peter näki Jamesin, hän työnsi sulkakynänsä ja pergamenttinsa tyynynsä alle.

 "Hei, Peter", James tervehti vaisusti istuen sängylleen.

 "Hei, James", Peter vastasi iloisesti. James huomasi, että Peter, joka oli tavallisestikin melko hyvällä tuulella, ei pystynyt näköjään pitää suutaan lainkaan peruslukemilla, vaan suuri, onnellinen hymy valaisi pojan pyöreitä kasvoja.

 "Olitko katsomassa matsia?" James kysyi, sillä hän oli huomannut, ettei ollut nähnyt Peteriä koko aamuna. Eikä eilenkään…

 "Joo, olin", Peter sanoi poissaolevasti. "Hieno peli oli."

 "Hmm… No jaa. Näitkö kun Sirius tipahti?" James kysyi parempien ajatusten puutteessa.

 "Joo, näin", Peter vastasi. "Missä Sirius ja Remus muuten ovat?" hän kysyi äkkiä.

 "Keittiössä", James vastasi. "Merlin tietää, mitä tekemässä", hän jatkoi.

 "Mitä tarkoitat?" Peter kysyi. Hänen äänensä oli saanut kiinnostuneen sävyn.

 "No siis, ei varmasti mene kauankaan, kun Sirius jo tunnustaa ääretöntä rakastumistaan Remukseen", James sanoi muina miehinä. Peter naurahti sängyllään.

 "Oletko ihan varma?" Peter kysyi.

 "Olen, olen!" James vastasi. Hän huomasi, kuinka hänen pahatuulensa alkoi hiipua pikkuhiljaa.

 "Miten vain sanot", Peter sanoi nousten sängyltään. Hän kaivoi pergamenttinsa tyyny alta. "Pitää käydä pöllötornissa", hän sanoi ja virnisti pahoillaan.

 "Joo, okei", James sanoi. Nyt hän ei tiennyt, oliko pahoillaan vai hyvillään, kun hänet jätettiin yksin.

 "Au revoir", Peter sanoi ja sulki oven perässään.

 "Au revoir", James sanoi ovelle. Hän oli jo hetken ehtinyt luulla, että olisi iloisempi, mutta joutui pettymään. Paskat, hän mitään iloisempi oli, hän ajatteli.

 

 "Remus, minä en tajua!" Sirius sanoi äkkiä, kun hän ja Remus kävelivät keittiöstä takaisin kohti Rohkelikkotornia.

 "Mitä sinä et ymmärrä?" Remus kysyi.

 "Sitä, että me ollaan nykyään ihan outoja! Peter on kadoksissa 24 tuntia vuorokaudesta, James on ihan outo ja sinäkin olet tuollainen –" Sirius lopetti lauseensa kuitenkin kesken, eikä jatkanut siitä.

 "Minä olen mitä?" Remus kysyi ihmeissään.

 "Et mitään…" Sirius sanoi hieman hämillään. "Joka tapauksessa, meidän täytyy selvittää tämä!" hän sanoi nopeasti.

 "Mikä?" Remus kysyi selvästi ymmällään.

 "Peterin ja Jamesin ongelmat – tai siis meille ongelmat. Kumpikaan ei kerro meille mitään!" Sirius sanoi. Remus virnisti Siriukselle.

 "Eli salapoliisi Anturajalka on taas kehissä?" hän kysyi. Sirius nyökkäsi.

 "Pakko. Ja apulaissalapoliisi herra Kuutamo on myös, niinhän?" Sirius kysyi hymyilen vastustamattomasti.

 "Katsotaan nyt…" Remus sanoi naureskellen.

 "Hei, täytyyhän apulaissalapoliisi herra Kuutamonkin olla mukana!" Sirius huudahti.

 "Sirius, nuo ovat vanhoja juttuja. Me oltiin silloin kolmannella, jos et muista!" Remus muistutti. Sirius risti käsivarret rinnalleen.

 "Mutta ei muuten nämä asiat selviä!" hän huudahti.

 "Selviää. Kaikki selviää ajallaan", Remus sanoi viisaasti.

 "Äh, Remus-kiltti, ole apulaissalapoliisi herra Kuutamo!" Sirius pyysi.

 "En taida", Remus vastasi.

 "Taidatpa. Näen sen silmistäsi! Sinä rakastat minua niin paljon, että sinun on pakko suostua!" Sirius sanoi tuijottaen Remusta silmiin. Remus katsoi takaisin kulmat koholla.

 "Rakastanko?"

 "Joo, joo. Äläkä väitä vastaan, minä kyllä tiedän nämä jutut", Sirius sanoi omahyväisesti.

 "Kuule, ei  millään pahalla, mutta minä en taida kuitenkaan rakastaa sinua", Remus sanoi ja astui muutaman askeleen kauemmas Siriuksesta.

 "Juupas!" Sirius parahti. "Sitten jos sinä et, niin ei kukaan", hän sanoi dramaattisesti.

 "Voi pientä Anturajalka-parkaa. Muuten vain kaikki ovat valmiita nuoleskelemaan kanssasi", Remus sanoi pyöritellen silmiään.

 "Sinäkin?" Sirius kysyi innoissaan.

 "En", Remus sanoi julmasti virnistäen.

 "Julmistus!" Sirius puuskahti.

 "Mikä?"

 "Julmistus. Julma ihminen joka ei voi rakastaa 'pientä Anturajalka-parkaa'", Sirius sanoi ja parkaisi dramaattisesti. "Rakastaisit ihan pikkuisen edes!"

 "Mitä sinä oikein ajat takaa?" Remus kysyi huvittuneena. "Ensinnäkin, sinä olet poika", hän sanoi, "se olisi hieman… outoa, jos minä rakastaisin sinua."

 "Remus-kulta, se olisi aivan luonnollinen asia!" Sirius sanoi.

 "Niin varmaan…" Remus mutisi. "Jos nyt vaan mentäisiin sinne oleskeluhuoneeseen."

 "Miksi?" Sirius kysyi ihmeissään. "Ei meitä siellä kukaan odota."

 "Paitsi koulukirjat", Remus muistutti, kiersi Siriuksen taakse ja tökki tämän liikkeelle. "Kohta James alkaa taas hätistellä sinua huispaamaan ja silloin läksyt jäävät aina viimeiseksi."

 "Sinusta tulisi hyvä opettaja", Sirius mietti ääneen. Remus naurahti.

 "Unissasi", hän sanoi. "Lohikäärmeen sydänjuuri", hän jatkoi Lihavalle leidille joka päästi heidät sisään. 

 "Ei mutta, oikeasti, sinun täytyy olla apulaissalapoliisi herra Kuutamo!" Sirius sanoi kiivetessään sisään oleskeluhuoneeseen.

 "Sirius, en minä halua olla. Ne on ikivanhoja juttuja!" Remus parkaisi.

 "Mitä väliä sillä on? Mekin ollaan ikivanhoja!" Sirius sanoi.

 "Nimenomaan!" Remus sanoi. "Me ollaan jo hei 17 vuotta. Ei me enää voida leikkiä salapoliisi Anturajalkaa ja apulaissalapoliisi herra Kuutamoa!"

 "Miksei?" Sirius kysyi ihmeissään. "Se kehittää luustoa ja hyvää oloa…" Sirius yritti.

 "Niin varmaan. Ja minä olen korviani myöten rakastunut McGarmiwaan."

 "Oletko?"

 "EN!"

 "Ai…" Sirius huokaisi. "Hyvä on, minä toimin sitten yksin… Ei sitä kyllä tiedä, mitä kaikkea typerää saatan keksiä…"

Remus mulkoili Siriusta.

 "Hyvä on, hyvä on. Minä suostun. Sait taas tahtosi läpi!" Remus puuskahti.

 "Ha haa! Koska sinä rakastat minua niin paljon, niin sinun oli pakko!"

Remus pyöritti silmiään ja työnsi läksykirjat Siriuksen käsiin.

 "Mitä salapoliisi Anturajalka sitten haluaa selvittää?" Remus kysyi avaten suuren kirjan eteensä.

 "No sen, minne Matohäntä katoilee ja miksi Sarvihaara sanoo Lilya taas Evansiksi", Sirius sanoi ja työnsi läksynsä lattialle.

 "Matohäntä käy kuulemma pöllötornissa", Remus muistutti.

 "Muuta miksi?!" Sirius parahti. "Mitä ihmettä Matohäntä tekee pöllötornissa?"

 "Lähettää kirjeitä?" Remus ehdotti.

 "Kenelle?"

 "Vanhemmilleen?"

 "Joka päivä?!"

 "Ehkä…" Remus sanoi kadoten kirjansa taakse.

 "Hei, aiotko sinä auttaa minua vai et?" Sirius parkaisi.

 "Aion, aion! Mutta mene vaikka haastattelemaan Matohäntää ja Sarvihaaraa", Remus ehdotti. Sirius risti käsivarret rinnalleen.

 "En minä halua mennä yksin", hän sanoi.

 "No, minä teen ainakin läksyjä nyt", Remus sanoi vastaan.

 "Tuletko sinä sitten?" Sirius pyysi.

Remus naurahti. "Sinä olet kuin viisivuotias."

Sirius tuhahti loukkaantuneena. "Kiitos, minäkin sinua."

 

*

 

James valvoi pitkälle yöhön. Hän ei tiennyt enää yhtään, mitä Lily hänestä ajatteli. Pitikö vai vihasiko? Vai oliko koskaan pitänytkään? Nyt James tiesi, miltä kaikista tytöistä, joiden kanssa Sirius oli muutaman päivän vehdannut ja sitten jättänyt, oli mahtanut tuntua. Hän käänsi kylkeä. Vähän aikaa hän oli tuntenut olevansa onnellisempi kuin koskaan, ja sitten, yhdessä nopeassa kymmenminuuttisessa kaikki oli mennyt pieleen. Miksi hän oli edes ottanut Chamberlainin puheeksi? Jos hän olisi vain pitänyt suunsa kiinni, kaikki olisi hyvin. Mutta jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, hän ei olisi koskaan saanut varmuutta asialle… Lily tosiaan kävi kirjeenvaihtoa Chamberlainin kanssa! James puristi kätensä peiton alla nyrkkiin. Ei siis ollut ihmekään, että Lily ei ollut koskaan ennen näyttänyt – ei, valehdellut – tunteitaan hänelle. Se oli varmasti joku Chamberlainin ja Lilyn yhteistuuma hänen pilkkaamisekseen.

James pystyi kuulemaan Lilyn pilkallisen naurun korvissaan ja puristi kätensä vielä kovemmin nyrkkiin.

James yritti rauhoittaa itseään, että saisi nukuttua. Hän oli määrännyt jo seuraavaksi päiväksi huispausharjoitukset ja halusi saada nukutuksi. Mutta milloin Siriuksen kuorsaaminen oli viimeksi kuulostanut noin ärsyttävältä?

 

*

 "Sarvihaara, miksi meidän pitää harjoitella huispausta näin usein?" Sirius valitti vetäessään pukukopissa punaista huispauskaapua päälleen. "Me kyllä osataan muutenkin."

 "Joo, osataan, mutta harjoitus tekee mestarin", James sanoi väsyneesti. Hän oli nukahtanut vasta aamunkoitossa ja oli nyt rättiväsynyt.

 "Me ollaan jo aivan tarpeeksi mestareita", Sirius mutisi yrittäen väistellä Natalien katseita. Hän oli jo tottunut siihen, että hän sai tytöiltä tuollaisia katseita, muttei pitänyt siitä. Vaikka toisin saattoi olettaa.

 "Äh, pidä vain suusi kiinni, Anturajalka", James sanoi. "Meidän pitää harjoitella, sillä seuraavaksi meillä on vastassa Puuskupuh, joka oli viime vuonnakin kova vastus", hän muistutti.

 "Mutta me voitettiin!" Sirius sanoi.

 "Joo, voitettiin", James sanoi haukotellen.

 "Eli miksi harjoitella?"

 "Siksi, että voitettaisiin Puuskupuh uudestaankin!" James puuskahti. Joukkueen kaikki jäsenet eivät olleet vielä tulleet paikalle. Joten hänellä oli vielä aikaa suunnitella harjoituksia…

 "Hei, Sarvihaara, kuule, mietin tässä, että miksi sinä et ole eilisestä lähtien sanonut Lilyä Evansiksi?" Sirius kysyi äkkiä.

 "Häh? Olenko?" James kysyi typerästi.

 "Olet ja varmasti hyvin tiedät sen itsekin", Sirius sanoi ottaessaan luutansa ja kävellessään Jamesin perässä aurinkoiselle kentälle. Vesisade oli kuin taikaiskusta loppunut siihen pisteeseen, kun peli Luihuisten kanssa oli pelattu…

 "Niin, että miksi?"

 "Mhh…" James mutisi, muttei sanonut mitään.

 "Hei, kyllä sinä voit minulle kertoa!" Sirius sanoi. "En minä kerro kenellekään… Ehkä Kuutamolle…" hän lisäsi.

 "Ei ole mitään kerrottavaa", James sanoi kylmästi. "Evans (Sirius katsoi Jamesia mitä-minä-sanoin-katseella) sanoi tosiasioita, ja ilmeisesti me emme ole enää yhdessä. Toisaalta, ollaanko koskaan oltukaan…" James lisäsi hiljaa.

Sirius katsoi Jamesia oudoksuen.

 "Lily sanoi mitä?" hän kysyi.

 "Että minä olen 'se sama paskiainen joka olen aina ollut'", James toisti Lilyn sanat tyynesti.

 "Oikeasti?" Sirius kysyi silmät ymmyrkäisinä.

 "Oikeasti."

Sirius pudisti epäuskoisena päätään. "Kyllä Lily varmasti jo kohta leppyy", hän sanoi.

 "Enpä usko…" James mutisi.

Sirius katsoi jonnekin Jamesin olkapään yli.

 "Hyvä on, ei sitten. Kunhan et katso sitten taaksesi", hän sanoi. James katsoi kuitenkin. Ja katui heti tekoaan. Lily ja Lucy kävelivät yhdessä kohti huispauskenttää – Lucy harjoituksiin, ja Lily ystävänsä seuraksi katsomaan harjoituksia.

 "Hienoa, rakas ystäväiseni", James mutisi Siriukselle, "nyt minä en pysty keskittymään enää mihinkään."

 "Minähän sanoin, ettei sinun pidä katsoa!" Sirius sihahti. "Sitä paisti, kelmit toimivat paremmin sinkkuina", hän ilmoitti.

 "Ethän sinä ole sinkku!" James muistutti. "Minusta kun tuntuu, että Lucy on edelleen sinun nuoleskelukaverisi."

 "Onko?" Sirius kysyi ihmeissään. "Pitää sitten varmaan käydä muuttamassa asioiden laitaa", hän sanoi. "Sillä pakkohan kaikkien kelmien on olla samaan aikaan sinkkuja, koska Kuutamo – onko hän sinkku?"

 "Kysy Kuutamolta, en minä tiedä."

 "No, joka tapauksessa, Matohäntä on sinkkuakin sinkumpi", Sirius sanoi. "Että pitäähän sitten minunkin olla."

Jamesista Siriuksen selitys kuulosti pelkältä tekosyltä.

 "Ettei sinulla vain olisi uutta?" hän kysyi. Sirius hymyili arvoituksellisesti.

 "Ehkä onkin", hän sanoi. Jamesista tuntui, kuin Sirius olisi vilkaissut jonnekin katsomoon päin, mutta eihän hän voinut, sillä katsomossa istuivat vain Remus ja Peter…

 "Eli sinä ajattelit heivata Lucyn?" James kysäisi.

 "Joo, enköhän", Sirius sanoi. "Olisi varmaan parasta tehdä se nyt", hän lisäsi ja hölkkäsi Lucya ja Lilyä vastaan.

James pudisti päätään ja nousi luudalleen. Siriuksella tuntui menevän taas hieman liiankin lujaa tyttöjen kanssa, hän ajatteli kiertäessään maalisalkoja. Kaikkein vähiten hän halusi nyt nähdä Lilyä, koska hän tiesi, ettei pystyisi katsomaan tyttöä silmiin. Tai yleensäkään minnekään. Hän halusi kadottaa tytön koko näköpiiristään…

James katsoi taakseen, joko Sirius tulisi ja hämmentyi lievästi, kun näki Lucyn, joka hymyili. Vaikka Sirius oli jättänyt hänet. James ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt enää mitään.

 "Sarvihaara, sinä et näytä ihan täysjärkiseltä", sanoi Sirius, joka oli lentänyt Jamesin vierelle.

 "Kiva kuulla", James vastasi. "Miksi ihmeessä Lucy näyttää noin iloiselta?"

 "En minä tiedä. Halusikin ilmeisesti päästä minusta eroon", Sirius vastasi olkiaan kohauttaen.

 "Aha…" James vastasi. Hän ei oikein uskonut sitä… Hyvä on, James ajatteli, Lucy ja Sirius eivät olleet olleet kovin tiiviisti yhdessä viime viikon aikana, mutta ei hän ollut ajatellut, että Sirius haluaisi jättää Lucyn heti, kun siihen sai hyvän… tekosyyn.

 "No, joka tapauksessa, käyhän ilmoittamassa Lucylle ja muillekin kun tulevat, että tänään ei pidetä kuin tunnin harjoitukset", James sanoi irvistäen. "Minulla on koko viikon läksyt rästissä", hän mumisi ja lähti etsimään arkkua, jossa palloja säilytettiin.

 "Ai, ai, kapteeni", Sirius sanoi ja yritti kumartaa luudalla. James pyöritti huvittuneena päätään Siriukselle, mutta samalla hän mietti, miten oli jotenkin unohtanut, kuinka hyviä ystäviä hänellä oli. Peter, jonka kanssa keskustelu olikin ollut todella vapauttavaa, Sirius, joka… oli aina ollut samanlainen, ja tietysti Remus, jota ilman James olisi varmasti kuollut tyttöjen kanssa. Siis tytön. Lilyn. Eikä kuolema tuntunut kaukaiselta ajatukselta nytkään… James pudisti itselleen päätään mielessään. Mitä hän oikein ajatteli? Lily oli yksi tyttö miljoonien joukosta ja kun hän vain halusi, hän voisi saada lähes kenet tahansa. James laskeutui luudallaan maahan, jonkinlaisen varastokopin eteen.

Miksi hän yritti valehdella itselleen? Hän ei halunnut kuin Lilyn, mutta tietenkään, Lily ei halunnut häntä…

 

 "No niin, hienoa, hienoa. Tätä vauhtia kun jatketaan, niin Puuskupuh kaatuu jo siinä vaiheessa kun me astumme kentälle", James sanoi harjoitusten päätyttyä. "Pientä parantamisen varaa tietenkin on, mutta nyt meillä on hyvää aikaa, ennen ensilukuvuoden peliä." Joukkueen muut jäsenet mutisivat jotain ja lähtivät pukuhuoneista päin vaihtamaan pelikaapunsa takaisin tavallisiksi mustiksi koulukaavuiksi. James ja Sirius menivät yhtä matkaa, hieman muita jäljessä pukuhuoneisiin, sillä heidän piti käydä viemässä palloarkku takaisin varastoon.

James oli huomannut, että Lily ei ollut katsonut edes häneen päinkään, ei sanonut sanaakaan koko aikana edes Lucylle ja istui vain kirjaansa lukien katsomossa todella kaukana Remuksesta ja Peteristä. Oltiin siis palattu lähtöpisteeseen. Kaikki tuntui niin samalta kuin vuosia sitten. Neljänneltä ylöspäin, siitä asti, kun James oli ensimmäisen kerran pyytänyt Lilyä ulos ja tämä oli kieltäytynyt. Kuten monet muut kerrat sen jälkeen. Tuntui, kuin viime aika olisi ollut pelkkää unta tai suuri vahinko…

 "James Sarvihaara Christopher Potter", Sirius huhuili, "missä olet?"

 "Tässä", James vastasi. "Ja minusta James Christopher Sarvihaara Potter kuulosta paremmalta."

 "Peura kuin peura", Sirius mutisi.

 "Se on hirvi!" James huudahti. "Oletko sinä sitten joku – joku – kettu – tai –"

 "Koira, peurapoju, koira", Sirius sanoi. "Ei siitä pääse mihinkään. Mutta peuralla on sarvet ja neljä sorkkaa, niin on hirvelläkin, lehmällä, kauriseläimillä, poroilla…" hän luetteli laskien samalla sormillaan.

 "Joo, ja koirilla on neljä jalkaa ja häntä, niin on kissoilla, susilla – "

 "Kuutamo on susi, en minä voi olla!"

 " – ketuilla, oravilla, hiirillä, hamstereilla – "

 "Onko hamstereilla häntä?" Sirius kysyi.

 "En minä edes tiedä onko niillä neljä jalkaa", James sanoi.

 "Kuutamo kyllä tietää", Sirius sanoi, ja ennen kuin James ehti estämään, Sirius jo karjui Remukselle.

 "Kuutamo, onko hamstereilla häntä ja neljä jalkaa?!" hän huusi. Remus katsoi Siriusta kuin tärähtänyttä.

 "Mitä ihmettä sinä selität?" hän huusi takaisin. Sirius ei vastannut, näytti vain kädellään, että Remuksen ja Peterin pitäisi tulla alas.

Samaan aikaan, Siriuksen ja Jamesin takana avautui ovi ja Lucy astui ulos pukuhuoneesta. Lily, joka oli odottanut katsomossa, lähti hyppelemään penkkien yli. Kun hän pääsi nurmelle, hän kiersi Jamesin ja Siriuksen kaukaa, edes katsomatta heihin päin. Ja kun hän tuli Lucyn lue, he lähtivät melkein puolijuoksua kohti linnaa.

 "Hienoa", James mutisi hyvin hiljaa, ettei Sirius hänen vieressään kuullut. Oltiin siis palattu vielä kauemmas ajassa taaksepäin. Oltiin toisella luokalla, kun tytöt ja pojat lähinnä pelkäsivät toisiaan…

Remus ja Peter olivat päässeet kunnialla katsomosta ja kun he olivat tarpeeksi lähellä, Sirius kysyi uudestaan.

 "Onko hamstereilla häntä ja neljä jalkaa?" Remus katsoi häntä ihmeissään.

 "Hamsterilla?" hän varmisti.

 "Niin, hamsterilla."

 "Kyllä hamsterilla on neljä jalkaa ja häntä. Miten niin?" Remus kysyi.

 "Haa! Anturajalka on sitten nykyään Hamteri-jolla-on-neljä-jalkaa-ja-häntä!" James sanoi.

 "Mielenkiintoista", Remus sanoi huvittuneena katsoen Siriusta kysyvästi.

 "Äh, peurapojulla on vain asenneongelmia minua vastaan", Sirius sanoi muina miehinä. "Mutta onneksi sinulla ei ole", hän sanoi äkkiä halaten Remusta.

 "Kohta saattaakin olla", Remus mutisi työntäen Siriuksen pois.

 "Kaikki ovat niin ilkeitä minulle", Sirius sanoi muka-loukkaantuneena.

 "Niin ollaankin", Remus sanoi ja taputti Siriusta päälaelle, "mutta elämä on tuskaa, yritä ymmärtää, pikkuinen."

Sirius katsoi Remusta ihmeissään, eikä sanonut enää mitään.

 "Voidaanko mennä", Peter kysyi, "minun pitäisi käydä pöllötornissa."

 "Mitä, taas?" Sirius huudahti unohtaen Remuksen.

 "Joo…" Peter sanoi ja hypisteli jotain vaaleanpunaista käsissään. "Pitäisi lähettää yksi kirje."

Remus katsoi Siriusta mitä-minä-sanoin-katseella.

 "Kenelle?" Sirius kysyi heti. "Ainakaan vanhemmillesi et lähettäisi vaaleanpunaisessa kirjekuoressa kirjeitä", hän sanoi katsoen Peterin käsiin. Peter punastui syvästi eikä vastannut.

 "Hei, voit sinä meille kertoa", Jameskin yllytti. "Ei me naureta!"

 "Ette sitten naura…" Peter sanoi hiljaa.

 "Ei, ei naureta", Sirius sanoi näyttäen kuitenkin siltä, että nauraisi heti, kun Peter sanoisi jotain.

 "No, kun minä…" Peter aloitti, muttei jatkanut.

 "Niin?" Remus kysyi.

 "No, minulla on… kirjekaveri", Peter sanoi viimeisen sanan hyvin nopeasti.

 "Joka on tyttö?" Sirius arvasi.

 "Joo, on", Peter sanoi varuillaan, kuin odottaen iskua. Joka iski Siriuksen suunnalta, kun tämä tirskahteli itsekseen. Remus tökkäsi kyynärpäällä häntä kipeästi kylkiluiden väliin, jotta hän olisi lopettanut.

 "Niin, sinulla on kirjeystävä, mitä siitä?" James kysyi painottaen "kirjeystävä" sanaa.

 "Joo, ja hän on myös…" Peter aloitti taas, muttei jatkanut.

 "Niin, kerro nyt, ei me naureta – ei edes Anturajalka", Remus sanoi mulkaisten Siriusta varoittavasti.

 "Joo, ei me naureta", Sirius sanoi virnistellen edelleen.

 "No, minä pidän hänestä ja hän minusta, joten… " Peter sanoi punastuen.

 "Eli hän on sinun tyttöystäväsi?" Remus kysyi.

 "Joo, oikeastaan", Peter sanoi. "Vaikkei me tietenkään voida koskaan… nuoleskella" hän lisäsi. Sirius meinasi taas saada naurukohtauksen, jonka hän naamioi huonosti yskäksi.

 "No, tuskin se haittaa, onhan meillä lomia jolloin te voitte nähdä ja –" Remus aloitti, mutta Peter pudisti päätään.

 "Ei voida. Me emme voi nähdä, koska hän on – hän on jästi", Peter sanoi katkerana.

 "Mitä?" James kysyi. "Jästi? Eli hän ei siis ole noita? Oletko sinä siten kertonut että sinä olet… velho?"

Peter pudisti päätään. "En ole sanonut mitään."

Siriusta ei kiinnostanut sellaiset pikkuseikat, oliko Peterin tyttöystävä jästi vai noita, vaan hän kysyikin: "Missä sinä tapasit hänet?"

 "Kesälomalla Bulgariassa", Peter sanoi. "Hän kuitenkin asuu Britanniassa. Walesissa, itse asiassa."

 "Vau…" Sirius sanoi. "Ja te siis – te siis pidätte yhteyttä kirjeillä?"

 "Joo, pidetään", Peter sanoi. "Onko siinä jotain pahaa?" hän kysyi.

 "Ei, ei tietenkään ole", Sirius sanoi. "Tuntuu vain hassulta, että –"

 "Että ei voi nuoleskella?" Remus kysäisi.

 "Niin", Sirius sanoi. "Mieti nyt… Mahdat olla aika katkera nyt", hän kysyi Peteriltä, joka virnisti.

 "Enpä oikeastaan. Ja tekisi varmasti hyvää sinullekin, jos olisit muutaman viikon ilman luutakomeroa", hän sanoi.

 "Onnistuu!" Sirius sanoi heti.

 "Enpä usko", Remus sanoi epäillen.

 "Lyödäänkö vetoa?" Sirius kysyi.

 "Samapa tuo, minä voitan kuitenkin", Remus sanoi.

 "Hyvä on, jos sinä voitat, minä en katso luutakomeroon päinkään, enää koskaan", Sirius sanoi. "Ja jos minä voitan, sinä joudut tulemaan minun kanssani luutakomeroon!"

 "Mitä? Ei tuo ole reilua!" Remus sanoi.

 "Ota tai jätä", Sirius sanoi ilkikurisesti virnuillen.

 "Taidan jättää", Remus sanoi.

 "Pelottaako?" James kysyi Remukselta.

 "Ei, mutta Sirius saattaisi vain saada jotain puutteita, jos ei enää edes katsoisi luutakomeroon päinkään", Remus yritti selittää.

 "Niin varmaan, sinä pelkäät joutua Anturajalan kanssa luutakomeroon", James sanoi.

 "Enkä", Remus väitti.

 "Haa! Minä tiesin, että sinä rakastat minua!" Sirius huudahti iloisesti. James katsoi ystäviään oudoksuen.

 "Vai että sillä tavalla", hän sanoi virnuillen.

 "Voi Merlin", Remus manasi. "Hyvä on, minä suostun", hän sanoi Siriukselle.

 "Kättä päälle!" Sirius sanoi ja hän ja Remus puristivat kättä.

 "Ja minä sitten vartioin teitä", James sanoi. "Sirius ei sitten edes koskekaan luutakomeron oveen."

 "En, en", Sirius sanoi. "Ja minähän voitan tämän vedon, aivan kuin voitan jokaisen!" hän lisäsi Remukselle.

 "Taitaa tulla poikkeus tällä kertaa", Remus sanoi toivoen mielessään, että näin kävisi.

 "No niin, nyt kun olemme saaneet Anturajalan ja Kuutamon rakkaussotkut selvitettyä, voisimme käydä Siriuksen kanssa vaihtamassa vaatteet", James sanoi. "Ja sitten käymme pöllötornissa viemässä Peterin kirjeen."

James ja Sirius katosivat pukuhuoneeseen vaihtamaan punaiset pelikaavut koulukaapuihin.

 "Ai niin", Sirius anoi äkkiä, kun muisti jotain, "minun piti jo eilen kysyä sinulta yhtä juttua."

 "Antaa tulla", James sanoi vetäen kaapua päänsä yli.

 "Mitä se tarkoittaa, että joku on joutunut minun uhrikseni? Ja en ole siis kironnut häntä" Sirius kysyi.

James mietti hetken. "Hmm, voisin sanoa, että sinä olet mennyt suutelemaan jotakuta…" hän sanoi poissaolevasti.

Sirius tunsi kuinka hänen poskiaan alkoi kuumottaa. "Voi ei…" hän mutisi hiljaa.

 

Osa 12

 

 "No niin, Matohäntä, kauanko sen kirjeen sitomisessa kestää?" Sirius kysyi kärsimättömänä. Hän halusi päästä äkkiä pois pöllötornista…

 "Minne sinulla on kiire?" Remus kysyi. "Ei sinulla voi olla ainakaan suunnitelmia luutakomerossa, muistathan."

 "Muistan, muistan, eikä kyse ole siitä", Sirius sanoi, "kun minulla olisi vähän asiaa – hmm - makuusaliin."

 "Oi ei, aiotko sinä ruveta nuoleskelemaan meidän makuusalissa?" James kysyi dramaattisesti.

 "En", Sirius vastasi, "en ole menossa nuoleskelemaan kenenkään kanssa, kun ei minulla edes ole ketään, kenelle syöttää kieltäni", hän jatkoi asiallisesti, nojaillen samalla oviaukkoon. James virnisti.

 "Niinpä tietenkin, kohta Lucy on takaisin kuvioissa", hän sanoi.

 "Enpä usko", Sirius sanoi, "en harrasta entisten tyttöystävien käpälöintiä", hän lisäsi.

 "Etkö?" James kysyi ällistyneenä.

 "En, en ole koskaan päätynyt luutakomeroon vanhan tyttöystäväni kanssa", Sirius sanoi vilpittömän kuuloisena.

 "Tylypahkassa ei varmasti ole enää yhtään tyttöä, kenen kanssa sinä et olisi päätynyt luutakomeroon", Remus sanoi.

 "On, ainakin vaikka Jamesin rakkauden, Lilyn, kanssa en ole edes koskaan ollut kahden kesken missään", Sirius sanoi.

 "Hyhm…" James hymähti. "En nyt puhuisi rakkaudesta."

 "Miksi ei?" Sirius tiedusteli. "Etkö sinä rakastakaan Lilyä?"

James ei vastannut Siriukselle. Hän käänsi vain katseensa pois vaihtaen äkkiä puheenaihetta.

 "Matohäntä, hei, mikä sen sinun tyttöystäväsi nimi oli?" James kysyi.

 "Yasmin Callaghan, miten niin?" Peter kysyi yhä sitoen kirjettä suuren huuhkajan koipeen. 

 "Kunhan kysyin", James vastasi. Syntyi hiljaisuus, joka jatkui… ja jatkui, kunnes:

 "Noin, nyt voidaan mennä", Peter sanoi pirteästi ja päästi huuhkajan ikkunasta ulos.

 "Heinoa!" Sirius iloitsi. "Minulla on hirveä nälkä", hän lisäsi.

 "Milloin sinulla ei olisi?" Remus mutisi.

 "Äh, Kuutamo, ei sitä kasva, jos ei syö", Sirius sanoi matkien Remuksen viisasta äänensävyä. Remus pyöräytti silmiään.

 "Niinpä tietenkin", hän mutisi.

 "No niin, tulkaahan sitten", James sanoi, "käydään syömässä ja mennään sitten tekemään läksyjä."

 "Kannatan", Remus sanoi heti. "Ainakin Siriuksella on viikon läksyt tekemättä."

 "Söpöä Kuutamo, mutta ei sinun tarvitse minusta huolehtia", Sirius sanoi virnistäen, hieman kuivahkosti.

 "En minä sinusta huolehdi", Remus väitti. "Minä satun vain ajattelemaan sinun arvosanojasi."

 "Minulla on ihan hyvät arvosanat", Sirius muistutti. "Ja muistathan sinä, että minä olen yksi teräväpäisimmistä oppilaista."

 "Muistan, muistan", Remus sanoi katolle, "mutta et ehkä enää tämän vuoden lopussa olekaan, kun et tee mitään koulutyön eteen."

 "Sinä olet niin ystävällinen", Sirius sanoi. "Mutta mennään nyt sinne syömään, minä kuolen!"

 

 

 "Sirius, minä en välillä tajua sinua!" James sanoi. "Sinulla oli nälkä ja nyt et syö. Hei, kuunteletko sinä edes?" hän huudahti.

 "Häh? Kuuntelen, juu… Mitä?" Sirius sanoi poissaolevasti.

 "Sanoin, etten tajua sinua", James toisti.

 "Enhän minä ole sanonut mitään, mitä sinun pitäisi ymmärtää", Sirius sanoi aivan ymmällään.

 "Täsmälleen", James sanoi. Sirius huokaisi.

 "Eli koskaan ei ole hyvä. Joko minä puhun liikaa, tai liian vähän", hän mutisi.

 "Ei nyt ihan, mutta on outoa, ettet sano mitään", Remus pisti väliin. "Kun sinä kuitenkin puhut… no, aina."

 "Enhän", Sirius sanoi vastaan. "En minä puhu silloin kun nukun – "

 "Ai et?" James virnisti. "Ihan tiedoksesi, sinä puhut unissasi."

Sirius tuijotti Jamesia hämmentyneenä.

 "Ja nyt vasta sitten kerrotte?" hän kysyi ärsyyntyneenä. "Mitä minä sitten olen puhunut?"

 "Ei sillä ole väliä", James sanoi heti.

 "Ei sitten", Sirius sanoi synkästi pyöritellen ruokaa lautasellaan.

 "No niin, Sirius, mikä sinulla nyt on?" Remus kysyi, kun Sirius katsoi lautasellaan makaavaa ruokaa inhoten.

 "Ei mikään… Tai, no, Sarvihaara auttoi tajuamaan yhden jutun", Sirius vastasi kierrellen.

Remus katsoi Siriusta ihmeissään.

 "Minkä?" hän kysyi.

Sirius pudisti päätään. "Ei minkään", hän sanoi. Hän toivoi, ettei Remus utelisi lisää, koska hän ei halunnut ruveta selittelemään kaikkea Jamesin ja Peterin läsnä ollessa.

James huokaisi.

 "Kuule, Sirius, jos et syö, niin voidaanko me mennä jo?" hän kysyi, vilkuillen suuren salin oville.

 "Joo, voidaan, mutta mikä kiire sinulla – " Sirius aloitti, katsoi oville ja tajusi pian, miksi James halusi pois. Lily ja Lucy olivat juuri astuneet sisään.

 "Hyvä, hienoa, mennään!" James sanoi äkkiä. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen. "Tulkaa jo, kiltit, mennään…" James sanoi anovalla äänellä. "Pitäisi käydä makuusalissa", hän sanoi merkitsevällä äänellä.

Sirius kääntyi ympäri tuolillaan ja katsoi Jamesia. Hän rypisti otsaansa miettivän näköisenä. "Ei meidän minun mielestäni tarvitse makuusalissa käydä", hän sanoi.

James mulkaisi Siriusta pahasti.

 "Minä menen sitten yksin", James sanoi kädet puuskassa. "On siinä minulla ystäviä, kun eivät voi pelastaa pientä –"

 "Pientä?" Sirius kysyi virnistäen.

 " – ihmistä pulasta", James jatkoi välittämättä Siriuksesta.

 "Hyvä on, Sarvihaara, ehkä meillä toisiaan oli jotain makuusalissa", Sirius sanoi ja nousi ylös tuolilta. "Kuulostaa vain hieman vihjailevalta", hän lisäsi.

 "Milloin sinusta joku ei kuulostaisi vihjailevalta?" Remus kysyi ja nousi hänkin. Sirius pyöritti silmiään.

 "Mennään sitten vihjailevasti eteenpäin. Minulla on nimittäin asiaa sinulle!" hän sanoi. "Kahdenkeskeistä", hän lisäsi.

 "Wou, Sirius, rauhoitupa vähän", James sanoi virnistäen, "sinä järkytät Kuutamon pientä mieltä." Remus kohautti hartioitaan.

 "Ei tämä ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä Sirius teki perjantaina", Remus sanoi.

 "Juuri siitä minä halusinkin puhua", Sirius sanoi, "alahan tulla", hän lisäsi ja otti Remusta kiinni kyynärpäästä ja veti tämän mukanaan ulos suuresta salista.

James jäi katsomaan hämmentyneenä Siriuksen ja Remuksen perään.

 "Minusta tämä alkaa mennä jo hieman oudoksi", hän sanoi itsekseen.

 

 "Sirius, minne sinä minua raahaat?" Remus kysyi roikkuen yhä Siriuksen otteessa.

 "Ulos", Sirius vastasi lyhyesti.

 "Miksi ihmeessä, jos saan kysyä?"

 "Siksi, ettei siellä ainakaan kukaan kuuntele", Sirius vastasi kuin asia olisi itsestään selvyys.

 "Hyvä on, mutta siellä on kylmä", Remus valitti. Sirius pysähtyi suurien ovien eteen ja Remus oli kävellä häntä päin.

 "Mennään sitten tarvehuoneeseen", Sirius sanoi ja kääntyi ympäri. "Siellä ei ole kylmä."

Ja ennen kuin Remus ehti sanoa mitään, Sirius lähtikin jo kohti marmoriportaita. Seitsemät portaat ylös kolme kertaa tyhjän seinän ohi.

Tarvitsen paikan, jonne kukaan muu ei pääse, jossa voi puhua, jossa ei ole kylmä ja jota ei voi salakuunnella… Sirius mietti kävellessään seinän ohi kolmesti. Kolmannella kerralla hänen silmiensä eteen tuli tyhjästä ovi.

 "Noin, Kuutamoiseni, astu sisään. Siellä ei pistäisi olla kylmä", Sirius sanoi tarttuen kylmään oveen kahvaan. Hän avasi painavan oven ja Remus astui huoneeseen – jossa ei tosiaankaan ollut kylmä. Huone oli sisustettu erittäin siriusmaisesti. Se oli pieni, seinät olivat kerman valkoiset. Huoneessa ei ollut ikkunoita, vaan kymmenet kynttilät leijuivat ilmassa, luoden hämärän valaistuksen ja pitkiä varjoja huoneeseen. Ainoat huonekalut olivat pienen takan edessä olevat kaksi suurta nojatuolia ja pienen pieni pöytä niiden välissä.

 "Hmm, tästä tulee aina tällainen", Sirius ajatteli ääneen. Hän lukitsi oven sisäpuolelta ja suuntasi askeleensa toiselle purppuralla kankaalla verhoillulle nojatuolille.

 "No niin, Sirius, mistä sinä halusit puhua?" Remus kysyi istuen Siriusta vastapäätä olevaan tuoliin.

 "Perjantaista", Sirius vastasi väistellen Remuksen katsetta.

 "Niin, mitä siitä?" Remus kysyi ristien kädet syliinsä.

 "Että… Minä – tuota – suutelin sinua silloin, eikö niin?" Sirius sanoi nopeasti. Remus tuijotti Siriusta ihmeissään.

 "Tuota – joo", hän sanoi. "Mistä sinä – hmm – arvasit?"

 "Äh, ei sillä ole mitään väliä", Sirius sanoi, "James vain vähän avitti."

 "Jaa… No, mitäs siitä? Sinä olit humalassa… Ja olethan sinä ennenkin suudellut ihmisiä vahingossa humalassa. Esimerkiksi silloin joskus viidennellä sitä meitä pari vuotta vanhempaa, sitä - Belliä, Marcus Belliä", Remus sanoi rauhallisesti.

 "Häh? Marcus Belliä? Oikeasti?" Sirius kysyi äänessään paniikkia.

 "Joo... Etkö tiennyt?" Remus kysyi.

 "En", Sirius myönsi, "ihmettelin vain, miksi hän alkoi käyttäytyä niin oudosti minua kohtaan..."

 "No, ei kai sillä enää ole mitään väliä?" Remus kysyi. "Tai siis, se on ollutta ja mennyttä."

 "On, joo", Sirius sanoi tuskastuneena. "Nuoleskelenko minä useinkin kaikkia humalassa?" hän kysyi.

Remus puri alahuultaan. "No... joo, oikeastaan."

Sirius parkaisi ääneen. "Ei voi olla totta", hän mumisi.

 "Mutta, jos yhtään piristää, sinä olet puolet pahempi selvin päin", Remus sanoi virnistäen.

 "Minä en juo enää ikinä", Sirius vannoi kengilleen.

 "Piristyhän", Remus sanoi pirteästi, "vahinkojahan ne on ollut, ei niistä tarvitse välittää."

 "Eikö?" Sirius kysyi. "Historiakin on mennyttä ja silti sitä edelleen vatvotaan."

Remus naurahti. "Pitäisikö sinusta kirjoittaa historiankirja siitä, kuinka sinä olet humalassa suudellut poikia?" hän kysyi huvittuneena.

 "Ei sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea historian kirjoihin kirjoitetaan..." Sirius sanoi. "Pitää varmaan ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa, jotta historioitsijat pystyvät paremmin käsittelemään minun muistoani", hän mietti jo hieman piristyneenä.

 "Kenties", Remus sanoi. "Siitä tulisikin hieno historiankirja. Nimikin olisi varmasti Sirius Musta – luutakomeroiden valtiaan elämäkerta", Remus virnisti.

 "Paitsi, että minä en saa mennä luutakomeroon", Sirius muistutti. "Kuinka pitkä aika se muuten oli? Muutama viikko?"

 "Joo, muutama viikko", Remus sanoi.

 "Okei, korotetaan panoksia", Sirius virnisti, "Tämän vuoden loppuun asti."

 "Eli aiot olla ilman luutakomeroa tämän vuoden loppuun?" Remus varmisti uskomatta korviaan.

 "Joo-o."

 "Kuule, Sirius, ikävä sanoa tämä, mutta sitten minä voitin jo", Remus sanoi. "Sinä et voi mitenkään pysyä poissa luutakomeroista yli kahta kuukautta!"

 "Pystynpä", Sirius sanoi varmanoloisena.

 "Sinä olet pelottava, tiesitkö?" Remus sanoi katsellen Siriusta hämmentyneenä.

 "Niin minulle on sanottu", Sirius virnisti.

 "Minusta alkaa tuntua, että tähän on nyt koira haudattuna", Remus sanoi, "koska sinä et voi mitenkään voittaa tätä vetoa, mutta kuitenkin vain pidennät sitä aikaa ja - "

 "Kuutamo-kultaseni, tietenkin tähän on koira haudattuna. Minä voitan vedon ja silloin sinulle on varattu paikka luutakomerosta – minun kanssani!" Sirius virnisti omahyväisesti.

 "Kuule, minusta tuntuu, että minulla on vielä läksyjä tekemättä", Remus sanoi nopeasti. "Pitää mennä varmaankin tekemään niitä…" hän sanoi ja nousi nojatuolista.

Sirius virnisti, mutta nousi kuitenkin tuoliltaan. Hän kaivoi kaapunsa taskusta pergamentin palasen ja napautti sitä taikasauvallaan.

 "Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni", hän sanoi. Pergamenttiin alkoi ilmestyä tyhjästä kirjoitusta.

 "Kuutamo, kuule", Sirius aloitti, kun kartta alkoi piirtää itseensä koulun käytäviä, "miksi me tehtiin tähän nämä alkutekstit?"

 "Taisi olla sinun ajatuksesi", Remus sanoi. Sirius kohautti hartioitaan.

 "No jaa, sitten ne on ihan hyvät", hän sanoi. Remus pyöritti silmiään ja alkoi tutkia kartassa näkyvää seitsemättä kerrosta, ja sitä käytävää, jossa heidän olisi pitänyt olla.

 "Tyhjä, kai me voidaan mennä", Sirius sanoi. Hän napautti karttaa uudestaan sanoen "Ilkityö onnistui", ja kartta pyyhkiytyi puhtaaksi. "Olen niin ylpeä saavutuksistamme", Sirius sanoi ja työnsi kartan takaisin taskuunsa.

 "Häh? Mitä me ollaan saavutettu?" Remus kysyi.

 "Kartta, tohelo, kartta!" Sirius sanoi avaten oven Remukselle. "Ollaanko me muka jotain muutakin saavutettu?"

 

James istui oleskeluhuoneessa, pienen pöydän ääressä, edessään sulkakynä, mustepullo, viisi erilaista kirjaa, ja muutama rulla pergamenttia.

 "Matohäntä, et olisi sattunut tekemään taikajuoma esseetä? Tai muodonmuutosten? Tai taikakausien historian? Taikayrttien?" James kysyi tutkien listaa, johon oli listannut kaikki läksyt, mitä hänen pitäisi tehdä huomiseksi.

 "Minä olen tehnyt vain ennustamisen läksyt", Peter sanoi, "ja jästitiedon."

 "Enkä minä hyödy siitä lainkaan, kun en opiskele niitä", James parahti. "Mitä ihmettä minä olen viime aikoina tehnyt, kun minulla on kaikki läksyt rästissä?"

 "Pelannut huispausta", Peter sanoi, "ja ollut Lilyn kanssa."

 "Äh, hienoa", James sanoi, "elämäni ainoat mielenkiintoiset aiheet saattavat minut lopulta hautaan", hän mumisi. Hän otti kirjapinonsa päällimmäisen kirjan (Loitsujen käsikirja 7) ja avasi sen kappaleesta 3. Luettuaan muutaman rivin suojaloitsuista, hän paukautti kirjansa kiinni.

 "En ymmärrä, turha edes yrittää", hän sanoi ja otti seuraavan kirjan, jonka päällä luki kultaisin kirjaimin Taikaeläintenhoidon suuri aakkosellinen hakemisto – 1568 värikuvaa ja 1600 erilaista taikaeläintä. Kannessa oli kuva kaksipäisestä norsun kokoisesta valaasta. James avasi kirjan H-kirjaimen kohdalta ja alkoi lukea Hairmesta, ja sen käyttäytymisestä eri olosuhteissa.

Kun James oli päässyt muutaman kappaleet eteenpäin ja oli jo Hairmen elintavoissa, hän kuuli, kuinka muotokuva-aukko avautui ja sisään astui Lucy. Lucy katsoi ympärilleen, näki Jamesin ja suuntasi askeleensa tämän luokse. Hän pysähtyi sen pöydän viereen, jossa Peter ja James yrittivät tehdä läksyjään.

 "James Christopher Potter", Lucy sanoi hyvin hitaasti, "tiesitkö, että sinä olet maailman suurin kusipää?" tyttö sanoi.

 "En", James vastasi muka lukien kirjaansa. Hänen silmänsä pysyivät kuitenkin koko ajan samassa kohdassa.

 "Minä en tiedä vielä ketään, joka olisi loukannut Lilyä niin kovasti, kuin sinä!" Lucy sihisi.

 "Vai niin", James sanoi välinpitämättömästi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena.

 "Eikä sinua näköjään yhtään kiinnosta", Lucy sanoi. "Sinä olet… olet…" Lucy nosti kätensä sen näköisenä, kuin aikoisi lyödä Jamesia, mutta puristikin sen sitten nyrkkiin, kääntyi kannoillaan ja marssi pois.

 "Oho", Peteriltä pääsi, "mikä hänelle tuli?"

 "Jaa-a", James sanoi huokaisten, "hän on varmaan hieman järkyttynyt, kun Anturajalka jätti hänet."

 "Jätti vai?" Peter kysyi ottaen sulkakynän käteensä ja kastaessaan sen musteeseen.

 "Joo, jätti. Ennen huispausharjoituksia", James sanoi. Peter pudisti päätään.

 "Anturajalka on nykyään aivan liian nopea meille", Peter sanoi ja alkoi kirjoittaa otsikkoa pergamenttiinsa.

 "Niinhän hän on aina ollut", James sanoi ja alkoi hänkin kirjoittaa.

 

Kun James ja Peter olivat tehneet läksyjään jo melkein puoli tuntia, oleskeluhuoneeseen saapui taas ihmisiä. James nosti katseensa ja näki Siriuksen ja Remuksen. Sirius huomasi Jamesin ja lähti tulemaan häntä ja Peteriä kohti, Remus kintereillään.

 "Terve", Sirius tervehti ja istui Jamesin viereen.

 "Salut!" James sanoi.

 "Mitä sinä teet?" Sirius kysyi ja tiirasi Jamesin pergamentille.

 "Taikaeläintenhoidon läksyjä", James sanoi irvistäen. "Minä teen Hairmeista."

 "Mistä sinä teit?" Sirius kysyi Remukselta. Hän tiesi, että Remus oli aineensa jo tehnyt.

 "Möröistä", Remus sanoi. James katsoi häntä ihmeissään.

 "Möröistä? Helpompaa aihetta et voinut ottaa?" hän sanoi virnistäen.

 "Helppoa?" Remus kysyi istuen Siriusta vastapäätä olevan tuoliin. "Onko sinusta helppoa selittää, miten mörkö vaihtaa hahmoa aina tietyn ihmisen nähdessään ja mistä se johtuu ja miten se karkotetaan ja – "

 "Hyvä on, riittää jo. Miten pitkä sinulle tuli?" James kysyi.

 "Seitsemän jalkaa", Remus sanoi.

 "Seitsemän?" Sirius parahti. "Ja sinulla on vielä sellainen kärpäsen kakan kokoinen käsiala!"

 "Niin, no… Sitä tekstiä vain tuli vähän paljon", Remus puolusteli. "Mistä sinä aiot tehdä?" hän kysyi Siriukselta.

 "Hutsuista!" Sirius sanoi heti.

James pyöritti silmiään. "Eipä sinulla ole muuta mielessäsi", hän sanoi.

 "No, sitten teen ihmissusista", Sirius sanoi. "Kuvailen vain vähän Remusta, ja se on siinä."

 "Jos voisit puhua hieman hiljempaa", Remus pyysi.

 "Ai niin, unohdin", Sirius kuiskasi.

Remus huokaisi. "Aina sama juttu", hän mutisi.

 "Minä menen hakemaan läksytarvikkeeni", Sirius kuiskasi nousten tuoliltaan ja lähtien poikienmakuusaliin, jossa he säilyttivät kirjojaan.

Siriuksen mentyä, James kääntyi Remukseen päin.

 "Mitäs Anturajalan 'kahdenkeskeiset asiat' olivat?" hän kysyi Remukselta.

 "Selvitteli humalaisia sekoilujaan", Remus sanoi.

 "Ai jaa", James sanoi kuulostaen pettyneeltä. "Mitä Anturajalka on sitten sekoillut humalassa?" hän kysyi ja hänen pähkinänruskeat silmänsä saivat uteliaan kiillon.

 "Taidan säästää Siriuksen siltä häpeältä", Remus sanoi virnistäen.

James hokaisi pettyneenä. "Kerro minulle Kuutamo-kaikkitietävä, että hengittävätkö hairmet kiduksilla", hän sanoi.

 "En minä tiedä", Remus vastasi. "Siinä sinulla on kirja edessäsi, lue siitä."

 "Ilkimys", James syytti ja katosi kirjansa taakse.

Sirius ravasi makuusalin portaita alas kantaen laukkuaan mukanaan. Hän oli ennätysvauhtia takaisin istumassa Jamesin vieressä olevassa tuolissa. Hän etsi laukustaan sulkakynän, mustepullon, pergamenttia ja Taikaeläintenhoidon suuren aakkosellisen hakemiston.

 "No  niin, Kuutamoiseni, kerrohan vähän elämästäsi", Sirius sanoi ja loihti kasvoilleen hurmaavan hymyn.

 "Aiotko sinä kirjoittaa minun elämänkertani taikaeläintenhoidon esseeksi?" Remus kysyi ihmeissään.

 "Tietenkin. Sen nimeksi tulee Remus Lupin – Tylypahkanmailla juoksenteleva ihmissudenpentu", Sirius sanoi ja lauseen loppua kohti hiljentäen äänen voimakkuutta kuiskaukseen.

 "Mielenkiintoinen idea", James sanoi virnistäen.

 "Jos nyt vain keskittyisitte niihin läksyihinne", Remus sanoi tuskastuneena.

 "Paitsi että Kuutamo voisi näyttää omia läksyjään, niin saisin edes jotain ideaa näistä jutuista", Sirius sanoi. "Kun minun hyvin vähän ymmärtävä pieni pääni – "

 "- voisi olla hiljaa ja keskittyä läksyihin", Remus ehdotti herttaisesti.

 "Julmistus."

 

Kun kelmit olivat ahkerasti tehneet muutaman tunnin läksyjää (joista Sirius oli käyttänyt yli puolet sään kuvailuun ulkona), he soivat itselleen lyhyen taon.

 "Enää muodonmuutokset ja taikuudenhistoria", James sanoi tutkiessaan listaansa, josta oli yliviivannut tekemänsä läksyt.

 "Minulla on muodonmuutokset , taikuudenhistoria ja loitsut", Sirius sanoi avaten taikaeläintenhoidon esseetä eteensä. "Kuutamo, kuuntelepa tätä:

Remus Lupin – Tylypahkanmailla juoksenteleva ihmissudenpentu.

Syntyipä kerran eräänä myrskyisenä alkukevään iltana – "

 "Minä synnyin kylläkin aamulla", Remus keskeytti.

Sirius mulkaisi häntä pahasti, mutta jatkoi kuitenkin lukemista.

 "- 10. maaliskuuta lapsi, jolle annettiin nimeksi Remus John Lupin. Remus kasvoi pieneksi pojaksi, jota sitten puri iso ja paha ihmissusi. Remuksesta tuli ihmissusi, kun hän oli seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta ja kolme päivää."

 "Taas väärin", Remus sanoi.

 "Miten niin?" Sirius kysyi.

 "Minä olin seitsemän vuotta, kolme kuukautta ja kaksi päivää" Remus sanoi. Siinä vaiheessa James sai hillittömän naurukohtauksen. 

 "Mikä sinulle nyt tuli?" Sirius kysyi.

 "No, sinä olet kirjoittanut tänne että: Viimeisenä kouluvuotenaan Remus rakastuu äärettömään komeaan ystäväänsä Sirius Mustaan.

Sen pituinen se." James luki Siriuksen esseestä.

Sirius katsoi esseetään. "Niin, mitä siitä? Eihän tässä ole mikään muukaan oikein", hän sanoi.

 "Ettei sopisi paremmin ennustamiseen tämän aineen loppu", James virnisti.

 "Minä en opiskele ennustamista", Sirius sanoi. "Minä olen taikaeläintenhoidossa, kuten olet sinäkin", hän muistutti Jamesille.

 "Jota me kumpikaan emme tajua", James huomautti irvistäen.

 "Onneksi Kuutamo tajuaa meidänkin edestämme", Sirius sanoi virnistäen. "Missäköhän ojassa me olisimme ilman Kuutamoa?"

 "Jossain hyvin syvässä varmaan", James sanoi.

Vähän aikaa oli aivan hiljaista. Sirius aloitti loitsujen läksyään, Peter luki muodonmuutosten kirjaansa, Remus luki huvittuneena Siriukselta nappaamaansa ainetta joka kertoi hänestä ja James antoi katseensa kiertää ympäri oleskeluhuonetta. Vaikka hän kuinka yritti väittää itselleen muuta, hän etsi Lilyä. Ja löysikin hänet istumassa huoneen toisessa päässä, pää painuksissa, hiukset valahtaneina verhoksi hänen kasvojensa eteen niin, ettei James nähnyt Lilyn kasvoja. Tytön edessä makasi paksu kirja, jonka James arvasi taikaeläintenhoidon kirjaksi, sillä se oli ainakin puolet paksumpi kuin yli 1000-sivuinen taikakausienhistorian kirja.

Kun Lily sipaisi hiusverhon kasvojensa edestä, James tunsi ilkeän piston rinnassaan. Hymy oli kadonnut Lilyn huulilta…

Lily kohotti katseensa ja näki Jamesin katsovan häneen päin. Lily käänsi nopeasti katseensa takaisin kirjaansa ja antoi taas hiusverhon peittää kasvonsa.

 "Voi helvetti", James ajatteli vahingossa ääneen ja sai osakseen oudoksuvia katseita Siriuksen, Remuksen ja Peterin suunnalta.

 "Mitä?" James älähti tuijottaville ystävilleen.

 "Minusta alkaa tuntua, että Sarvihaaran hermot alkavat pettää", Sirius sanoi hitaasti, avasi eteensä kirjan ja alkoi lukea sitä.

 "Ei minun hermoni petä", James sanoi loukkaantuneena.

 "Puhut itseksesi ja olet selvästi leimautunut erääseen punatukkaiseen, vihreäsilmäiseen neitokaiseen, joka istuu tuolla toisella puolella huonetta ja jonka nimikirjaimet ovat L, C ja E", Sirius sanoi nostamatta katsettaan kirjastaan.

 "C?" James kysyi.

 "Caroline", Sirius vastasi. "Etkö muka tiennyt?"

 "En", James myönsi. "Kun sinä kerta tiedät noin hyvin Lilystä, voisit selittää pari asiaa minulle."

 "Niin kuin mitä? Hänellä on kaksi vuotta vanhempi sisko, Petunia. Heillä oli kymmenvuotiaaksi asti yhteinen huone ja kissa, jonka nimi oli Lumikki – "

 "Lumikki?" James kysyi pöllämystyneenä.

 "Joo…" Sirius sanoi kääntäen sivua kirjassaan. "Joku jästien satu, jossa on Lumikki ja seitsemän vuorenpeikkoa tai jotain sen tapaista…"

 "Sinä olet pelottava", James sanoi etsien muodonmuutosten kirjaansa. Kun hän ei löytänyt omaansa, hän nappasi Siriuksen.

 "Juuri noin Kuutamokin sanoi aikaisemmin tänään", Sirius sanoi omahyväisellä äänellä.

 "Minä en ehkä halua tietää, missä yhteydessä", James mutisi, etsi oikean kappaleen ja alkoi lukea. Tai ainakin yritti lukea.

 "Anturajalka kuule, äiti käski sanomaan, että me ollaan sitten joulu koulussa", James sanoi äkkiä Asia oli jotenkin muistunut hänen mieleensä.

 "Hienoa!" Sirius kiljaisi. "Olettehan sitten tekin?" hän kysyi Remukselta ja Peteriltä.

 "Minä ainakin olen", Remus sanoi heti. "Olisin ollut joka tapauksessa, kun vähän ennen joulupyhiä on tiedätte-kyllä-mikä."

 "Minä en vielä tiedä", Peter sanoi varovaisesti. "Isä haluaisi varmasti, että menisin kotiin, äidille se taitaa olla aivan se ja sama, mitä minä teen", Peter sanoi ja hänen äänessään oli pieni katkeruuden poikanen.

 "No, minä en ainakaan mene 'kotiin'", Sirius sanoi inhoten. "En halua mennä Kalmanhanaukiolle haukuttavaksi."

 "No, minä menisin muuten kotiin, mutta isä ja äiti lähtevät Brasiliaan", James sanoi, "isä on saanut ylennyksen ja sitä kautta jonkun matkan."

 "Onko sinun isäsi saanut ylennyksen?" Sirius kysyi hämmästyneenä.

 "Joo", James vastaisi, "en minäkään tiennyt siitä kuin vasta eilen."

 "Siitä luki lehdessä jo kauan sitten", Remus sanoi.

 "Niin oli kuulemma lukenut", James mutisi. Tuntui uskomattomalta, että se oli ollut eilen. Eilen hän oli riidellyt Lilyn kanssa ja voittanut huispausottelun. Siitä tuntui olevan ikuisuus aikaa.

James ei mietteisiinsä vajonneena kuullut, mitä Sirius ja Remus puhuivat.

 "… James, eikö niin, että Remus on hyvin ilkeä", Sirius sanoi äkkiä.

 "Mitäh?" James kysyi palaten takaisin maan pinnalle.

 "Kuutamo ei anna minun edes vilkaista hänen ainettaan, jotta minä saisin edes jonkun näköisen käsityksen tästä", Sirius ulisi.

 "Ja kuitenkin kopioisit minun aineeni kokonaan", Remus sanoi kokemuksesta karttuneena.

 "Enpäs kopioisi. Katsoisin vain", Sirius väitti.

 "Kyllä kopioisit", Jameskin sanoi ja sai Siriukselta murhaavan katseen.

 "Remus kiiilttiii", Sirius sanoi, "olisit niin kiltti."

Remus katsoi Siriusta kyllästyneenä.

 "Tuo tepsi kerran, toista kertaa en mene tuohon lankaan."

James ja Peter vaihtoivat nopeita ällistyneitä katseita.

 "Kuutamo, sinäkin olet pelottava", James sanoi. "Minua alkaa todella nyt huolestuttaa teidän juttunne."

 "Älä hätäile, Sarvihaara-veliseni", Sirius sanoi virnistäen, "tätä ei kestä kauan, ennen kuin Kuutamoinen suostuu."

 "En minä olen 'Kuutamoinen'!" Remus sanoi muka loukkaantuneena.

 "Kuutamo-kulta sitten", Sirius sanoi. "Eli, Kuutamo-kulta, kiltti, antaisit minun nyt edes vilkaista sitä sinun loitsujen ainettasi."

 "En", Remus sanoi päättäväisesti.

 "Kiiilttiii!"

 "James, sano Siriukselle, että hän on lapsellinen", Remus sanoi ja katsoi Jamesia anovasti.

 "Merlin sentään, Matohäntä, jos joku kysyy, niin me ei tunneta noita", James sanoi.

 "Kuutamo, surullista, mutta minun on tehtävä tämä", Sirius sanoi vetäen taikasauvan taskustaan.

 "Sirius, onkohan tuo tarpeellista?" James kysyi varovaisesti.

 "Tulejo Remuksen loitsujen läksy!" Sirius sanoi ja virnisti Remukselle.

James pyöritti silmiään kun pergamentteja lensi Siriuksen ojennettuun käteen.

 "Voitin taas!" Sirius hihkaisi virnistäen Remukselle ja alkoi kopioida Remuksen ainetta.

 

*

 

 "Minä – inhoan – maanantaita!" Sirius ilmoitti herätessään harmaaseen maanantaiaamuun.

 "Ihmeellistä", James haukotteli vastaukseksi. Eilinen oli mennyt myöhään läksyjen tekemisessä. Lopulta vain kelmit olivat olleet neljistään oleskeluhuoneessa. Ensimmäiset kotitontutkin olivat saapuneet sinne kohentelemaan takkatulia ja siivoamaan, kun James ystävineen oli viimein lähtenyt nukkumaan.

 "Mikä maanantaista muka niin inhottavan tekee?" Remus kysyi istuen täysissä pukeissa sängyllään. Hän oli totaalinen aamuvirkku, heräsi puoli kuuden aikaan aivan pirteänä.

 "Se tulee viikonlopun jälkeen", Sirius sanoi vetäen sukkia jalkaansa. "Ja tänään on kaksoistunti taikuudenhistoriaa!"

 "Ei se niin kamalaa ole", Remus sanoi.

 "Eikö?" Sirius kysyi. "Toisaalta, sinä teet muistiinpanot, joten meidän ei tarvitse", hän mietti.

 "Minä todellakin ihmettelen, olisitko sinä edes koulussa enää, jos et saisi kopioida läksyjä minulta", Remus sanoi.

 "Kyllä hän olisi", James sanoi luottavaisesti, "hän on vain laiskistunut kun sinä annat niin helposti periksi."

 "Minun komeuteni takia", Sirius sanoi. "Missä Peter on?" hän kysyi.

 "Arvaa…" James sanoi ja virnisti. "Hän on pöllötornissa."

 "Olisi pitänyt arvata", Sirius sanoi. "Pitää olla todella rakastunut, jos ei pysty lainkaan olla ilman tyttöään."

 "Sanoo hän, joka sulkeutui luutakomeroon aina kun siihen oli mahdollisuus", James sanoi.

 "Aivan, sulkeutui", Sirius sanoi painottaen vahvasti viimeistä sanaansa. "Enpä sulkeudu enää koko vuonna."

 "Sirius halusi välttämättä 'korottaa panoksia'", Remus selitti Jamesille. "Hän lupasi olla ilman luutakomeroa koko loppuvuoden."

 "Hullu", James tokaisi.

 "Sitä minäkin yritin sanoa", Remus sanoi, "mutta uskooko Sirius – ei."

 "Äh, ei tarvitse puhua minusta kuin en olisi täällä lainkaan", Sirius sanoi kuulostaen loukkaantuneelta.

 "Voi anteeksi, Sirius kuninkaamme, emme huomanneet teidän komeutenne saapuvaksi", James sanoi yliliioitellundramaattisesti.

 "Jo kuulostaa paremmalta", Sirius sanoi, solmi vielä kengän nauhansa ja suoristautui seisomaan. "Ja sitten aamiaiselle!" hän ilmoitti suuren ääneen, ravasi huoneen poikki ja hyppi portaat alas, laulaen samalla epävireisesti Herran huomaan oi hevoskotkat-laulua.

 "Hullu", James sanoi taas ja hyppeli portaat Siriuksen jäljessä alas ja yhtyi lauluun.

 "Hulluja ne on molemmat", Remus mutisi ja kipusi huomattavasti hillitymmin portaat alas.

 

*

 

Oli keskiviikkoilta James makasi sängyllään. Yksin. Sirius oli lähtenyt Remuksen seuraksi kirjastoon ja Peter vietti aikaa (taas vaihteeksi) pöllötornissa.

Lily ei ollut moneen päivään edes katsonut Jamesiin päin. Se lähinnä suretti Jamesia. Hän oli oikeasti kuvitellut, että tyttö oli pitänyt hänestä. Mutta ei. Lily oli alkanut viettää aikaa Korpinkynnessä olevan Sam mikä-se-nyt-olikaan kanssa, joka oli samalla vuosikurssilla heidän kanssaan. James oli nähnyt Samin ja Lilyn yhdessä pihalla ja kerran kirjastossa. Eipä siinä kyllä ollut ihmettelemistä. Lily oli kaunis, hyvin kaunis, ja useankin pojan päiväunissa. Ainakin Jamesin… Ja sen Sam mikä-se-nyt-olikaan unissa.

James huokaisi. Ehkä hänen pitäisi alkaa seurata Siriuksen esimerkkiä ja ruveta pyörittelemään montaa tyttöä samaan aikaan.

Jamesin mieleen nousi kyltti, jossa luki väriä vaihtavalla musteella suurin kirjaimin sanat: James Potter & Sirius Musta, Tylypahkan suurimmat sydäntensärkijät! jonka alla luki hyvin pienellä printillä: Vain, koska eräs punatukkainen, vihreäsilmäinen tyttö särki liian monesti yllämainitun Potterin sydämen. James pyöritti katolle silmiä. Siriuksen seura ei selvästi tehnyt hänelle hy –

Jamesin ajatus keskeytyi, kun makuusalin ovi lennähti paukahtaen auki.

 "Sarvihaara, veliseni!" Sirius huudahti. "Minä sain maailman parhaan idean!" hän ilmoitti. James nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi kysyvästi Siriuksen perässä tullutta Remusta.

 "Älä minua katso", Remus sanoi oitis, "tuo se niitä ideoita keksii!"

 "Niin, arvaa mitä minä keksin!" Sirius sanoi.

 "No?" James kysyi yrittäen saada ääneensä piristyneen sävyn.

 "Koska sinä olet noin masentunut kun Lily näyttää jättäneen sinut, niin minä ajattelin, että me voisimme mennä – "

 " – juomaan?" James ehdotti ja tunsi mielialansa nousevan hiukan, kunnon kännäämisen toivossa.

 "Ei, ei juomaan, vaan Hagridille!" Sirius sanoi.

 "Hagridille?"

 "Joo, kun minä näin kuinka Hagrid oli tuonut sellaisia aivan ihania näin pieniä – " Sirius näytti käsillään maasta noin kahden jalan korkeudelle " – hevoskotkan varsoja!"

 "Hevoskotkan varsoja?" James kysyi ja nousi istumaan. Sirius nyökytteli vahvasti.

 "Niin, tämän korkuisia", Sirius näytti uudelleen minkä kokoisia varsat hänen mielestään olivat olleet.

 "Kuule, Anturajalka, ei millään pahalla, mutta oletkohan sinä taas ihan terve?" James kysyi virnistäen. 

 "No olen!" Sirius älähti. "Minä vain haluan mennä tekemään tuttavuutta hevoskotkan poikasten kanssa!"

James vaihtoi Remuksen kanssa nopean katseen, joka tuntui viestittävän kummaltakin taholta samaa; Sirius oli menettänyt järkensä.

 "Hei, mentäisiin vaan, jooko!" Sirius pyysi.

Samassa makuusalin ovi avautui ja Peter astui sisään.

 "Mitäs nyt?" hän kysyi, kun näki intoa puhkuvan Siriuksen, jollain tavalla kärsivän näköisenä seisovan Remuksen ja huvittuneena sängyllään istuvan Jamesin.

 "Me ollaan menossa katsomaan hevoskotkan varsoja, jotka on tämän korkuisia", James sanoi näyttäen Siriuksen mielikuvaa varsojen korkeudesta.

 "Joo, mennään vain!" Peterkin innostui työntäen keltaiseen kuoreen piilotetun kirjeen taskuunsa.

 "Minulle on aivan sama, minne me menemme", James sanoi ja nousi ylös. "Hagridille siis."

 "Ja sitten te ihmettelette, kun teillä on läksyt tekemättä", Remus mutisi.

 "Äh, Kuutamoiseni, mikä ilonpilaaja sinusta on tullut", Sirius sanoi ja työnsi sitten Remuksen edellään portaikkoon. "Ehkä Hagridilla on jotain vettä vahvempaa, jolla saisi Remuksenkin vähän enemmän epäremusmaiseksi."

James nappasi tyynyn allaan olevan näkymättömyysviittansa ja työnsi sen taskuunsa – ihan vain kaiken varalta.

Makuusalista oleskeluhuoneeseen johtavat portaat alas, ulos muotokuva-aukosta, muutamat portaat alas, eteishalliin, suurista ulko-ovista ulos ja lopulta nurmirinnettä alas Hagridin mökkiä kohti.

Pienen mökin ovelle päästyään, Sirius koputti oveen kolmesti. Vastaukseksi kuului koiran räksytystä, kolinaa ja kompastelua. Ovi avautui ja sen takaa paljastui punakkaposkinen Hagrid, joka peitti jykevällä ulkomuodollaan koko oviaukon. Hänen pienet mustat silmänsä hymyilivät, kun hän näki, ketkä olivat tulleet.

 "Hei, Hagrid!" Sirius sanoi hymyillen leveästi.

 "Eipä oo teitäkään vähään aikaan näkynyt", Hagrid sanoi ja päästi kelmit sisään. "Mutta kuulunut kyllä on ihan tarpeeksi."

 "Mitä meistä muka on kuulunut?" Sirius kysyi sovittaen viattoman ilmeen virnuileville kasvoilleen.

 "Kaikenlaisia huhuja on ollu liikenteessä", Hagrid sanoi hymyillen. "Kuten että tuo James tuossa olisi viimein saanu naisensa."

 "Minkä naisen?" James kysyi esittäen vähä-älyistä. Hän ei todellakaan halunnut ajatella tuota naista. 

 "No sen Evansin likan", Hagrid sanoi. "Ei olisi uskonut, että joskus näkisin senkin päivän."

 "Mikä päivä se sitten oli?" James kysyi.

 "Lauantai", Hagrid sanoi. Hän rypisti otsaansa. "Mutta kuitenkin Evans liikkui tässä yksikin päivä jonkun toisen pojan kanssa."

 "Jos nyt vaikka vaihdettaisiin puheenaihetta?" James sanoi kovalla äänellä.

 "No, mikäs teidät tänne lennätti?" Hagrid kysyi, tajuten Jamesin vihjeen.

 "Hevoskotkat varsat!" Sirius sanoi heti.

 "Ai, te ootte nähneet ne?" Hagrid kysyi ja hänen kasvonsa loistivat.

 "Joo, ja ne on aivan ihania", Sirius sanoi hymyillen. Remus pyöritti silmiään.

 "Siriuksella tuntuu olevan jonkin näköistä univajetta", James kuiskasi Hagridille, joka virnisti partansa alla.

 "Haluutteko nähdä ne?" Hagrid kysyi Siriukselta.

 "Kyllä Sirius haluaa", James sanoi heti. "Senhän näkee."

 "Ai näkeekö?" Sirius kysyi.

Remus huokaisi turhautuneena.

 "Mitä ihmettä sinä, Sirius, teit viime yönä?" hän kysyi.

 "Nukuin", Sirius sanoi hitaasti.

 "Niin varmasti, ja minä olen edelleen ihastunut McGarmiwaan", Remus mutisi.

 "Oletko?" James kysyi ihmeissään.

 "EN!" Remus parkaisi. "Te olette molemmat tuollaisia, minä en todellakaan ole ihastunut McGarmiwaan, vaan – " hän kuitenkin lopetti lauseensa kesken, eikä jatkanut sitä enää.

 "Niin?" Sirius yllytti. "Kehen sinä olet mennyt ihastumaan?" hän virnisti.

 "En kehenkään", Remus sanoi nopeasti. "Hagrid, mitä sinä puhuit siitä hevoskotkien näkemisestä?"

 "Niin, joo", Hagrid sanoi palaten takaisin maanpinnalle. "Tulkaahan, niin näytän teille."

Sirius oli heti pystyssä, valmiina lähtemään.

James pyöritti silmiään mutta nousi hänkin. Kieltämättä hevoskotkan varsat saattaisivat saada ajatukset pois Lilystä…

 "Niitä on viis", Hagrid kertoi, "muutaman viikon ikäisiä ja todella suloisia."

Remus ja James vaihtoivat tietäviä katseita. Hagridin "suloisia" saattoi merkitä viiden tuuman torahampaita, myrkyllisiä skorpionin piikkejä ja yleensäkin vaaraa.

 "Aateltiin professori Patapalon kaa, et olis helpointa antaa niiden kasvaa yhdessä, ettei ne ala vierastaa toisiaan", Hagrid puheli, ilmeisesti huomaamatta, että kukaan ei kuunnellut häntä.

Kelmit seurasivat Hagridia takaovesta ulos ja sieltä kurpitsamaan takaa metsänreunaan.

 "Oottakaa tässä", Hagrid sanoi ja viittasi kädellään kelmejä pysähtymään. Kelmit pysähtyivät ja jäivät katsomaan Hagridin perään tämän ravatessa metsään. Pian Hagrid palasi metsästä vetäen perässään viittä eriväristä hevoskotkan varsaa, joiden jokaisen kaulaan oli sidottu naru, joiden toiset päät olivat Hagridin suuressa kourassa.

 "Oooooh!" Siriuksen suusta pääsi ku hän näki hevoskotkat. "Söpöjä!"

 "Minua alkaa ihan oikeasti nyt pelottaa Anturajalan mielenterveyden puolesta", James mutisi kun Sirius kirmasi Hagridin luo, kyykistyi pienien hevoskotkien viereen kuin pieni poika ojan juurelle katsoman sammakonkutua.

Remus katsoi Siriusta huvittuneena.

 "Yritetään nyt pistää tämä väsymyksen piikkiin", hän sanoi puoliääneen Jamesille, joka nyökkäsi. "Ellei hän sitten ole juonut jotain."

 "No, sen näkee huomenaamulla. Siis jos on juonut", James virnisti.

 "Aivan", Remus sanoi. "Mutta mitä kaikkea Sirius ehtii tehdä ennen huomisaamua?"

 "Kaikki muu vielä menee, kunhan hän jättää oleskeluhuoneessa vehtaamisen", James mutisi.

Remus virnisti.

 "Tulkaa tekin silittämään näitä", Sirius julisti iloisesti. "Nämä on ihanan pehmeitä."

Remus, James ja Peter vaihtoivat huvittuneita katseita, mutta menivät kuitenkin lähemmäs, kohti Siriusta joka kyykki yhden, harmaan kirjavan hevoskotkan vieressä ja silitti sen sulkavaa päätä.

Remus oli ensimmäinen uskalias, joka hivuttautui kohti yhtä hevoskotkaa (sinisen mustan väristä, joka nakkeli niskojaan), ja kosketti sen nokkaa.

 "Minä en näe näissä mitään söpöä", Peter sanoi. "nämä on pelottavia…."

 "Äh, ei ne oo, ku niihin tutustuu", Hagrid sanoi ja katsoi Siriuksen intoa hymyillen.

 "Matohäntä, älä ole pelkuri", Sirius sanoi nauraen, "ei nämä sinun sormiasi syö."

Peter nyrpisti nenäänsä.

 "Syövät kuitenkin", hän sanoi ja pysyi päättäväisesti kauempana ja katseli, kuinka Jameskin silitteli ruskeanharmaata otusta virnistellen sen hassulle kehräävälle äänelle, joka siitä pääsi.

 "Onko nämä kissoja vai hevoskotkia?" James kysyi, kun pieni taikaeläin puski päällään hänen jalkojaan.

 "Hevoskotkia ne on", Hagrid vakuutti. "Niillä on vaan vielä tuollainen hempeysaste päällä."

 "Pitää varmaan hankkia tällainen unikaveriksi", James mutisi, mutta hymyili kuitenkin kun hevoskotkan varsa yhä puski hänen jalkojaan.

 "Ei kannata", Remus sanoi viisaasti, "saattaisi olla aamulla lakanat aika repaleiset."

 "Sinä senkin tosikko", James sanoi pyöritellen silmiään.

 "Ei tosikko", Remus sanoi, "vaan realistinen."

 "Eli tylsä", James oikaisi.

 "Ei kun ihana!" Sirius huudahti etäämmältä halaillen hevoskotkaa vieressään.

 

*

 

Loppuviikko kulki kuin siivillä. Torstaina oli taas huispausharjoitukset, jotka kuitenkin keskeytyivät kun ukkonen rantautui aivan huispauskentän päälle.

 "Ajattele positiivisesti", Sirius oli sanonut, kun he olivat talsineet takaisin linnaan huispauskaavut päänsä suojana. "eivät puuskupuhitkaan pääse harjoittelemaan!"

Jamesin oli siis pitänyt tyytyä siihen, että huispausharjoitukset olivat sillä kertaa menneet penkin alle.

Perjantaina häntä oli kohdannut suru-uutinen. Päivän profeetan Kadonneita ja Löytyneitä-palsta ilmoitti sinä aamuna seuraavaa:

Löytyneitä:

Amanda Potter

Löydetty eilen klo. 21.56, Lontoosta (tarkan paikan ilmoittamiseen emme saaneet lupaa).

Tila löytämisajankohdalla: pahoin loukkaantunut. Kuoli myöhemmin eilen illalla pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa. Kuolin aika: 23.47.

 Samana aamuna oli tullut myös hänen äidiltään kirje joka oli kirjoitettu tärisevällä käsialalla, ja ilmeisesti suuressa kiireessä.

 

Hei, James!

Amanda on kuollut. Emme pidä hautajaisia. Hänet kidnapattiin ja häneltä urkittiin tietoja. Kidutettiin järjettömäksi ja lopulta jätettiin yksin selviämään. Hän koki nälkäkuoleman, sillä löysimme hänet liian myöhään.

Tekijät ovat tiedossa.

Kuolonsyöjät.

Terveisin,

äiti ja isä.

 

Koko loppu päivän James oli kulkenut jossain sumun tapaisessa. Hänen isänsä sisko, hänen tätinsä oli kuollut. Koska Voldemort oli niin halunnut.

James oli miettinyt syitä koko sen päivän. He olivat puhdasverisiä, se ei voinut olla syynä. Amanda oli aina viihtynyt yksin, eikä hän todellakaan ollut tehnyt mitään, mikä olisi suututtanut Voldemortin. Amanda ei ollut koskaan ollut sellainen. Ei koskaan.

Ainoa hyvä puoli Amandan kuolemassa oli ollut se, että Lily oli peräti katsonut Jamesiin. Aamiaisella, kun kummallakin oli nenän edessä sen päivän lehti. Lily, joka oli nopea lukija, oli tietenkin lukenut Amandan kuolemisesta ennen Jamesia. Ja koska Lily tiesi, että Amanda oli Jamesin täti, hän oli (ilmeisesti) vaistomaisesti katsonut miten James reagoisi, kun saisi tietää, että hänen isänsä sisko oli kuollut.

Kun James yritti perjantai-illalla muistella sen päivän tapahtumia, hän ei muistanut mitään. Vaikka Amanda ei ollut koskaan ollut hänelle mikään kovin tärkeä, eikä ensimmäinen sukulainen, joka Jamesilta kuoli. Itse asiassa kolmas. Jamesin isoäiti ja isoisä, isän puolelta, olivat kuolleet, kun James oli ollut seitsemän. Silloin James ei ollut tietenkään ymmärtänyt kuolemaa niin kuin nyt. Sen hän muisti, että isän nuorempi sisko, Amy-Marie oli muuttanut heille muutamaksi kuukaudeksi. Amy-Marie oli nimittäin paljon Jamesin isää nuorempi, vain kahdeksan vuotta Jamesia vanhempi, joten ei hän voinut 15-vuotiaana alkaa asua yksin, kun koulukin oli kesken.

James äidin puoleiset isovanhemmat olivat kuolleet ennen kuin James oli syntynyt. Sekin oli ollut yksi syy, miksi hänen vanhemmillaan oli ollut kiire naimisiin.

James näki sinä yönä unia, joissa hän yritti pelastaa kuolevan Lilyn, mutta epäonnistui surkeasti…

 

Lauantaiaamu avautui harmaana ja sateisena. James heräsi  paljon aikaisemmin kuin kukaan muu, joka oli hyvin epätavallista. Kun hän oli saanut rillit päähänsä ja näki kellon kunnolla, se näytti kuutta.

 Hienoa, James mietti. Hänellä olisi tunti aikaa ennen kuin pääsisi aamiaiselle.

James puki vaatteensa nopeasti päälle. Koska oli lauantai, Jamesin ei tarvinnut laittaa päälleen koulukaapua, vaan hän sai pukeutua (jästeille) tavallisiin farkkuihin ja villapaitaan (koska ulkona oli selvästi hyvin kylmä).

James päätti olla herättämättä muita vielä, sillä Petriä hän ei olisi kuitenkaan saanut ylös ja Sirius olisi kärttyinen kuin suututettu kentauri, mikäli hänet herättäisi ennen seitsemää. Remus nyt ehkä nousisikin, mutta mitäpä Remuksen kanssa voisi tehdä. James tarvitsi sinä aamuna toimintaa. Paljon toimintaa.

James kaiveli hetken aikaa laukkuaan, ja löysi etsimänsä: hänen äitinsä ensimmäiseen kirjeen. Hänen oli pitänyt vastata siihen jo aikaisemmin viikolla, mutta jotenkin kaikki oli vain mennyt niin nopeasti, ettei James ollut ehtinyt. Ja kun Amandakin oli kuollut…

James luki kirjeen uudestaan. Hän muodosti päässään kirjeen, etsi laukustaan pergamenttia, mustepullon ja sulkakynän ja lähti alas oleskeluhuoneeseen.

 

James istui kaikkein pehmeimpään nojatuoliin, otti hyvän asennon ja aloitti kirjeensä.

 

Hei äiti ja isä!

 

Siriukselle käy paremmin kuin hyvin, että ollaan joulu koulussa. Hän itse asiassa innostui siitä suuresti. Onhan siitä jo aikaa, kun vietettiin joulu täällä viimeksi.

 

Onnea isälle ylennyksestä! Ja pitäkää hauskaa Brasiliassa.

 

James pysäytti kynänsä. Mitä ihmettä hän jaaritteli kuin Remuksen isotäti, kun tämä oli juonut pullon tonttuviiniä? Hänhän voisi aivan hyvin mennä suoran asiaan.

 

Amandasta vähän…

Kun sanot "kuolonsyöjät", onko tiedossa myös oikeat tekijät? Siis tarkat. Ovatko nimet tiedossa? Ja miksi Amanda? Eihän hän koskaan ole tehnyt mitään, mikä olisi voinut suututtaa Voldemortia ja kuolonsyöjiä!

 

Noin, nyt se oli sanottu. Nyt hän voisi taas alkaa jaaritella.

 

Me muuten voitettiin se huispausmatsi. Toffee tuli kehumaan minua. Ja Sirius tiputettiin luudalta (hän on kyllä aivan kunnossa, ei huolta).

Ja ai niin, minä olin sairaalasiivessäkin, kun menetin verta, kun minut kirottiin. Muutama arpi jäi, ei muuta.

En ole ollut kuin siinä yhdessä jälki-istunnossa heti ensimmäisellä viikolla, mutta sen te jo tiesittekin.

Siriukselta terveisiä (vaikka hän nukkuukin juuri nyt).

Terveisin,

James.

 

James luki kirjeen. Sai kelvata, hän ajatteli ja nousi ylös. Hän saisi varmaankin käyttää Remuksen pöllöä, kun ilmoitti Remukselle siitä sitten, kun tämä heräisi.

Hän suuntasi askeleensa ulos oleskeluhuoneesta, kohti pöllötornia. Matkalla häntä vastaan tuli Voro, joka mulkaisi häntä ilkeästi.

 "Sontapommien tilauslomake?" Voro sanoi heti ja juoksi oitis Jamesia vastaan katse Jamesin kädessä olevassa kirjeessä.

 "Ei, vaan kirje vanhemmilleni", James sanoi heti.

 "Niin varmaan", Voro sihisi. "Niinhän ne kaikki sanoo; 'Kirje äidilleni', 'vastaan vain mummolleni', 'serkkuni on sairas'", Voro motkotti korottaen ääntään vikinäksi.

 "Millaisia todisteita sinä haluat?" James ärähti. Oli tarpeeksi ärsyttävää herätä aivan liian aikaisin heti kun saisi nukkua pitkään. Varsinkin kun hänen isänsä sisko murhattiin ilman mitään motiivia ja hänen elämänsä rakkaus vihoitteli hänelle.

Juuri kun Voro oli avaamassa suunsa, jostain kuului hirveää pärinää. James katsoi olkansa yli ja näki – kenetkäs muunkaan kuin Riesun. Räyhähenki pärisytti huuliaan niin, että sylki lensi sen suusta.

 "Riesu! Mitä sinä olet taas tehnyt?" Voro huusi Riesulle.

 Riesu ei vastannut vaan kääntyi ilmassa ympäri, kumartui ja katsoi Voroa jalkojensa välistä. Se pärisytti huuliaan vielä kerran ja lähti sitten hirveää vauhtia käytävää kohti lähintä maalausta.

 "Vielä minä sinut saan!" Voro huusi ja lähti ajamaan Riesua takaa unohtaen Jamesin aivan kokonaan.

James naureskeli itsekseen kun jatkoi matkaansa. Riesu oli tavallisesti vain haitaksi, mutta hyvä että välillä näinkin päin.

Huomaamattaan James olikin jo pöllötornissa. Hän etsi Remuksen tummanharmaan pöllön, Hiboun,  (jolle Sirius keksi nimen), solmi sen koipeen kirjeensä ja heitti sen ulos ikkunasta.

James katsoi kelloa. Se näytti viittä vaille seitsemää. James mietti, että Rohkelikkotorniin tullessaan, hän voisikin herättää ystävänsä aamiaiselle…

 

 "Herätys, Anturajalka!" James karjaisi Siriuksen korvaan.

 "Enpäs", Sirius mutisi unisesti. "Minulla ei ole mitään syytä herätä vielä." Hän veti peiton päänsä yli.

 "Onpas!" James sanoi. "Tänään on tylyahon retki ja – "

 "Mitä? Onko? En muistanutkaan!" Sirius sanoi ja oli heti hereillä.

 "Jotenkin valikoiva tuo Siriuksen herääminen", Remus, jonka James oli herättänyt ensimmäisenä, sanoi huvittuneena.

 "Ei vainenkaan", James sanoi, "hänellä on vain kuudes aisti, joka aistii vain tietyt asiat, nimittäin sen, jos saa aamiaista, tai jos pääsee juomaan", hän virnuili. "Ja tämä tarkoittaa molempia."

 "No minkä minä sille voin, että olen nälkäinen ja – "

 "Alkoholisti", Remus täydensi.

Sirius mulkaisi Remusta loukkaantuneesti. "En minä sitä tarkoittanut vaan – vaan…"

 "Niin?" James yllytti virnistellen.

 "Ihan sama, mennään nyt vain äkkiä syömään!" Sirius sanoi ärtyneenä.

 "Ai tuolla asustuksella?" Remus kysäisi kohottaen kulmiaan.

Sirius katsoi alas omia vaatteitaan – joita ei ollut kuin sukat ja alushousut.

 "No vaikka", Sirius sanoi ja virnisti. "Kuka sitä estää?"

 "McGarmiwa", James sanoi heti. "Hän tuskin ilahtuu, jos sinä tulet puolialastomana aamiaiselle."

 "Saisit varmaankin suuremman rangaistuksen kuin silloin kun 'unohdit' pukea paidan päälle", Remus sanoi.

 "No kun unohdin!" Sirius älähti.

 "Eikä sillä ollut mitään tekemistä sillä, että sinulle oli edellisenä päivänä sanottu, että näytit hyvältä ilman paitaa", Remus sanoi.

 "No ei todellakaan", Sirius sanoi napittaen housujaan. "Minä en välitä siitä mitä minulle sanotaan minun ulkonäöstäni – koska tiedän olevani tylypahkan komein mies."

 "Miespä hyvinkin", James mutisi. "Jos nyt vain pukisit päällesi niin päästäisiin joskus aamiaiselle – ja ai niin, Remus, lainasin Hibouta jotta sain laitettua kirjeen äidille ja isälle", James sanoi Remukselle, joka vain nyökkäsi.

 "Jos me haluamme päästä aamiaiselle, meidän pitää ehkä herättää myös Peter" Remus sanoi nyökäten päällään kohti Peterin sänkyyn, josta kuului yhä kuorsausta.

 "Minähän herätin hänet jo!" James sanoi ja meni uudestaan Peterin sängylle. "Peter Oliver Piskulan! Nouse ylös! Nyt!"

 "Huijui!" Peter kiljaisi – mutta ainakin heräsi.

 "Siriuksella on kiire mennä strippaamaan suureen saliin", James sanoi, "kannattaa herätä, että saat hyvät paikat näytöksessä."

 "Mitäh?" Peter sanoi ja hieroi silmiään. "Sirius menee strippaamaan?"

 "Heräsihän se", James sanoi. "Tylyaho odottaa valloittajiaan!"

 

 *

 

 "Täällä tuulee!" Sirius ilmoitti kovaan ääneen muille kelmeille, ku he kävelivät pitkin Tylyahon pääkatua.

 "Hienoa, Sirius, me emme huomannetkaan", Remus vinoili.

 "Kunhan nyt ilmoitin", Sirius sanoi näyttäen Remukselle kieltä.

James ei kuunnellut ystäviensä puheita lainkaan. Muutaman askeleen päässä näkyi Lilyn punaiset hiukset, jotka tyttö oli letittänyt kahdelle letille eripuolille päätä. Lily keskusteli Lucyn kanssa melko kiivaasti ja näytti siltä, että tytöillä oli jotain riitaa keskenään, sillä äkkiä Lily kääntyi Lucya kohti ja sihisi hampaidensa välistä tytölle jotain. Lucy huudahti Lilylle jotain, joka kuulosti vahvasti tältä: "No, omapa on asiasi!" Sen sanottuaan Lucy kiihdytti askeliaan ja käveli pitkälle Lilyn edelle.

Lily jäi seisomaan paikoilleen, katsomaan Lucyn perään. Kun James ystävineen käveli Lilyn ohi, James huomasi taas, että Lily katsoi häneen päin. James yritti hymyillä, mutta nähdessään Lilyn ilmeen, joka näytti siltä, että tyttö voisi purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, hän jätti hymyn kokonaan pois kasvoiltaan. Tuntui yksinkertaisesti pahalta nähdä Lily sellaisena. Koko viikkona hän ei ollut nähnyt tytön huulilla kunnon hymyä. Teennäisyys paistoi läpi. Ja nyt Lilyllä näytti olevan jotain riitaa Lucyn kanssa. Tyttö näytti olevan aivan eksyksissä.

 "Sarvihaara!" Sirius huudahti Jamesin korvaan. "Herätys!"

 "En minä nuku", James sanoi ärsyyntyneenä.

 "Nukutpas, kun et näe, kuka tuolla on", Sirius sanoi osoittaen eteenpäin.

James katsoi Siriuksen osoittamaan suuntaan, muttei nähnyt kuin Lilyn, kunnes jostain kuului huuto: "James!"

James ei nähnyt vieläkään ketään, mutta joku oli syöksynyt halaamaan häntä.

James ehti tajuta, että halaaja oli naispuolinen.

Hänen katseensa löysi Lilyn…

Joka tuijotti Jamesia järkyttyneenä.

Osa 13 – Humalaisia tätejä ja moottoripyörälehtiä

Jamesilla meni vähän aikaa, kunnes hän tajusi, kuka hänen syliinsä oli syöksynyt.
 ”A – Amy?” James sopersi ihmeissään.
 ”Minä!” nainen sanoi ja nosti kasvonsa Jamesin kasvoja kohti ja hymyili. Amy oli pienikokoinen, mustatukkainen nainen joka oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan. Hänen hyvin vaaleansiniset silmänsä tuikkivat iloisesti.
 ”Mitä sinä teet täällä?” James kysyi kun Amy päästi irti hänestä. ”Tai siis, eikö sinun pitäisi olla jossain Itä-Saksassa?”
 ”Pitäisi”, Amy sanoi ja hymyili nopeasti. Hymy kuitenkin lopahti pian. ”Päätin kuitenkin tulla kotiin, kun siskotkin kuolevat ilman varoituksia”, hän mutisi katkerasti.
James huomasi, kuinka Remus ja Peter katsoivat häntä ihmeissään.
 ”Ai, katsos”, James tajusi äkkiä, ”Amy, tässä ovat Remus ja Peter – olet varmaan kuullut heistä Kuutamona ja Matohäntänä. Ja Remus ja Peter, tässä on Amy-Marie, minun isäni pikkusisko, eli minun tätini.”
Amy kätteli ensin Remusta ja sitten Peteriä ja hymyili molemmille leveästi.
 ”Ja Siriuksen sinä varmasti muistatkin”, James sanoi virnistäen.
 ”Vaikea unohtaa”, Amy sanoi ja halasi Siriustakin.
James virnisti Amyn halatessa Siriusta. Hän ymmärsi loistavasti Amyn sanat. Viime kesänä, kun Amy oli tullut käymään Pottereilla, Sirius, joka ei tiennyt Amyn olevan Jamesin täti, yritti kaikin keinoin iskeä Amyn, ennen kuin sai tietää, että tämä oli Jamesin sukulainen. Sen jälkeen Sirius ja Amy olivat kyllä olleet hyviä kavereita.
 ”Mitä sinä oikein teet täällä? Minne olet jättänyt Benin?” Sirius kyseli selvästi hämmentyneenä Amyn tulosta.
 ”Minulla on asiaa Chrisille ja kun kuulin, että  pääsette tänään Tylyahoon, päätin tulla tervehtimään. Ja minulla on tänne muutakin asiaa”, Amy sanoi vilkaisten taakseen Kolmen luudanvarren suuntaan.
 ”Mutta entäs Ben? Minne sinä jätit hänet?” Sirius kysyi uudestaan. Ben Wilkinson oli Amyn kihlattu, jonka mukana Amy oli muuttanut Britanniasta Saksaan.
 ”No, minä… kirjaimellisesti jätin hänet”, Amy sanoi varovaisesti ja heilautti vasenta kättään, josta puuttui sormus.
 ”Miksi ihmeessä?” James kysyi ihmeissään. Hänestä Amylle ei olisi sopivampaa sulhasta kuin Ben oli ollut.
 ”No, Benistä paljastui uusia puolia”, Amy sanoi.
Sirius rypisti otsaansa. ”Oliko hän homo?”
 ”Ei sentään”, Amy naurahti. ”Olisitko halunnut iskeä hänet?” hän kysyi virnistäen.
 ”No en todellakaan”, Sirius sanoi nopeasti ja irvisti inhoten. ”Hän oli sinun miehesi. Ja tulee kauhukuvia mieleen, kun mietin mitä te olette tehneet”, hän sanoi peittäen väristyksiä.
 ”Mutta sillä, että hän on mies, ei ole mitään väliä?” James sanoi virnistäen.
 ”Ehkäpä ei”, Sirius mietti.
 ”Sinä olet pelottava”, James sanoi.
Amy pudisti päätään. ”Ei hän pelottava ole. Ehkä… homo?”
 ”Voi ei, taas!” Sirius parahti ääneen. ”Miettikää omia suuntautumisiaan, älkää minun!”
 ”Sirius on herkkänahkainen näissä asioissa”, James kuiskasi Amylle erittäin kovaan ääneen, jotta Sirius varmasti kuuli. Amy virnisti.
 ”Oliko teillä jotain ohjelmaa täällä? Suunniteltuja treffejä tai muuta tärkeää?” Amy kysyi. Kelmit pudistivat päitään. Kenelläkään ei ollut yksiäkään treffejä, ei edes Siriuksella, jolla tavallisesti oli kolmet treffit samaan aikaan. Ja Peterin tyttöystävä asui jossain kaukana…
 ”Voitaisiin vaikka mennä Kolmeen luudanvarteen juomaan jotain?” Amy sanoi nyökäten pubia päin.
 ”Sama kai se on”, James myöntyi, joten kelmit ja Amy lähtivät astelemaan kohti Kolmen luudanvarren lähes ulos asti hehkuvaa lämpöä. Ulkona raivoava tuuli oli yltynyt jo niin kovasti, että Jamesista alkoi tuntua, että puut kaatuisivat kohta hänen päälleen. Taivas oli harmaa pilvistä ja näytti siltä, että kohta tulisi sade.

Kolme luudanvartta oli täynnä niin tylypahkalaisia kuin muitakin velhoja ja noitia. Kerran Sirius väitti nähneensä siellä vampyyrin ja ulvojan nuoleskelemassa, mutta se oli mennyt jo vähän liian pitkälle – jopa Siriukselta. James katseli ympärilleen etsien tyhjää pöytää, johon he kaikki viisi mahtuisivat, mutta hän ei nähnyt kuin Lucyn, joka istui yhdessä pöydässä seuranaan neljä muuta tyttöä, kaikilla kermakaljapullot edessään. Tytöt keskustelivat kiivaasti keskenään. Tytöistä kaksi oli Rohkelikkoja, loput Korpinkynsiä. Lucyn lisäksi pöydässä ei suinkaan istunut Lily, vaan Mary, vaalea seitsemäsluokkalainen tyttö, joka liikkui aina juuri sen tyttöporukan kanssa, johon kuuluivat ne kolme korpinkynttä.
Lucy nosti katseensa, näki Jamesin ja - Jamesin yllätykseksi – soi hänelle leveän hymyn. James ei hymyillyt takaisin, vaan jäi ihmettelemään, miksei Lucy ollut Lilyn kanssa ja missä Lily oli.
 ”Sarvihaara? Liikettä kavioihin!” Sirius huudahti kun James pysähtyi tähyilemään Lilyn punaisia hiuksia väkijoukosta.
 ”Ne on sorkat, eivät kaviot”, James sanoi ja kiri toiset kiinni.
 ”Mitä nuo teidän sisäpiiri juttunne oikein ovat? Olen saanut kuunnella niitä koko kesän teillä ollessani”, Amy sanoi kun he löysivät tyhjän pöydän ja istuutuivat sen ääreen.
Kelmit virnistivät toisilleen. Sisäpiiri juttujapa hyvinkin…
 ”Erittäin typeriä juttuja”, Remus sanoi yrittäen kuulostaa asialliselta, mutta virnistys paistoi läpi.
 ”Ja teillä on ne lempinimetkin, Sarvenhaarat ja Kuutamoiset?” Amy kysyi saaden kelmien virnistykset levenemään.
 ”Itse asiassa Sarvihaara ja Kuutamo. Ja Anturajalka ja Matohäntä”, Sirius oikaisi.
 ”No, mielenkiintoisia silti”, Amy sanoi nousten ylös tuoliltaan. ”Minä menen tilaamaan, mitä teille?” hän kysyi kelmeiltä. ”Minä tarjoan”, hän lisäsi.
 ”Kermakalja riittää varmasti”, Remus sanoi kaikkien puolesta. Sitä he joivat aina kun pääsivät Tylyahoon. Muuten, kun he tulivat salaa, pitkin salakäytäviä, he saattoivatkin juoda jotain muuta…
 ”Minä tulen myös tilaamaan”, Sirius ilmoitti nopeasti kun Amy oli jo kävellyt vähän matkaa poispäin.
 ”Muista, Sirius, että Amy on sinulle liian vanha!” James huikkasi Siriuksen perään. Sirius katsoi olkansa yli ja näytti Jamesille kieltä.
Ei mennyt kauankaan, kun Amy tuli takaisin tasapainotellen kolmen kermakaljakolpakon ja oman ohueen pitkään lasiin kaadetun keltaisen juomansa kanssa. Sirius kuitenkin seisoi yhä tiskillä.
 ”Nytkö Sirius jäi iskemään Rosmertaa?” Remus kysyi katsellen Siriusta, joka nojasi tiskiin ja puhui nopeaan tahtiin tiskin toisella puolella seisovalle Rosmertalle, joka katseli Siriusta huvittuneena.
 ”Ei, vaan kinuamaan jotain vahvasti alkoholipitoista”, Amy sanoi ja ojenteli kermakaljaa seurassaan istuville pojille. ”Harmi vain, että Dumbledore tuntee teidän ikäisten poikien ajatuksenjuoksun. Hän on nimittäin kieltänyt myymästä teille alkoholipitoisia juomia, vaikka olettekin täysi-ikäisiä. Mutta kouluun ei kaivata humalaisia 17-vuotiaita.”
James ja Remus loivat tiskillä seisovaan Siriukseen paljon puhuvia katseita.
 ”Olen täysin samaa mieltä Dumbledoren kanssa”, Remus ilmoitti.

Lily tuijotti mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Hänen päivänsä oli niin pilalla, ettei puuttunut kuin se, että alkaisi sataa. Eikä sekään ollut kaukana…
Lily istui penkille joka oli vain parin askeleen päässä ja painoi päänsä käsiinsä. Hän puristi silmänsä kiinni ja halusi vain unohtaa. Unohtaa aivan kaiken siitä päivästä, joka tuntui menevän koko ajan pahempaan suuntaan. Ensin hän heräsi kamalan aikaisin painajaiseen, jota ei enää muistanut. Ja sitten Lucy oli ilmoittanut, että oli Tylyahon viikonloppuretki.
Lily ei olisi halunnut lähteä ollenkaan pois koulusta. Hän olisi voinut jäädä nukkumaan makuusaliin koko päiväksi. Lucy oli kuitenkin pakottanut Lilyn mukaansa, koska ”hänellä ei ollut muita ystäviä, jotka lähtisivät hänen kanssaan Tylyahoon”. Nyt Lucy kuitenkin vietti aikaa sen Korpinkynnen kanajengin kanssa. Ja kaikki vain sen typerän riidan kanssa…
Lily tunsi, kuinka ensimmäiset vesipisarat satoivat hänen hiuksilleen.
Miten hän pystyikin viikon välein riitautumaan kaikkien kanssa? Ensin Jamesin kanssa, siksi että James oli – oli mustasukkainen! Ja koska hän itse ei ollut kertonut kenellekään, että hän piti yhteyttä Michel Chamberlainiin. Hänen olisi pitänyt kertoa jollekin, niin hän olisi säästynyt siltäkin riidalta – joka johti seuraavaan.
Lucy oli pistänyt merkille, ettei Lily enää puhunut Jamesille tai Jamesista yhtään mitään. Ja kun perjantaina Jamesin tädistä oli ollut lehdessä, Lucy oli alkanut  painostaa Lilyä puhumaan Jamesille. Lily olisikin puhunut, jos olisi pystynyt. Mutta mitä siitäkin olisi ajateltu? Ensin hän huusi Jamesille tämän olevan paskiainen ja kohta hän jo oli lohduttamassa tätä kuolleen tädin takia. Vaikkei James näyttänyt kovin välittävän… Halaili vain jotain tummia kaunottaria keskellä katua.
Lily tiesi olevan lapsellisen mustasukkainen Jamesista, mutta vaikka James olikin käyttäytynyt typerästi, enemmän kuin typerästi, Lily ei osannut sulkea Jamesia pois ajatuksistaan. Vaikka he olivat olleen vain hyvin vähän aikaa yhdessä, Lily oli sinä aikana kiintynyt Jamesiin hirmuisesti. Vaikkei ollutkaan näyttänyt sitä niin kuin olisi halunnut.
Sade yltyi lähes kaatosateeksi ja alkoi muodostaa lammikoita hiekkatiehen.
Lily nosti kasvonsa käsistään ja näki, että kadulla oli vain muutama ihminen. He kaikki olivat ahtautuneet pienen sateenvarjon alle ja pitivät siellä sadetta, katsellen Lilyä oudoksuen, kun Lily istui penkillä ilman minkäänlaista sateensuojaa.
Lilyn katse hakeutui Kolmen luudanvarren ovelle, jonne oli nähnyt sekä Jamesin ja Lucyn katoavan. Juuri kun hän käänsi katseensa siihen suuntaan, ovi avautui ja sieltä astui ulos Lucy ja Korpinkynnen kanajengi. Lucyn ja Lilyn katseet kohtasivat hetkeksi, mutta jo samalla sekunnilla Lucy käänsi katseensa pois ja alkoi jutella kanajengin kanssa.
Lily vain istui. Hän oli aivan märkä, muttei välittänyt. Hän olisi voinut vain lähteä takaisin kouluun, mutta Lucy käveli vielä aivan liian lähellä. Ja toisaalta, hän halusi nähdä Jamesin…
Joten Lily istui. Muttei nähnyt Jamesia vielä puolen tunnin kuluttuakaan. Lily nousi ylös tuolilta ja lähti kulkemaan kohti Tylypahkaa.
Vesipisarat hänen kasvoillaan sekoittuivat kyyneliin.

 ”Minä luulin, ettet sinä saisi alkoholia ostetuksi”, James sanoi Siriukselle, kun tämä kippasi tuliviskiä kurkustaan alas.
 ”Miksen?” Sirius kysyi virnistäen. ”Rosmerta on aivan hulluna minuun.”
James ja Peter tyrskähtelivät. ”Siltä se näyttääkin”, James sanoi vilkaisten tiskin suuntaan, jossa Rosmerta flirttaili kovaan tahtiin jollekin tummalle komistukselle.
Sirius vilkaisi tiskin suuntaan ja irvisti. ”Ei tuo nyt ole vielä mitään. Hän aivan suli minun katseeni alla.”
 ”Älä nyt kuvittele itsestäsi liikoja”, Remus mutisi. ”Rosmerta sitä paisti kuvittelee vahvasti, että olet kiinnostunut vain pojista.”
 ”Entä jos olenkin?” Sirius sanoi ilkikurisesti hymyillen Remukselle.
 ”Otapa hänestä taas selvää”, James sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Eikö se ole vain hyvä, että lapsi osaa puhua noista asioista avoimesti?” Amy, joka oli hänkin kipannut enemmän kuin kaksi lasia sitä keltaista litkua nieluunsa, sanoi, ääntäen hyvin hitaasti ja selkeästi.
 ”Tietysti on”, James sanoi. ”Mutta Sirius nyt on mitä on.”
 ”Kuule, Sarvihaara-veliseni, minä voin kertoa sinulle yhden jutun”, Sirius aloitti. ”Ehkä minä tykkäänkin pojista, mutta tykkään minä tytöistäkin”, hän sanoi.
James katsoi häntä epäuskoisesti.
 ”Kuule, mitä sinulla oli tuossa lasissa?” James kysyi. ”Tai siis, noissa aseissa”, hän oikaisi vilkaisten laseja joita Sirius laittoi riviin.
 ”En minä tiedä”, Sirius sanoi ja ojensi lasinsa Jamesille. ”Maista.”
 ”Hyi, sinun lasista?” James sanoi inhoten.
 ”Ei Sirius tuskin ole rottia syönyt”, Amy sanoi.
James vilkaisi syrjäsilmällä Peteriä.
 ”Toivottavasti ei”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Remukseen ja Peteriin päin. ”Jos me jätettäisiin nämä kaksi tänne humaltumaan rauhassa ja mennään me kiertelemään?” hän ehdotti Remukselta ja Peteriltä jotka olivat salamana ylhäällä.
 ”Me tullaan joskus hakemaan tuo alkoholisti pois täältä”, James sanoi Amylle, joka nyökkäsi ja pyöritti juomaansa lasissaan.
 ”Ei mitään kiirettä”, hän sanoi ja väläytti nopean hymyn, joka vaihtui pian masentuneen apeksi ilmeeksi ja katse harhaili lasin pohjalla olevaan viinan litkuun.
 ”Mennään”, James mutisi Remukselle ja Peterille, ja he lähtivät kiireen vilkkaan ulos Kolmesta luudanvarresta jättäen Siriuksen ja Amyn oman onnensa nojaan.
Heti päästyään ulos pubista, James, Remus ja Peter kastuivat. Vettä tuli taivaan täydeltä.
 ”Hienoa”, James mutisi. ”Mennäänkö Hunajaherttuaan?” hän kysyi osoittaen karkkikaupan avonaiseen oveen, joka oli lähin liike.
Remus ja Peter nyökkäsivät ja he juoksivat kadun toiselle puolelle ja astuivat karamellikaupan kutsuvaan lämpöön.
Hunajaherttua näytti olevan muutaman muunkin sateen suojana. Hyvä että James, Remus ja Peter mahtuivat ovesta sisään, niin täynnä liike oli.
 ”Mahtuukohan täällä liikkumaan lainkaan?” James mietti ääneen.
 ”Ei ehkä”, Remus sanoi katsellen ympärilleen. Hunajaherttuan hyllyihin oli ladottu kiloittain karkkeja, montaa eri makua. Suuren kyltin alla myytiin uutta erikoismakua, ananassuklaata, sen vieressä oli monta laatikollista hedelmäetanoita ja viuhpiipporeita. Bertie Bottin jokamaunrakeita myytiin torakkaterkkujen ja  suklaasammakoiden välissä. Väriloisto oli suunnaton verrattuna ikkunoista näkyvään harmauteen.
 ”Ostetaanko me täältä jotain, vai mennäänkö suoraan Sekolle?” Peter kysyi katsellen ulko-oville.
 ”Sekolle”, James ja Remus vastasivat yhteen ääneen.
He kääntyivät takaisin ovelle ja joutuivat varomaan koko ajan, etteivät olisi talloneet pienenpien oppilaiden jaloille matkallaan.
Ulos päätyään, he juoksivat muutaman liikkeen ohi ja saapuivat Sekon pilapuodille, joka ei ollut läheskään niin täynnä kuin Hunajaherttua, mutta ihmisiä riitti silti. James kaivoi taskustaan muutaman kultakaljuunan ja lähti kulkemaan pitkin hyllyrivejä. Hänen oli tarkoitus ostaa jotain uutta. Luihuisille tietenkin. Kelmit olivat olleet liian kilttejä viime aikoina ja hän kaipasi kunnon toimintaa… Tytöt eivät olleet hyväksi heille. Heti kun Lily oli astunut suurempiin kuvioihin, kaikki oli mennyt sekaisin. Kelmien oli pitänyt kostaa Kalkaroksellekin, mutta sekin oli jäänyt.
James katseli hyllyillä olevia tavaroita. Sontapommit olivat liian kesyjä Luihuisille ja he olivat jo tottuneet siihen, että äkkiä  aamiaispöydässä pöydän alta alkoi nousta kitkerä haju, jonka he tunnistivat jo sontapommeiksi. Eivätkä he enää katsoneet ensimmäisenä Kalkarosta niin kuin ensimmäisillä kerroilla, vaan katseet suuntautuivat heti Rohkelikkopöydässä istuviin kelmeihin. He tarvitsivat jonkun uuden keinon…
 ”Hei”, Remus sanoi äkkiä tiiraten ulos ikkunasta, ”onko tuo Sirius?”
 ”Mitä?” James kysyi ja syöksyi ikkunaan ja katsoi Remuksen osoittamaan suuntaan; sateessa, ilman minkäänlaista sateensuojaa, seisoi Sirius suudellen jotain hehkeää blondia, joka näytti muutaman vuoden vanhemmalta mitä kelmit olivat.
 ”Se on Sirius”, Peter, joka oli myöskin tullut ikkunaan, sanoi.
 ”Voi hitto”, James mutisi, huokaisi ja asteli ulos ovesta. Hän kuuli Remuksen tulevan perässään. James käveli muitta mutkitta Siriuksen luo ja koputti tätä olkapäälle.
 ”Mitäh?” Sirius kysäisi ja nainen hänen vierellään kiersi kätensä vielä tiukemmin Siriuksen kaulaan.
 ”Kuules, nuoleskelun kuningas, minne sinä jätit Amyn?” James kysyi ja vilkaisi naisen kasvoja. Vaalean kiharapilven alta katsoivat kaksi kirkkaan sinistä silmää joiden ympärillä oli vahva korostus meikkiä. Naisen suu oli värjätty tummanpunaisella huulipunalla, joka oli kuitenkin Siriuksen toimesta levinnyt pitkin naisen leukaa ja poskia. James ei onneksi tuntenut naista lainkaan.
 ”Amyn?” nainen kysyi. Hänen puheessaan oli ulkomaalainen korostus. Hän kohotti katseensa Siriuksen kasvoihin. ”Oletko sinä täällä toisen naisen kanssa?”
 ”Joo, oli, ja paljon kauniimman”, James sanoi. ”Suorastaan jumalaisen.”
 ”Sinä senkin – ” nainen sanoi kipakasti, kohotti kätensä ja läimäisi Siriusta kasvoihin. ”Sanoit tuleesi yksin!”
 ”Tulinkin”, Sirius sanoi iskusta pöllämystyneenä.
 ”Valehtelija!” nainen sihahti. Hän näytti siltä, että olisi voinut potkaista Siriusta sääreen – tai ehkä enemmänkin jalkoväliin.
Nainen sipaisi hiuksensa pois kasvoiltaan ja mulkoili Siriusta murhaavasti.
 ”Kai me nähdään uudestaankin?” Sirius kysyi ja hymyili naiselle hurmaavasti.
 ”No ei todellakaan, tuollaiset valehtelijat pitäisi sulkea vankilaan”, nainen sanoi ja loi Siriukseen vielä yhden murskaavan katseen, kunnes käänsi katseensa Jamesiin ja hänen kasvonsa sulivat viettelevään hymyyn. ”Sinut minä voisinkin nähdä uudestaan”, hän sanoi ja hipaisi punaiseksi lakatulla kynnellään Jamesin poskea.
 ”Ei kannata”, Remus sanoi heti, ”hän on varattu. Kolmas vuosi meneillään vakavassa suhteessa.”
James loi Remukseen kiittävän katseen. Naisen vahvasti meikatut kasvot tuntuivat olleen aivan liian lähellä hänen omiaan.
Naisen katse oli hämmentynyt, kunnes hän kokosi itsensä ja nosti leukansa.
 ”Eipä tuossa mitään”, hän sanoi ja vilautti vasenta kättään. ”Minäkin olen menossa ensi kuussa naimisiin. Piti vain tulla vähän huvittelemaan”, hän sanoi ylväästi. ”Mutta jos kelpaa, niin minut löytää täältä”, nainen sanoi ja iski silmää.
 ”Joo, kiitos, mutta ei kiitos”, James sanoi. ”Kannattaa vain mennä suoraa päätä kotiin miehesi luo, että todella pääset joskus naimisiin.”
Nainen mulkaisi Jamesiakin ilkeästi.
 ”Ja kannattaa pyyhkiä tuo huulipuna kasvoistasi, ettei miehesi vain arvaa mitään”, James jatkoi. ”Sama sinulle, Sirius, mutta jotta Minerva ei repisi hiuksiaan.”
 ”Kuka Minerva?” nainen kysyi heti ja katsoi Siriusta.
 ”Hänen tuleva vaimonsa. Sirius aikoo kosia illalla”, Remus sanoi, ennen kuin Sirius ehti edes avata suutaan.
 ”Sinä – sinä – ” vaaleaverikkö sopersi äimistyneenä.
 ”Mitä? Kuulostaako tutulta?” James kysyi ja nautti näkemästään. Naisen naama venähti. Hän näytti siltä, että voisi lyödä Jamesiakin.
 ”Tulehan Sirius, mennään etsimään Amy”, James sanoi ja tarttui Siriusta käsivarresta, repi hänet naisen ohi ja hymyili mennessään naiselle. ”Kannattaa etsiä miehiä tuolta päin” – hän osoitti naisen taakse kohti Sianpäätä – ”koska siellä on ainakin yksi täysin vapaa mies.” Sen sanottuaan, hän lähti jo laantuvassa sateessa takaisin kohti Kolmea luudanvartta, repien Siriusta mukanaan, ja muiden kahden kelmin tullessa perässä.
 ”No niin, Sirius, minne sinä jätit sen toisen juopon?” James kysyi. Sirius yritti pyristellä irti Jamesin otteesta, mutta joutui tyytymään siihen, että hän oli sillä hetkellä tilanteessa, jossa hän oli yksin kolmea vastaan.
 ”Kenet?” Sirius kysyi ilmaisesti aivan kärryiltä pudonneena.
 ”Amyn, tyhmä”, James sanoi ja kiskaisi pysähtyneen Siriuksen uudestaan liikkeelle.
 ”En minnekään. Heti kun te lähditte, Amy kiiruhti jonkun miehen syliin”, Sirius sanoi kuulostaen hieman katkeralta.
 ”Ja sinä kamalassa mustasukkaisuudessa päätit lähteä etsimään kunnon nuoleskeluseuraa ja iskit tuon naisen tuolla?” Remus arvasi tietäväisesti, nyökäten blondiin joka oli jäänyt heidän taakseen.
 ”En minä iskenyt”, Sirius kielsi. ”Hän iski minut. Minä en voi ulkonäölleni mitään.”
 ”Mutta jos et olisi juonut niin paljon, olisit ehkä tajunnut kieltäytyä”, James sanoi. Hän kuuli kuinka Sirius puuskahti ärsyyntyneenä.
 ”Kuulostat äidiltäsi. Ja sitä paisti, minä olen kuule ihan selvin päin. Ainakin melkein…” Sirius lisäsi kun kompastui omiin jalkoihinsa. ”Enkä minä edes nuoleskellut häntä, vaan hän nuoleskeli minua!” hän sanoi lujasti.
 ”Tai miksei saman tien hänen huulipunansa vain hypännyt sinun kasvoihisi ja sotki siinä samalla hänenkin kasvonsa?” James sanoi. ”Ja sitä huulipunaa on edelleen sinun kasvoissasi. Ei oikein sovi sinulle”, hän lisäsi virnistäen. 
Sirius pyyhki kasvojaan paidan hihaansa ja sai viimein kätensä vapaaksi Jamesin otteesta, mutta vain siksi, että seuraavaksi James työnsi Siriuksen sisään Kolmeen luudanvarteen, jonne oli eksynyt muutama tylypahkalainen lisää.
 ”No niin, kerropas sitten, minne Amy meni”, James sanoi tähyillen ympärilleen.
 ”Eipä häntä tarvitse etsiä”, Remus sanoi. ”Hän on tuolla.” Hän osoitti melko lähellä heitä olevaan pöytään, jossa Amy istui jonkun kaljun, tummaihoisen velhon sylissä ja itkeä tihrusti miehen kaulaa vasten.
James irvisti ja lähti kuitenkin kulkemaan Amyn suuntaan.
Hän koputti Amyn olkapäähän.
 ”Amy?” hän sanoi.
Amy nosti katseensa Jamesiin.
 ”Ja – James”, hän nyyhkytti.
 ”Onko han siskosi?” mies, jonka sylissä Amy istui kysyi. James pudisti päätään.
 ”Tätini”, hän sanoi.
 ”Nuori tati sinulla”, mies sanoi ja auttoi Amyn seisomaan. Amy vollotti kamalalla voimalla kämmeniinsä.
 ”Anteeksi, jos hän oli häiriöksi”, James sanoi pidellen pystyssä Amya, joka nyyhkytti nyt äskeistä kovemmin.
 ”Ei se mitaan. Ei han ollut hairioksi. Mukava tytto”, mies sanoi, hymyili ja hörppäsi lasistaan. ”Han on tainnut juoda hieman enemmankin? Puhui aivan ihmeellisia.”
 ”Joo”, James mutisi. ”Mutta, kiitos, kun pidit hänestä huolta vähän aikaa.”
 ”Ole hyva vain”, mies sanoi hymyillen niin leveästi, että hänen kultainen etuhampaansa välkkyi. James väläytti miehelle kiitollisen hymyn ja lähti takaisin muiden kelmien luo.
 ”An – anteeksi”, Amy nyyhki.
 ”Miksi?” James kysyi ihmeissään.
 ”Kun joudut tällä tavalla huo – huolehtimaan minusta, vaikka sen pi – pitäisi olla toisinpäin”, Amy sopersi kun he pääsivät odottavien kolmen kelmin luo.
 ”Mikä hänellä on?” Remus kysyi Jamesilta, joka kohautti olkiaan.
 ”Amandakin kuoli minun takiani”, Amy nyyhkytti. ”Se oli minun syyni.” Hänen kasvonsa olivat raidalliset kyynelistä.
 ”Mitä sinä selität?” James kysyi äimistyneenä. ”Hän kuoli kuolonsyöjien takia.”
 ”Niin, koska minä – minä…” Amyn ääni särkyi ja hän alkoi itkeä entistä lujemmin Jamesin olkapäätä vasten.
 ”Meidän pitää varmaan häipyä täältä”, Remus sanoi katsellen ympärilleen. ”Ihmiset katsovat.”
 ”Kannatetaan”, James sanoi ja alkoi taluttamaan itkevää Amya ulos pubista.
Ulkona ei enää satanut lainkaan, kun he tulivat sinne. Ihmiset olivat alkaneet virrata pois Tylyahosta, takaisin kohti koulua ja muutaman tunnin kuluttua alkavaa kurpitsajuhlaa.
 ”Kuule, Amy, sinä taidat olla hieman humalassa”, James sanoi varovaisesti.
 ”Hieman?” Amy naurahti kuivasti itkunsa alla. ”Ehkä vähän vähemmänkin.”
 ”No, niin… Sinun taitaa olla parasta ilmiintyä suoraan meille, eikö niin?” James sanoi. Amy nyökkäsi.
 ”Eikö Amandan kuolema todellakaan ollut sinun syysi”, James jatkoi.
 ”Olipas”, Amy sanoi heti. ”Vain minä tiesin missä Amanda oli… Minulta ne saivat tietää”, hän sanoi kuulostaen lähinnä uhmakkaalta.
 ”Sinä puhut ihan mitä sattuu”, James mutisi. ”Menet vain meille, äiti on kyllä kotona. Puhut hänelle.”
Amy nyökkäsi. Hän pyyhki kasvojaan kämmenselkäänsä ja hengitti syvään.
 ”Onkohan teillä tupakkaa?” hän kysyi yllättäen.
 ”En usko. Mutta jos vain menet meille selvittämään päätäsi, niin kyllä sinä varmasti sitäkin saat joskus. Siis tupakkaa”, James lisäsi kun Sirius alkoi tirskua hänen takanaan.
 ”Sinun ei varmaan kannata ilmiintyä. Mene poimittaislinjalla”, James sanoi. ”Sillä pääset kaikkein helpoiten.”
 ”Joo, minä – minä menen poimittaislinjalla teille. Ja Patty saa keittää minulle vahvaa kahvia”, Amy sopersi.
 ”Joo, todella hyvä idea”, James sanoi. ”Sinä varmaan selviät tästä?”
 ”Joo, selviän”, Amy lupasi.
 ”No, hyvä. Me mennään tuonne suuntaan selvittelemään Siriuksen päätä”, James sanoi heilauttaen kättään Tylypahkan suuntaan. ”Nähdään sitten joskus taas”, hän sanoi.
 ”Joo, nähdään. Ja heippa teille muillekin”, Amy sanoi ja lähti kävelemään hieman horjuen hiekkaista Kauppakatua toiseen suuntaan, kelmien lähtiessä toiseen suuntaan.
 ”Heippa”, kuului Siriuksen suusta. Hän vilkutti Amylle ja juoksi sitten muiden kelmien rinnalle.
 ”Mitä ihmettä Amy oikein selitti?” James mietti ääneen, kun he kävelivät hiekkatietä takaisin Tylypahkaan. ”Hän sanoi, että Amandan kuolema olisi muka hänen syytään. Että hän olisi kertonut kuolonsyöjille, mistä Amandan löytää.”
Remus mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: ”Ehkä Amy potee vain jonkin näköistä syyllisyyttä, kun ei voinut millään tavalla olla suojelemassa siskoaan…”
 ”Sinun pitäisi kirjoittaa kirja”, James sanoi. ”Siitä, kuinka ihmisten pää toimii.”
 ”Menestyisin varmasti erittäin hyvin sillä kirjalla”, Remus sanoi. ”Varmaan sen ensimmäisellä sivulla olisi kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että: tämän kirjan on kirjoittanut ihka oikea ihmissusi”, hän sanoi piirtäen sormellaan kirjaimia ilmaan.
 ”Miksi se muka laitettaisiin siihen?” Sirius kysyi. Hän tuntui olevan tavallista hitaampi.
 ”Jotta ihmiset ostaisivat sitä kirjaa säälistä”, Remus sanoi. ”Ja jästit kirjoittavat sellaisia kirjoja.”
 ”Mitä ne siitä ymmärtää muka?” Sirius kysyi. ”Nehän on niin tyhmiä.”
 ”Kuule, Sirius, sinä kuulostat pelottavan paljon veljeltäsi humalassa”, Remus sanoi varovasti.
Sirius mulkaisi Remusta pahasti.
 ”Älä puhu minulle Reguluksesta!” hän ärähti. ”Eikä hän ole minun veljeni.”
 ”Kyllä hän on…” James mutisi.
 ”Eikä ole!” Sirius huudahti. ”Minä en suostu siihen.”
 ”Sinun on ehkä pakko”, Remus sanoi.
 ”Regulus Arcturus Musta ei ole minun veljeni”, Sirius ilmoitti. ”Eikä kukaan muukaan ole.
 ”Sinun veljesi?” James kysyi.
 ”Ei kun sukulainen”, Sirius sanoi. ”Minulla ei ole minkään laista biologista perhettä, koska minä inhoan niitä!”
 ”Ihan tiedoksesi, että Regulus tulee takana”, Peter kuiskasi hiljaa nyökäten taaksepäin.
Kaikkien kelmien päät kääntyivät katsomaan taakse ja kaikki näkivät saman; Siriuksen pikkuveli, Regulus, käveli tutussa luihuisjengissä, kuunnellen huvittuneena Siriuksen puhetta.
 ”Verenpetturi tajusi viimein tilanteensa”, Regulus sanoi ilkeästi. ”Sinulla ei ole ketään. Ja äiti muuten sanoi, että jos joskus eksyt meille, saat olla varma, ettet koskaan palaa. Saat pääsi laattaan niin kuin kotitontut.”
James joutui tarraamaan Siriusta paidanhelmasta, ettei Sirius olisi mennyt tekemään selvää Reguluksesta.
Regulus oli hyvin paljon Siriuksen näköinen, mutta pienikokoisempi, yleväkatseisempi eikä ainakaan tyttöjen mielestä yhtä komea kuin Sirius. Hänenkin hiuksensa olivat mustat, mutta siististi leikatut, vastapainoksi veljensä ylikasvaneihin ja sotkuisiin hiuksiin. Heidät kyllä tunnisti veljiksi, vaikka mikä olisi. Jopa useat heidän ilmeensä olivat samanlaiset.  Ikäero erottui hyvin, joten näki selvästi, kumpi pojista oli vanhempi. Siinä heidän mulkoillessa toisiaan, jopa sokea olisi nähnyt yhtenäisyydet heidän ulkonäöissään.
 ”Sirius, tule mennään. Ei jäädä viettämään aikaa noiden paskiaisten kanssa”, James sanoi mulkaisten Regulusta ja vetäisten Siriuksen uudestaan liikkeelle.
 ”Minä – inhoan – tuota – helvetin – ” Sirius puhisi nimitellen veljeään pahemmilla nimillä, mitä James oli koskaan kuullut.
 ”On tullut selväksi”, James sanoi kun Sirius vain jatkoi haukkumanimien laukomista perä perään.
 ”Okei, Sirius, sinä muistutat hyvin vähän veljeäsi humalassa”, Remus sanoi.
 ”Minä en ole humalassa!” Sirius sanoi lujasti. ”Olen ollut pahemmassakin.”
James ja Remus vaihtoivat katseita, jotka viestittivät sitä, että heidän oli parempi, jättää Sirius vähäksi aikaa rauhaan. Ihan vain heidän ja Siriuksen oman turvallisuuden takia.

Sirius purki vihaansa mutisemalla itsekseen koko matkan Tylypahkaan asti. James, Remus ja Peter pysyttelivät kauempana ja antoivat Siriuksen olla yksin. Sirius menetti sillä tavalla malttinsa hyvin harvoin, mutta niinä harvoina kertoina James, Remus ja Peter olivat oppineet jättämään Siriuksen rauhaan siksi aikaa, kunnes hän itse hakeutui takaisin ystäviensä seuraan. Joskus siihen meni vain vartti, toisinaan muutamia tunteja. Aivan kotoa karkaamisensa jälkeen Siriuksen kiukkupuuskat olivat kestäneet muutaman päivän. Jamesista tuntui, että vaikka Sirius mitä väittikin, hänen ainoa herkkä paikkansa oli hänen perheensä. Se tuntui olevan ainoa, jota Sirius inhosi oikeasti ja koko sydämestään. Jamesista tuntui lähinnä pelottavalta, kun tiesi, että Sirius inhosi sitä, mitä James omalla kohdallaan rakasti. James tunsi muutenkin olevansa kelmeistä onnekkain perheen suhteen. Hänellä oli rakastavat vanhemmat, kun taas Remuksen vanhemmat jollain tavalla pelkäsivät poikaansa. Peterin isä halusi määrätä Peterin elämää, joka oli johtanut siihen, että Peter totteli jokaista typerääkin käskyä, joka hänelle annettiin. Hänen äitinsä oli jollain tavalla hyvin kiintynyt herra Piskulaniin, joka tuntui lähinnä mahdottomalta. Herra Piskulan oli varmasti ilkein mies – heti Siriuksen isän jälkeen – jonka James oli koskaan tavannut. Ja Siriuksen vanhemmat näyttivät vain vihaavan vanhempaa poikaansa.
Kuitenkaan nämä ongelmat heijastuivat hyvin vähän Jamesin ystävistä. Vaikka kaikilla kolmella oli ongelmia perheen kanssa, eivät he kuitenkaan valittaneet.
James oli oikeastaan hyvin ylpeitä ystävistään, jotka olivat selvinnet ongelmistaan pystypäin.
Ja James itse murehti Lilyn takia? Hänen ongelmansa olivat minimaalisen pieniä hänen ystäviensä ongelmien vierellä!
Silloin James lupasi itselleen, että unohtaisi Lilyn ainakin viikoksi, ennen kuin alkaisi murehtia tytön takia…

Jamesin viikko kesti kuitenkin vain oleskeluhuoneeseen asti. Kun hän, Remus ja Peter astuivat Siriuksen jäljessä Rohkelikkotornin oleskeluhuoneeseen, ensimmäinen, mitä James näki, oli Lily. Sillä kertaa hän ei pistänyt merkille vain Lilyn hehkuvan punaisia hiuksia tai muuta ihanaa hänen ulkonäössään, vaan ensimmäinen jonka James Lilystä huomasi oli tytön surkea ilme. Lily istui kaikkein nurkimmaisen pöydän ääressä, kaukana muista oleskeluhuoneessa olijoista. Hän vain istui. Hänen edessään ei ollut läksyjä, eikä mitään muutakaan. James alkoi taas ihmetellä, miksei Lucy ollut Lilyn kanssa. He olivat sentään olleet ystäviä jo melkein heti ensimmäisen vuoden ensimmäisenä päivänä.
Lilyn ja Lucyn käymä riita olikin näköjään ollut vakavampi, kuin James oli arvannutkaan.
 ”Sarvihaara, herätys!” Sirius karjaisi Jamesin korvaan.
 ”Älä huuda, senkin pas – ”
 ”Suu tukkoon molemmat, ihmiset tuijottaa”, Remus sihahti.
 ”Tietenkin tuijottavat, koska minä olen niin komea”, Sirius sanoi heti hymyillen omahyväisesti. Hänen pahatuulensa oli kadonnut.
 ”Tai sitten sinusta huomaa heti, että olet juonut”, James sanoi synkästi.
 ”Ei näy!” Sirius sanoi vastaan ja oli heti kompastua portaaseen.
James ja Remus pyörittivät suurieleisesti silmiään joka sai Siriuksen mutisemaan itsekseen.
 ”Mitä ihmettä me teemme tuon yhden kanssa muutaman tunnin, ennen kuin hän saa mennä rakkaan McGarmiwamme hoiviin?” James kysyi.
 ”Voisimme sulkea hänet makuusaliin” Remus ehdotti. 
 ”Tai luutakomeroon”, Peter mietti.
 ”Ei Sirius saa mennä sinne. Luutakomeroon siis. Mutta makuusalissa on ideaa”, James sanoi ja kääntyi sitten Siriuksen puoleen. Sirius ei näyttänyt lainkaan tajuavan, että hänen vieressään käytiin keskustelua hänestä itsestään.
 ”Anturajalka kuule, minä keksin mahtavan jutun – tai oikeastaan Kuutamo keksi”, James sanoi Siriukselle.
 ”No, mitä niin?” Sirius kysyi innostuneena.
 ”Sinun kannattaa ehkä mennä makuusaliin”, James sanoi.
Siriuksen ilme oli erittäin hämmentynyt.
 ”Miksi?” hän kysyi.
Remus ja James vaihtoivat nopeat katseet. He olivat luottaneet siihen, että Sirius olisi ollut tarpeeksi sekaisin kyselläkseen.
 ”Koska – koska me kuultiin Sarvihaaran kanssa, että tytöt tykkää kun pojat ilmestyy juhliin yhtäkkiä”, Remus keksi nopeasti.
 ”Ai jaa, no sitten”, Sirius sanoi leveästi hymyillen. Hän astui yhden askeleen, mutta pysähtyi sitten ja katsoi otsa rypyssä ystäviään. ”Ettekö te aio tulla?” hän kysyi.
 ”Juu, ei aiota. Me ei tarvita tyttöjä”, James sanoi virnistäen. Sirius tyytyi siihen ja kiipesi hyvillä mielin ylös portaat makuusaliin.
James ihmetteli hetken, miten helppoa olikin saada hieman humaltunut Sirius tottelemaan typeriä käskyjä. Jamesin ajatukset kuitenkin kuolivat melko äkkiä, kun hän alkoi miettiä, mitä he kolme sitten tekisivät. Remus tuntui miettivän samaa, sillä pian hän kysyi: ”Mitä me sitten keksitään?”
Peterin mielenkiinto oli viety kokonaan sillä hän oli kaivanut uusimman, vaaleansiniselle paperille kirjoitetun kirjeen taskustaan ja luki sitä nyt vieno puna poskillaan.
 ”Jaa-a”, James mietti. ”Minun puolestani me voisimme mennä vaikka kirjastoon kiusaamaan viidesluokkalaisia Luihuisia.”
 ”No, sitä me ei ainakaan tehdä”, Remus sanoi heti. ”Ellet sinä välttämättä halua mennä pesemään vessoja jästikeinoin.”
 ”En ehkä… Mutta jos mennään kuitenkin kirjastoon. Täällä ei kuule edes omia ajatuksiaan”, James sanoi. Tavallisesti hän olisi halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen ihan vain viettämään aikaa muiden Rohkelikkotupaan kuuluvien kanssa. Tai suunnittelemaan seuraavia huispausharjoituksia. Mutta nyt hän ei halunnut jäädä oleskeluhuoneeseen. Koska hän ei kestänyt nähdä Lilyä sellaisena. Tyttö istui yhä yksin, raaputtaen kynnellä puupöydän pintaa.
James huokaisi.
 ”Jos kirjastosta vaikka löytyisi kirja, jossa selitetään, miten tyttöjen ajatustoiminta poikkeaa miesten ajatuksista…”

*

Kirjastossa vallitsi erittäin kummallinen näky; kolme kelmiä istui nenä kiinni kirjassa, vaikka läksyt oli tehty jo aikoja sitten.
Vielä oudompaa oli se, että kaikki lukivat samaa kirjaa. He olivat kalunneet kirjaston läpi ja todellakin löytäneet kirjan, joka kertoi tytöistä. Tai ainakin nimessä oli tytöt. Tai pikemminkin noidat.
 ”Sirius on varmasti lukenut tämän kirjan!” James sanoi. ”Ja tämä taitaakin olla se yksi kirja, jonka Sirius on lukenut. Sen näkee jo nimestäkin! Kaksitoista idioottivarmaa keinoa noitien lumoamiseen, aivan selvästi Siriukselle omistettu kirja.”
 ”Ettei sinua vain potuttaisi, kun et ole lukenut tätä kirjaa ennen?” Remus kysyi huvittuneena. ”Tämä kirja puhuu asiaa.”
 ”Ei kirjat puhu”, James sanoi katolle.
 ”Äh, aivan sama”, Remus mutisi. ”Sirius ei sitä paisti käyttäydy näin. Ensimmäinen mitä hän tytöissä huomaa on heidän ulkonäkönsä. Ja se on myös ensimmäinen, mistä hän tytölle huomauttaa.”
 ”Tuo on totta”, James myönsi. ”Toisin sanoen, Sirius tekee kaiken väärin.”
 ”Ei ihan”, Peter sanoi, ”kyllä tytöille pitää heidän ulkonäöstäkin sanoa, mutta vasta kun ollaan edetty kohtaan neljä.”
 ”Mielenkiintoista”, James sanoi ivallisesti. ”Tää on aivan typerä kirja…”
 ”Jonka sinä aiot lainata, eikö niin?” Remus naurahti.
 ”Totta kai, mutta vain, jotta Sirius saisi lukea tämän.”
 ”Niin tietenkin…” Remus sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Mutta yksi juttu on aika mielenkiintoinen”, James mietti ääneen, ”miten ihmeessä Sirius on saanut kerättyä niin paljon tyttöjä ympärilleen?”
 ”Siinäpä sinulle miettimistä”, Remus sanoi, vaihtoi kädessään olevan kirjan johonkin, joka näytti vaarallisen paljon Tylypahkan historialta.
 ”Äh, aivan sama”, James sanoi turhautuneena. ”Minä menen katsomaan, onko Sirius selvittänyt päätään edes jonkun verran säädylliseen kuntoon.”
 ”Sen kun menet”, Remus sanoi kohottamatta katsettaan.
 ”Peter?” James kysyi vieressään istuvalta pojalta.
Peter oli kuitenkin liian kiintynyt – mihinkäs muuhunkaan kuin – Yasminilta saatuun kirjeeseen.
 ”No, te tulette sitten varmaan perässä?” James kysyi. Ei vastausta. Molemmat olivat liian kiintyneitä lukemiseen. ”Aivan sama”, James mutisi loukkaantuneen kuuloisena, nousi tuoliltaan ja katosi kirjastosta.
James käveli raskain askelin kohti Rohkelikkotornia. Heti kun ei tarvinnut olla iloinen ja pirteä, ei hän jaksanutkaan olla. Hän työnsi kätensä syvälle housujen taskuun ja loi katseensa maahan. Hän ei ollut koskaan pistänyt merkille, kuinka ruma Tylypahkan käytävien lattia olikaan. Hän katsoi ulos ikkunasta. Sade paiskoi taas kovasti ikkunoihin, rapisten ärsyttävästi.
James huokaisi, kääntyi käytävällä kohti portaita, harppoi kaksi rappusta kerrallaan ylöspäin, väisti kompaporaan ja päätyi lihavan leidin muotokuvan eteen.
Leidi ei kuitenkaan ehtinyt edes kysyä tunnussanaa, kun joka avasi kuvan sisäpuolelta.
James tunsi kuinka hänen vatsastaan vietiin pohja.
Lily astui käytävään – yksin. Hän loi vihreillä silmillään Jamesiin jotenkin murtuneen murhaavan katseen.
 ”Kusipää”, Lily sihahti hampaidensa raosta, Jamesin mennessä hänen ohitseen maalauksen taakse avautuneesta aukosta.
 ”Kiitos”, James sanoi Lilyn perään. ”Ja tiedoksesi vain, minä en ole tehnyt mitään!”
Lily ei kääntynyt, eikä sanonut mitään. Viiletti vain luonnottoman nopeasti kävellen poispäin, sinne, mistä James oli juuri tullut.
 ”Kiitos helvetisti”, James mutisi lähinnä itselleen. Lihavan leidin muotokuva pamahti hänen takanaan kiinni.
James harppoi pitkin askelin oleskeluhuoneen poikki, juoksi portaat ylös ja pamautti heidän makuusalin oven auki.
 ”Ai helvetti!” Sirius kiljaisi sängyltä. Hänen istui sängyllään risti-istunnassa, toisessa kädessään taikasauva ja toisen kädet sormet hänellä oli suussaan.
 ”Eli kaikki vain kiroavat minulle kun tulen näkyviin, kiva…” James mutisi. Sirius nosti katseensa.
 ”Häh? En minä sinua kironnut vaan tätä”, hän sanoi ja nosti epämääräisen myttyä sängyltään.
 ”Mitä ihmettä sinä teet kangasmytyllä?” James kysyi ihmeissään.
 ”Suunnittelen”, Sirius sanoi virnistäen. Hän katsoi sormiaan jotka olivat naarmuilla ja veriset. ”Mutta ei oikein onnistu. Se puree.”
 ”Ja mikä ihme tuo on?”
 ”Remuksen paita. Tai siis, se oli Remuksen paita”, Sirius sanoi viattomasti hymyillen.
 ”Ja nyt se puree?” James kysyi epäuskoisesti. Jotenkin niin Siriuksen tapaista; pistää paita puremaan.
Sirius mulkaisi Jamesia pahasti.
 ”Sen piti vain vähän näykkäistä”, Sirius puolusteli, ”mutta se innostui ja kasvatti torahampaat.” Sirius tökkäsi taikasauvallaan kangasmyttyä joka hyökkäsi hänen sormiaan päin. ”Tämä on vaarallinen...” Sirius mutisi itsekseen.
 ”Tietääkö Remus mitä sinä olet tehnyt hänen paidalleen?” James kysyi naureskellen. Paita oli alkanut murista pahaenteisesti ja louskuttelemaan leukojaan. Jamesista tuntui, että se keksintö aiheuttaisi vielä suuria vaikeuksia Siriukselle.
 ”Öh, ei, ei tiedä”, Sirius myönsi. Hän mutisi jotain taikasauvalleen, osoittaen sillä paitaan. Taikasauvan päästä lähti muutama punainen kipinä jotka osuivat paitaan, joka lopetti riuhtomisen ja rauhoittui tavalliseksi paidaksi.
 ”Mitä sinä teit sille?” James kysyi ihmeissään. Paita oli alkanut kuorsata.
 ”Tainnutin”, Sirius sanoi. ”Nyt se on aivan vaaraton pikkupaita. Kunhan kukaan ei laita sitä päälleen, silloin se saattaa vähän ärsyyntyä.”
 ”Kuka muu laittaisi Remuksen paidan päälleen kuin Remus itse, joka ei tiedä, ettei sitä saa laittaa päälle?” James kysyi. Hänestä alkoi tuntua, että olisi ehkä parasta vain tuhota paita, ennen kuin joku loukkaantuisi.
 ”Käytänhän minä Remuksen sukkiakin”, Sirius sanoi ja näytti sukkiaan, jotka ilmeisesti olivat Remuksen.
 ”Jaaha”, James sanoi, istui sängylleen ja huokaisi.
 ”Huokailu on älyttömän masentavaa”, Sirius mutisi sängyltään. Hän oli heittänyt Remuksen paidan tämän sängylle ja oli kaivanut tyynynsä alta jästien moottoripyörälehden.
 ”Niin olet sinäkin kun huomauttelet tuollaisista asioista”, James sanoi takaisin.
 ”Minkä minä sille voin, että sinä masennut Lilystä niin hirveästi?” Sirius kysyi kääntäen lehden sivua.
 ”Enkä masennu!” James väitti vastaan.
 ”Kylläpäs! Ooooh! Katso!” Sirius huudahti äkkiä ja näytti mustaa moottoripyörää lehden sivulla. ”Tuollaisen minä haluan!”
 ”Tiedätkö sinä edes mikä se on?” James kysyi sävyttömästi. Kyllä hän oli selvillä siitä, että Sirius tiesi, mikä moottoripyörä oli. Hän oli haaveillut niistä varmaan koko ikänsä. Eikä loppua niiden ihailuun näkynyt.
 ”Kun menen töihin, säästän kaikki rahani siihen, että saan ostettua moottoripyörän”, Sirius sanoi uneksuvasti.
 ”Mihin sinä ajattelit töihin mennä?” James kysyi Siriukselta, varmaan ensimmäisen kerran koko elämässään. Tuntui kamalan vanhalta, kun puhui tulevasta työpaikasta. Tai yleensäkin, mitä tapahtui koulun jälkeen.
 ”Vaikka mummolleni poimimaan mansikoita, en minä tiedä”, Sirius sanoi kääntäen taas lehtensä sivua.
James näki sängyltään, että Siriuksen lehden liikkumattomissa kuvissa poseerasi nainen, pikkubikineissään, huulet maalatuina punaisiksi.
 ”Ettet sinä vain lukisi noita lehtiä noiden naisten takia?” James kysyi virnistäen.
 ”Häh? Naisten?” Sirius sanoi ällistyneenä. ”Ai noiden naisten. En todellakaan, onhan naisia muuallakin joita katselle”, hän sanoi äkätessään vaalean naisen keikistelemässä lehtensä sivuilla.
 ”Niinhän sinä sanot”, James mutisi. ”Pelataanko räjähtävää näpäystä? Täällä on tylsää.”
 ”Mahtava idea”, Sirius sanoi, heitti lehtensä syrjään ja etsi yöpöydältään pelikortit.

Remus ja Peter lähtivät noin puolen tunnin kuluttua kirjastosta. He kävelivät melko vaitonaisina pitkin käytäviä, kunnes Peter äkkiä sanoi:
 ”James on varma, että Sirius on rakastunut sinuun.”
Remus katsoi Peteriä pöllämystyneenä.
 ”Mitä sinä sanoit?” hän kysyi aivan ihmeissään.
 ”Että Jamesin mielestä Sirius on rakastunut sinuun”, Peter sanoi hitaasti ja selkeästi. Remus katseli häntä ensin järkyttyneenä, sitten huvittuneena ja pian hän nauroi.
 ”Siriusko?” Remus nauroi. ”Kuule, James on pahasti hakoteillä, jos hän sellaista kuvittelee.”
Peter kohautti hartioitaan.
 ”Niin James sanoi. Ja hän kyllä tuntee Siriuksen”, Peter sanoi katse harhaillen kattoa kohti.
Remus oli hetken aikaa hiljaa, miettien Peterin sanoja.
 ”Et kai sinä usko, että Sirius olisi…?” Remus kysyi, kuulostaen lähinnä hätääntyneeltä.
 ”En minä tiedä”, Peter sanoi vilpittömästi. ”Mutta Siriuksesta kun ei koskaan tiedä. Ja jos en tietäisi häntä sadan prosentin varmuudella heteroksi, voisin vaikka väittää, että hän on rakastunut sinuun.”
Remus näytti kadottaneen puhekykynsä kokonaan. Hän tuijotti Peteriä hyvin järkyttyneenä ja aukoi hetken äänettömänä suutaan.
 ”Mutta – mutta Siriushan on täysin varmasti hetero, niinhän?” Remus sopersi epävarmana.
 ”Eiköhän”, Peter sanoi kohauttaen olkiaan. ”Ei hän muuten juoksisi koko ajan tyttöjen perässä.”
 ”Aivan”, Remus sanoi kuulostaen helpottuneelta. ”Aivan, hän ei missään nimessä voi tykätä pojista – ”
 ”Mutta tänäänhän hän sanoi, että tykkää pojista – ja tytöistä”, Peter kiirehti sanomaan, kun Remus näytti kadottavan värin kasvoiltaan. ”Miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?” Peter kysyi viimein lievästi huvittuneena.
 ”No – kun – tuota…” Remus sopersi löytämättä oikeita sanoja. Peter vihelsi hiljaa.
 ”Tämäpä mielenkiintoista”, hän sanoi virnistäen. ”Ettei tunne vain olisi molemminpuolinen?”
 ”Mitä? Ei, ei todellakaan”, Remus huudahti. ”Mitä sinä oikein selität?” hän jupisi hiljaa.
Peter pudisteli virnistellen päätään ja hyppäsi kompaportaan yli, kun taas hänen takanaan tuleva Remus astui suoraan portaaseen, joka lähtikin alta, ja Remuksen toinen jalka upposi tyhjyyteen. Peter kääntyi ympäri kuullessaan Remuksen kiroavan kovaan ääneen. Peter näytti siltä, että alkaisi nauraa minä hetkenä hyvänsä. Kenties siksi, että Remus näytti hyvin mielenkiintoiselta, kun hänen toisen jalkansa oli uponnut kompaportaaseen, tai ehkä siksi, että Remus oli tavallisesti se, joka varoitti jokaisesta portaasta, jolla oli tapana kadota heti kun niihin astui.
 ”Voisitko sinä hieman auttaa?” Remus kysyi ärsyyntyneenä. Hän yritti repiä jalkaansa portaasta, joka oli uponnut reittä myöten.
Peter tuli naureskellen muutaman portaan alaspäin ja auttoi Remuksen irti portaasta.
 ”Oletko sinä noin järkyttynyt, että tipahdat portaisiin?” Peter kysyi kun sai naurunsa loppumaan.
Remus ei vastannut mitään, vaan mulkaisi Peteriä ja lähti kulkemaan kohti muotokuva-aukkoa. Lihava Leidi jutteli Violet-nimisen ystävättärensä kanssa, eikä edes kysynyt tunnussanaa, vaan päästi Remuksen ja Peterin sisään, jatkaen juttujaan kehyksiinsä saapuneen noidan kanssa. Remus ja Peter kiipesivät sisään oleskeluhuoneeseen, joka oli täyttynyt mukavasti kurpitsajuhlaa odottavista rohkelikkolaisista.
Remus ja Peter katselivat ympärilleen, etsien katseellaan Jamesia ja Siriusta. Kun heitä ei näkynyt, he kävelivät oleskeluhuoneen poikki ja kiipesivät sitten ylös portaita, jotka johtivat poikien makuusaleihin. He kiipesivät kierreportaita ylöspäin, kunnes muutaman askelman päässä heidän makuusalinsa ovesta hiljaisuutta rikkoi korvia huumaava pamaus. Pamaus kuului selvästi heidän makuusalistaan.
Remus avasi makuusalin oven ja sai hänkin tervetuliaisiksi liudan kirosanoja. Remus ja Peter katselivat ihmeissään näkymää, joka heidän silmiensä edessä komeili; James ja Sirius istuivat risti-istunnassa vastakkain, välissään sauhuava korttikasa. Jamesin kulmakarvat olivat kärähtäneet ja Siriuksen tavallisesti niin hienosti asetellut etuhiukset sojottivat aivan pystyssä. Huoneessa leijui palaneen käry. Kun ovi oli avautunut, Sirius käänsi katseensa ovea kohti.
 ”Hei Peter, hei kulta”, hän tervehti oven suussa seisovia ystäviään. Peter loi Remukseen paljon puhuvan katseen, mutta Remus oli kuin ei olisi huomannut mitään.
 ”Räjähtävää näpäystä?” hän arvasi varovasti. James ja Sirius nyökkäsivät.
 ”Rahasta”, Sirius lisäsi irvistäen. ”James on voittanut viimeiset kuusi erää.
 ”Ja sinä olet vararikossa?” Peter arvasi.
 ”Kyllä, lievästi sanottuna”, Sirius sanoi, siirsi yhtä korttia ja sai taas aikaan räjähdyksen.
 ”Siriuksen kanssa pelaaminen – varsinkin rahasta – on kannattavaa kun Sirius potee laskuhumalaa”, James naureskeli, kun Sirius alkoi kaivelemaan taskujaan, jotta saisi maksettua Jamesille senkin erän voittamisesta.
 ”Pidetään mielessä”, Remus sanoi, sulki oven ja asteli sängylleen.
 ”Mitä kello on?” Sirius kysyi Remukselta kun tämä meni ohi.
 ”En minä tiedä, kuinka niin?” Remus sanoi etsien sänkynsä alta jotain.
 ”Minulla on nälkä. Ja pidoissa saa aina hyvää ruokaa”, Sirius sanoi venytellen.
 ”Ei pitoihin ole enää kuin hieman yli puolituntia aikaa, kai sinä sen kestät?” James sanoi.
 ”Hieman yli puolituntia?” Sirius sanoi hymyillen. ”Hienoa, siinä tapauksessa voidaan pelata vielä šakkia!”
 ”Rahasta?” James kysyi haastavasti.
 ”Tietenkin, en minä vielä täysin köyhä ole!”

Lily istui yksin ulkona järven rannalla. Hän oli varma, ettei enää koskaan nousisi siitä märältä ruoholta ylös. Kylmä vesi satoi harmaista pilvistä Lilyn hiuksiin, muttei hän välittänyt siitä. Aivan sama, kastuiko hän, vai ei. Ei hänestä kuitenkaan olut kukaan välittämässä. Jamesinkin oli unohtanut hänet. Vielä viime vuonna Lily olisi pitänyt maailman parhaimpana asiana, mutta nyt se tuntui vain surulliselta. Ensin James oli jahdannut häntä koko ajan, yrittänyt saada kanssaan ulos, ja nyt, kun Lily olisi oikein mielellään lähtenyt ulos Jamesin kanssa, tämä ei piitannut hänestä enää lainkaan.
Lily tunsi olonsa typeräksi. Häntä väsytti ja ärsytti ja lettien takia hän tunsi olonsa aivan Ingalsin Lauraksi. Eikä hän edes pitänyt niistä kirjoista…
Lily etsi ruohon seasta kiven ja viskasi sen järveen.
James ei ollut huomioinut häntä lainkaan. Hän, Lily, oli istunut yksin koko päivän, ja James vain vältteli hänen katsettaan ja lähtenyt mahdollisimman nopeasti muualle.
Hienoa, ja Jamesko muka oli ihastunut häneen? Lilyn teki mieli nauraa niille väitteille päin naamaa. Jos olikin, niin James näytti sen erittäin huonosti.
Lily katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Kurpitsajuhlaan oli vain viisitoista minuuttia aikaa. Hän voisi saman tien jättää menemästä, ei hänellä kuitenkaan olisi hauskaa siellä.
Lily ihmetteli hetken, milloin hänestä oli tullut niin negatiivinen, muttei ehtinyt miettimään asiaa kovinkaan kauan, kun joku huusi hänen takanaan hänen nimeään.
 ”Lily? Lily, mitä sinä teet täällä yksin?”
Lily kääntyi ympäri ja näki Korpinkynnessä olevan Sam Garsiden tulevan häntä kohti. Sam oli pitkä, tummatukkainen ja ruskeasilmäinen poika, joka oli Lilyn tavoin jästisyntyinen. Sam oli samalla luokka-asteella kuin Lilykin ja alkanut äkkiä liikkua paljon Lilyn kanssa. Oikeastaan heti, kun Lilylle ja Jamesille oli tullut riitaa…
Sam istui Lilyn viereen ja katsoi Lilyä tummanruskeilla silmillään. Lily ei katsonut takaisin.
 ”Pidot alkavat kohta, etkö aio tulla?” Sam kysyi. Lily huomasi ajattelevansa, että Samilla oli mukava ääni, matala ja soinnukas.
 ”En minä halua tulla”, Lily sanoi ja uskaltautui katsomaan Samiin päin. Sam hymyili hänelle hyväntahtoisesti. Samilla oli hyvin pitkät silmäripset…
 ”Mikset?” Sam kysyi ihmeissään.
 ”No, arvaa. Siellä ovat kaikki, Lucy ja… muut…” Lily sanoi. Hän tiesi, että Sam ymmärsi, mitä hän tarkoitti, sillä hän oli kertonut Samille paljon asioita viime ajoista.
 ”Mutta, hei, tämä on sinun viimeinen kurpitsajuhlasi Tylypahkassa”, Sam sanoi yrittäen selvästi saada Lilyn pitoihin hinnalla millä hyvänsä.
 ”Onhan niitä ehtinyt olla jo kuusi”, Lily sanoi, ”ei se, että viimeinen puuttuu, harmita yhtään.”
 ”Ei ehkä nyt”, Sam sanoi kuulostaen järkevältä, ”mutta entä parin vuoden päästä kun alat muistella kouluaikoja ja tajuat, ettet saanut yhtään hyvää muistoa kurpitsajuhlasta viimeisenä vuotenasi.”
Lily katsoi Samia ihmeissään.
 ”Haluaisitko sinä mennä minun tilanteessasi pitoihin?” Lily kysyi hiljaa.
 ”Haluaisin, jos joku haluaisi minut pitoihin”, Sam sanoi hymyillen. ”Ja minä tahdon, että sinä tulet pitoihin. Minullakin olisi paljon hauskempaa, jos sinä tulisit”, Sam maanitteli.
Lily tunnisti sen äänensävyn. Kaikki pojat käyttivät sitä, kun halusivat saada tytöt polvilleen.
Ja valitettavasti se toimi. Ainakin Lilyyn. Ja Samin muutenkin niin ihanalla äänellä.
 ”Mitä minä muka siellä tekisin?” Lily kysyi huokaisten. ”Välttelisin kaikkien katseita ja olisin yksin.”
 ”Tule vaikka meidän pöytään”, Sam ehdotti. ”Ei sitä kukaan huomaa, jos sinä istut väärässä pöydässä”, poika sanoi hymyillen. ”Tulisit nyt vain.”
Lily mietti hetken. Hän ei halunnut mennä pitoihin, koska joutui olemaan Jamesin ja Lucyn lähettyvillä. Mutta hän halusi mennä, koska Sam halusi niin. Ja koska hänen vatsansa ilmoitti suureen ääneen kaipaavansa ruokaa.
 ”Hyvä on”, Lily sanoi huokaisten, ”minä tulen kurpitsajuhlaan. Ja istun Korpinkynnen pöydässä”, hän lisäsi.
Sam hymyili hänelle onnellisena. ”Hienoa, mennäänkö jo? Pidot alkavat aivan pian”, hän otti Lilyä kädestä ja auttoi tytön ylös maasta. Poika ei kuitenkaan irrottanut otettaan Lilyn kädestä kun he lähtivät yhdessä kohti linnaa.
Lily ei edes yrittänyt päästää kättään vapaaksi, vaan puristi Samin lämmintä kättä, kun he kiipesivät portaita.

James, Peter ja Remus kulkivat verkkaisin askelin kohti Suurta salia. Sirius oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, sanaakaan sanomatta. James oli aika varma, että Sirius oli bongannut jonkun tytön ja sulkeutunut lähimpään luutakomeroon…
 ”Joko Sirius on unohtanut sen teidän vedon?” James kysyi Remukselta, kun he astuivat Suuren salin ovista sisään.
 ”Ei kai… En ainakaan usko”; Remus sanoi poissaolevasti. ”Kuinka niin?”
 ”No, minusta tuntuu, että Sirius meni luutakomeroon, kun sillä tavalla hävisi”, James sanoi virnistellen. ”Sinä taisit voittaa”, hän lisäsi Remukselle.
 ”Eikä voittanut!” Siriuksen ääni kuului heidän takanaan. Kolme kelmiksi kutsuttua poikaa käännähti katsomaan taakseen ja näkivät Siriuksen joka katseli heitä loukkaantuneena.
 ”No missä sinä sitten olit?” James ihmetteli.
 ”Jamie pikkuinen, kävin vessassa”, Sirius sanoi pyöritellen silmiään.
 ”Niin varmaan”, James mutisi, muttei jäänyt väittämään vastaan. Hän, Sirius, Remus ja Peter kiirehtivät istumaan Rohkelikkopöytään, sillä sali oli äkkiä hiljentynyt, kun Dumbledore oli noussut seisomaan.
 ”Mitä asiaa Dumbledorella on kurpitsajuhlissa?” Sirius kuiskasi, kun he istuutuivat.
Remus ja Peter kohauttivat olkiaan, mutta James ei edes kuullut, mitä Sirius oli sanonut; hänen katseensa oli nauliutunut Korpinkynnen pöytään. Punaisesta tukasta ei voinut erehtyä. Lily istui Korpinkynnen pöydässä, Sam mikä-se-nyt-olikaan vieressä. Tai voisi sanoa sylissä. Lily oli aivan kiinni pojassa, katse kohti Dumbledorea. Ja Lily hymyili. Vilpittömästi.
 ”No niin, näin on kaksi kuukautta vierähtänyt tätä kouluvuotta. Paljon on ehtinyt tapahtua, mutta vielä paljon on edessäkin – ”
 ”Miksi ihmeessä Dumbledore puhuu nyt?” Sirius kuiskasi ällistyneenä. Kukaan ei edelleenkään osannut vastata, ja joku suhisi Siriuksen sulkemaan suunsa.
 ”Varmasti ihmettelette, mitä asiaa vanhalla miehellä on teille nyt”, Dumbledore sanoi ja katseli oppilaitaan puolikuulasiensa takaa. Hänen vaaleansiniset silmänsä säihkyivät kilpaa hänen hopeanharmaan partansa ja kultaisin tähdin koristellun yönsinisen kaavun kanssa. ”Asia ei ole vakava, mutta ilmoitettava.”
 ”Sano se sitten jo!” Sirius mutisi kärsimättömästi katsellen ahnaasti Dumbledorea.
 ”Joululomalla, 31.12 kello seitsemästä eteenpäin, on koulussa – tässä salissa – naamiaiset velhojen tapaan”, Dumbledore ilmoitti hymyillen. ”Naamiaiset ovat eräänlaiset uudenvuoden juhlat, jotka kestävät aina puoleen yöhön asti. Saamme siis toivottaa uuden vuoden saapuneeksi yhdessä ja iloisella mielellä!”
Suuren salin oli vallannut kuiskinta ja tasainen puheensorina.
 ”Neljäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat ovat tervetulleita seitsemästä aina puoleenyöhön asti, sitä nuoremmilta riistetään juhlahumu jo kymmeneltä.”
Dumbledoren sanoja seurasi ärsyyntynyttä kuiskintaa kolmasluokkalaisten keskuudessa, mutta Dumbledore pysyi tyynenä kuin kentauri. Hän hymyili seesteisesti ympärilleen, ja kun puheensorina oli hieman tyyntynyt, Dumbledore jatkoi selostustaan: ”Naamiaisissa teillä on käytettävänä kaikki, mikä on tällä hetkellä säännöissä kielletty. Saatte muun muassa valmistaa monijuomalientä – siksi näin aikainen ilmoitusaika. Kaikki mikä naamiaisten hyväksi on sallittu, näkyy eteisaulan ilmoitustaululla.”
Sali puhkesi taas puhumaan, kaikilla innokkaat ja iloiset ilmeet kasvoillaan. Kaikki olivat selvästi innoissaan tulevista naamiaisista, vaikka niihin olikin vielä kaksi kuukautta aikaa.
 ”Hei, hienoa!” Sirius huudahti leveä hymy huulillaan. ”Kerrankin saa rikkoa sääntöjä luvallisesti!”
 ”Mitä hienoa siinä sitten on?” James kysyi. Naamiaiset olivat nostaneet hän mielialaansa monta pykälää ylöspäin. Kerrankin koulunkäynnissä oli jotain ideaa.
 ”Ei saa jälki-istuntoa”, Sirius sanoi virnuillen. ”Eikä Minerva-rakas voi huutaa meille!”
 ”Minusta tuntuu, että Dumbledore teki suuren virheen näiden naamiaisten osalta”, James mutisi Remukselle, kun suuret kultalautaset heidän ympärillään täyttyivät ruuasta. ”Sirius on saanut yliannostuksen saamme-rikkoa-sääntöjä-periaatteesta ennen joulukuun viimeistä päivää.”
Remus virnisti ja nyökkäsi. Sirius puhua palpatti kasatessaan ruokaa lautaselleen. Dumbledore oli istunut takaisin tuolilleen ja siirteli nyt pitkää partaansa pois lautaselta, joka oli täyttynyt kanankoivista.
James kauhoi perunamuusia lautaselleen, varoen katsomasta Korpinkynnen pöytään. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että Lily oli yhä liimautuneena Sam-nimiseen poikaan ja leperteli tälle järkkymätön hymy huulillaan.
James iski haarukallaan sellaisella voimalla lihapullaansa, että lihapulla lensi kaaressa pöydän toiselle puolelle, jonkun ensiluokkalaisen pikkutytön lautaselle. James ei viitsinyt pyydellä anteeksi, vaan lävisti haarukallaan toisen lihapullan ja työnsi sen suuhunsa.
Hänen pureskellessa lihapullaansa, joku tuli Korpinkynnen pöydästä. Tyttö, jolla oli tummat olkapäille ulottuva kiiltävät ja suorat hiukset, pisamaiset posket, suuret pitkäripsiset siniset silmät ja pieni vaaleanpunainen suu. Tyttö kuului niin sanottuun Korpinkynnen kanajengiin, johon kuitenkin kuului myös yksi Rohkelikko. ”Kanajengiläiset” olivat suosittuja ja kauniita, ja tuo tyttö, joka tuli Rohkelikkopöytää kohti, oli kyseisen jengin johtaja. Vaikkei hän ollut järin kummoisen näköinen, hän oli kuitenkin suosituin ja eniten kanamainen.
 ”Hei”, tyttö liversi tullessaan pöydän viereen. ”Voisinko lainata kurpitsamehua, meiltä on loppunut?”
Siriuksen mielenkiinto heräsi heti, kun tyttö oli tullut keikistelemään pöydän ääreen.
 ”Joo”, Sirius sanoi hymyillen hurmaavasti. ”Joo, ota vain ihan rauhassa.”
Tyttö hymyili otti Siriuksen ojentaman kannun ja iski vielä Siriukselle silmää, ennen kuin kääntyi ja sipsutti korkokenkineen takaisin omaan pöytäänsä. Sirius jäi katsomaan tytön perään, uneksuva ilme kasvoillaan.
 ”Sirius, maa kutsuu”, James älähti ja heilutti rivakasti kättään Siriuksen naaman edessä. ”Hän on sinua kolme vuotta nuorempi ja aika varmasti varattu.”
 ”Mutta hemmetin hyvännäköinen”, Sirius sanoi katse yhä tytön takaraivossa.
James ei sanonut mitään. Hänestä koko Tylypahkan kaunein tyttö oli Lily, siitä ei päässyt mihinkään. Ei olut kauniinpa, vaikka kuinka Sirius väittikin muuta.
 ”Äh, Sirius, kerää silmäsi lautaselta ja syö”, James mutisi vaisusti.
Sirius totteli ainakin osin. Hänen haarukkansa alkoi taas tehdä tasaista liikettä lautaselta suuhun, mutta Siriuksen katse pysyi tiukasti tytössä.
Ei mennyt kauankaan, kun tyttö jo palasi, tuoden mehukannun sylissään takaisin oikeaan pöytäänsä. Sirius hymyili tytölle taas hurmaavan iskevästi. Tyttö hymyili takaisin, räpytteli silmäripsiään ja kääntyi poispäin.
James pyöräytti silmänsä kohti kattoa ja otti tytön lainaaman kannun käteensä ja kaatoi siitä kurpitsamehua lasiinsa.
 ”Kuule, Sirius minusta sinä olet aika säälittävä noiden tyttöjesi kanssa”, James mumisi kohottaen lasinsa huulilleen.
 ”Miten niin? En minä ole säälittävä, sinä olet kateellinen”, Sirius sanoi ärtyneenä. ”Sinulla on vain Lilysi johon olet niiiiiin rakastunut, etkä edes näe tosia tyttöjä.”
James laski lasinsa, eikä edes maistanut mehua.
 ”Ensinnäkin”, hän sanoi, ”minulle ei ole Lilyä. Katso vaikka.” Hän osoitti Korpinkynnen pöytään ja järkyttyi itsekin näkemästään; Lily ja se Sam suutelivat. Suutelivat!
 ”Hmm”, Sirius mumisi, ”mielenkiintoista. Sinulla ei näköjään olekaan Lilyä.”
James katsahti järkytyksensä keskeltä murhaavasti Siriusta, joka vain kohotti olkiaan ja työnsi ruokaa suuhunsa.
 ”James”, Remus aloitti rauhallisella äänellä, ”Lilyllä on oma elämä, et voi tuolle mitään.”
Nyt James mulkaisi Remustakin.
 ”Minulle on aivan sama, mitä Lily tekee ja kenen kanssa!” James ärähti, hieman liiankin kovaan ääneen, sillä muutama lähellä istunut henkilö katsahti häneen kummeksuen.
Kun James katsoi poispäin, Sirius ja Remus vaihtoivat katseen, joka viestitti molemmilta samaa: ei ollut aivan sama. Se näkyi.
James kohotti lasinsa uudestaan huulilleen ja joi ison kulauksen lasistaan. Lily ja Sam suutelivat edelleen Korpinkynsipöydässä, Sirius ja Remus kävivät telepaattista keskustelua hänestä ja… se tyttö joka lainasi kurpitsamehukannua, on aivan älyttömän kaunis. Kauniimpaa tyttöä ei koko Tylypahkasta löydy. Eikä koko maailmasta... Hänen hiuksensa olivat todella kiiltävät ja kauniin väriset, iho suloisen vaalea, pieni suu oli niin suudeltavan näköinen, hymy kaikkein valloittavin.
 ”Sarvihaara?” kuului Siriuksen ääni jostain kaukaa.
 ”Mmm”, James mumisi katse sen maailman kauneimman tytön takaraivossa.
 ”Mikä sinulle tuli?” Sirius kysyi aivan ymmällään.
 ”Ei mikään…” James mumisi. Hän näki mielessään kuvan, jossa hän suuteli pimeässä makuusalissa tuota ihanaa tyttöä…
 ”Kuule, oletko sinä ihan terve?” kysyi nyt Remus.
 ”Ol… en. En ole”, James mumisi, eikä saanut katsettaan irti tytöstä. ”Minä olen rakastunut.”
 ”Sarvihaara, tiedämme kyllä että olet niin kusessa Lilyyn, mutta – ”
 ”Ei, en Lilyyn”, James sanoi. ”Tiedätkö mikä tuon tytön nimi on?” hän kysyi osoittaen tyttöä, jonka tummanruskeat hiukset valuivat kiiltävinä ja kauniina tytön pienille olkapäille.
 ”En tiedä hänen oikeaa nimeään”, Sirius sanoi ja työnsi lihapataa suuhunsa. ”Muhha hänhä hahoaa Ahilihyhhi”, hän mongersi syy täynnä.
 ”Anteeksi?” James kysyi kasvoillaan uneksuva ilme.
 ”Marilyn. Häntä kutsutaan Marilyniksi.”
James nyökkäsi. ”Minä olen rakastunut Marilyniin”, hän sanoi huokaisten, nousten pöydästä.
 ”Hei”, Sirius älähti kun James nousi, ”hei, minne sinä menet?”
 ”Sanomaan hänelle ’hei’”, James sanoi ja lähti kiertämään Rohkelikkopöytää, kohti maailman ihaninta tyttöä, Marilynia.
Sirius katsoi suu auki Jamesin perään.
 ”Sirius, sulje suusi”, Remus sanoi. ”Tai nielaise ainakin ensiksi.”
Sirius sulki suunsa ja nielaisi. Hän kääntyi Remukseen päin.
 ”Mikä ihme Jamesiin meni?” Sirius kysyi kuulostaen järkyttyneeltä.
 ”En minä tiedä, mutta ainakaan Lily ei enää masenna häntä”, Remus sanoi ja osoitti Korpinkynnen sinisen ja kuparin kirjavaan joukkoon.
Sirius tunsi kuinka hänen leukansa loksahti uudestaan.
 ”Tämä – ei – voi – olla – totta!” hän mutisi. James oli päässyt Marilynin luokse. Ja oli ilmeisesti sanonut tytölle ”hei”. Ja nyt hän suuteli tyttöä. Ja vieressä Lily suuteli jotain muuta poikaa.
Sirius oli tippunut täysin kärryiltä. Aivan kokonaan.